Pyhä Savva, Serbian arkkipiispa

Serbian kansan rakastetuin pyhä, arkkipiispa Savva (Sava) oli suuriruhtinas Stefan Nemanjan kolmas poika. Vanhemmat pitivät hänen syntymäänsä vuonna 1175 Jumalan siunauksena ja ihmeellisenä vastauksena rukouksiinsa. He antoivat pojalle nimen Rastko. Kun tämä oli varttunut Jumalan pelossa ja evankeliumin mukaisissa hyveissä, he antoivat hänen hallittavakseen Hertsegovinan maakunnan. Rastko oli tuolloin viisitoistavuotias. Maallinen kunnia ja huvitukset eivät viehättäneet häntä. Päivä päivältä Jumalan rakkaus paloi hänen sielussaan yhä voimakkaampana. Kun hän vuoden kuluttua palasi hoviin, hän vastasi pidättyväisesti kaikkiin vanhempiensa avioitumisehdotuksiin.

Samoihin aikoihin tuli Athosvuorelta venäläisen vanhuksen johtama serbialaisten munkkien lähetystö pyytämään suuriruhtinaalta lahjoituksia. Vanhuksen kertoessa munkkien enkelielämästä Jumalanäidin puutarhassa Rastko kuunteli häntä tarkkaavaisesti. Kun vanhus muistutti Herran sanoista: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle” (Matt. 10:37), Rastko voitti kaikki epäröintinsä ja päätti, että hänkin ottaisi ristinsä ja seuraisi Herraa. Hurskasta juonta käyttäen hän pyysi isältään siunauksen hirvenmetsästykseen, mutta lähtikin seuraamaan jumalallista riistaa, Kristusta.

Athoksella Rastko meni kuuliaisuusveljeksi venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, mutta pian hänen isänsä lähettämä ruhtinas löysi hänet. Jälleen Rastko turvautui Kristuksen suosittelemaan ”käärmeen viekkauteen” (Matt. 10:16). Kun ruhtinas seurueineen oli luostarin pitkän jumalanpalveluksen jälkeen nauttinut runsaan aterian, hän käytti hyväkseen heidän ruokalepoaan ja kiipesi luostarin torniin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Savva. Varhain seuraavana aamuna lähettiläät katselivat ihmetellen nuorta ruhtinasta, joka munkin asuun puettuna heitti alas tornista munkkivihkimyksessä leikatut hiussuortuvansa, ruhtinaalliset vaatteensa ja lohdutuskirjeen vanhemmilleen.

Jonkin ajan kuluttua Savva siirtyi munkiksi kuuluisaan Vatopedin luostariin vanhus Makarioksen ohjaukseen. Savvan ylhäinen syntyperä, kaiken maallisen täydellinen kieltäminen, ehdoton kuuliaisuus, täydellinen nöyryys sekä hänen intonsa paastossa, valvomisessa ja rukouksessa herättivät ihailua Athoksen isissä. Savva vieraili Athoksen kaikissa luostareissa ja pyhillä paikoilla kulkien matkat avojaloin. Hän ihaili erikoisesti erakkoja, jotka elivät hiljaisuudessa vapaana maallisista huolista, mutta hänen vanhuksensa ei antanut hänelle siunausta seurata heidän elämäntapaansa. Niinpä hän luostariin palattuaan antautui kilvoittelemaan kuuliaisuudessa ja palvelemaan veljiä vielä entistäkin innokkaammin. Hän oppi kreikkaa niin perusteellisesti, että pystyi kääntämään kirkon patristisia, liturgisia ja kanonisia tekstiaarteita slaaviksi.

Poikansa luostarikutsumuksen herättämänä myös Stefan Nemanja jätti maallisen vallan voittaakseen omakseen taivasten valtakunnan. Hän luopui kruunusta vuonna 1196 poikansa Stefanin hyväksi ja meni Studenican luostariin, jossa hän sai munkkivihkimyksessä nimen Simeon. Pian hän lähti Athosvuorelle etsimään hengellistä ohjausta pojaltaan munkki Savvalta. Simeon oli jo liian vanha osallistuakseen kokeneiden munkkien kaikkiin askeettisiin kilvoituksiin. Niinpä Savva kaksinkertaisti omat kilvoituksensa ja otti kantaakseen ne askeettiset harjoitukset, joihin hänen isänsä ei pystynyt. ”Minä olen sinun askeesisi. Olen vastuussa sinusta Jumalalle, koska olet kuunnellut minua ja tullut tähän paikkaan,” hän sanoi isälleen.

Bysantin keisarin Aleksios III Angeloksen (1195–1203) tuella Savva ja Simeon perustivat Hilandarin luostarin, josta tuli sittemmin serbialaisen hurskauden ja kirkollisen kulttuurin keskus. Jaettuaan ensin runsaita almuja muille luostareille he asettuivat Hilandariin yhdessä muutamien serbialaisten munkkien kanssa. Pian joukkoon liittyi muitakin kansallisuuksia, ja he kaikki edistyivät hengellisessä elämässä nousten kohti taivaallisia korkeuksia. Pyhä Simeon (13.2.) kuoli vuonna 1200. Jonkin ajan kuluttua hänen ruumiistaan alkoi vuotaa mirhaa, joka sai aikaan monia ihmeitä.

Viimeinkin Savva sai tilaisuuden toteuttaa hartaan toiveensa elää yksin Jumalan kanssa. Hän nimitti Hilandarin luostariin igumenin ja asettui erakkokeljaan lähelle luostariyhteisön pääkaupunkia Kariesia. Siellä hän eli kokonaan Kristuksen rakkauden vallassa suunnaten huomionsa vain taivaaseen ja tulevan maailman hyvyyksiin ja anoi yötä päivää Herraa armahtamaan häntä, kaikista syntisistä suurinta. Saatuaan ilmestyksessä tiedon, että hänen isänsä oli saanut osakseen taivaallisen kunnian, hän kirjoitti tämän elämäkerran ja laati jumalanpalveluksen hänen muistokseen.

Serbiassa Savvan veljet Stefan ja Vukan olivat sillä välin joutuneet keskenään avoimeen sotaan, jossa vuodatettiin paljon verta. He vetosivat Savvaan ja pyysivät häntä sovittelijaksi välilleen. Savva oli tällä välin jo vihitty papiksi ja korotettu arkkimandriitaksi Tessalonikassa. Hän lähti kotimaahansa ottaen mukaansa pyhän Simeonin ihmeitätekevät reliikit. Pyhän munkin välityksellä veljekset pääsivät sovintoon isänsä reliikkien äärellä, ja Serbian kansa sai iloita siunatusta rauhasta ja monista ihmeistä, joita Simeonin pyhäinjäännösarkusta vuotava mirha sai aikaan.

Stefanin ja kansan pyynnöstä pyhä Savva jäi pysyvästi Serbiaan. Hänestä tuli Studenican luostarin igumeni. Askeettisesta elämäntavastaan tinkimättä hän ryhtyi apostoliseen työhön ja kaunisti kotimaataan ottamalla käyttöön evankeliumin mukaiset lait ja tavat. Hän vahvisti kansaa pysymään horjumatta pyhässä ortodoksisessa uskossa, taisteli harhaoppeja vastaan ja huolehti kirkkojen ja luostareiden rakentamisesta. Luostareiden elämän hän järjesti Athosvuoren esikuvan mukaan. Hän perusti suuren Žičan luostarin, josta tuli sittemmin Serbian arkkipiispanistuimen sijaintipaikka ja maan kirkollisen elämän sydän.

Kun ristiretkeläiset olivat ryöstäneet Konstantinopolin vuonna 1204 ja Bysantin keisari ja patriarkka olivat paenneet Nikeaan, latinalaisen keisarikunnan hallitsija jatkoi Unkarin tukemana etenemistä Serbiaan. Äärimmäisessä hädässä Stefan hylkäsi vaimonsa Eudoksian, joka oli Bysantin keisarin tytär ja horjumaton ortodoksisuuden tukija, ja aikoi ottaa puolisokseen venetsialaisen aatelisnaisen. Stefan oli myös valmis antamaan paavin kruunata itsensä hallitsijaksi ja tunnustamaan siten paavin arvovallan Serbiassa ja sen kirkossa. Savva paheksui näitä kompromisseja, mutta sen sijaan että olisi tuominnut veljensä hän vetäytyi syrjään ja palasi vuonna 1216 Athokselle, jossa hän omisti kaiken aikansa rukoukselle kansansa puolesta. Jonkin ajan kuluttua pyhän Simeonin reliikit lakkasivat vuotamasta mirhaa, ja serbialaiset pyysivät pyhää Savvaa puolustajakseen. Savva lähetti oppilaansa Hilarin kautta kaksi kirjettä, joista toisen hän osoitti Stefanille ja toisen edesmenneelle isälleen. Heti kun Hilari luki pyhälle Simeonille osoitetun kirjeen tämän haudalla, mirha alkoi jälleen vuotaa haudasta ja lisäksi myös pyhän Simeonin ikoneista. Tämä täytti kansan ilolla, sillä ihme osoitti, että Jumalan mielisuosio oli Savvan ja ortodoksisuuden puolella.

Vuonna 1219 pyhä Savva meni Nikeaan tapaamaan keisari Teodoros I Laskarista (1204–1222), joka oli halukas myöntämään Serbian kirkolle täyden autonomian sillä edellytyksellä, että Savva itse suostuisi ensimmäiseksi arkkipiispaksi. Patriarkan toimittaessa piispaksi vihkimistä monet näkivät jumalallisen valon ympäröivän uutta arkkipiispaa. Kotiin palattuaan Savva ryhtyi heti järjestämään Serbian kirkon elämää. Hän vihki parhaat oppilaansa piispoiksi, johti veljensä Stefanin kruunajaisia ja kulki ympäri maata opettamassa oikeata uskoa, katumusta ja Jumalalle mieluista elämää. Hän vihki pappeja, rakennutti kirkkoja ja luostareita sekä käänsi kirkon pyhät kanonit serbiaksi ja vaati niiden noudattamista.

Serbian kirkon ja valtion kukoistus herätti kateutta Unkarin kuninkaassa Andrásissa, joka valmistautui hyökkäämään uudelleen Serbiaan. Pyhä Savva lähetettiin sovittelemaan erimielisyyksiä, ja sanansa voimalla hän sai kuninkaan vihan leppymään. Pian Savvan palattua Serbiaan kuningas Stefan kuoli ennättämättä toteuttaa toivettaan vihkiytyä munkiksi. Savva rukoili palavasti Jumalaa ja kuollut virkosi eloon. Savva vihki ja puki hänet munkin asuun antaen hänelle nimen Simon sekä jakoi hänelle pyhän ehtoollisen, minkä jälkeen uusi munkki antoi rauhassa sielunsa takaisin Herralle odottamaan yleistä ylösnousemusta.

Stefanin pojan Radoslavin kruunajaisten jälkeen vuonna 1230 Savva lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Kyynelin hän kunnioitti Herran läsnäolon pyhittämiä paikkoja ja viipyi Pyhän Sabbaksen luostarissa, jossa hän sai taivaallisen esirukoilijansa paimensauvan. Pyhä Sabbas Pyhitetty (5.12.) oli näet profetoinut, että vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen jostain kaukaa tulisi hänen nimeään kantava Jumalan mies, joka olisi suuren kansan paimen, ja että hänen sauvansa tulisi antaa juuri tuolle miehelle. Paluumatkalla Savva tapasi Nikeassa keisari Johannes III Vatatzesin (1222–1254) sekä kävi tervehtimässä pyhän Athosvuoren isiä.

Serbiassa häntä odottivat jälleen maalliset huolet. Aatelisto oli noussut kapinaan Radoslavia vastaan ja pannut tämän viralta. Radoslav halusi vihkiytyä munkiksi. Kuninkaaksi tuli hänen nuorempi veljensä Vladislav.

Kun järjestys oli palautettu kuningaskuntaan, ikääntynyt Savva luopui piispanistuimesta ja uskoi Serbian kirkon johdon oppilaalleen pyhälle Arsenille (28.10.). Itse hän lähti vielä kerran pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle, Egyptiin, Siinaille ja Antiokiaan. Paluumatkalla hän sairastui hieman ennen kuin pääsi Konstantinopoliin ja viipyi jonkin aikaa Euergetiksen luostarissa. Sitten hän jatkoi kotimatkaansa ja saapui Bulgarian Turnovoon, jossa kuningas Johannes Asen otti hänet kunnioittavasti vastaan. Matkanteon ja pitkän kirkollisen palvelutehtävänsä uuvuttamana pyhä Savva antoi sielunsa Herralle tammikuun 14. päivänä vuonna 1235 (tai 1237). Ennen kuolemaansa hän jätti Serbian kansan Jumalan haltuun ja päätti rukouksensa sanomalla Johannes Krysostomoksen tavoin: ”Kunnia Jumalalle kaikesta!” Samalla hänen kasvonsa loistivat valoa.

Pyhän Savvan ruumis haudattiin Turnovoon 40 marttyyrin kirkkoon. Kahden vuoden kuluttua kuningas Vladislav kävi henkilökohtaisesti Bulgariassa pyytämässä Savvan ruumista Bulgarian kuninkaalta. Hän palasi Serbiaan pyhän Savvan reliikit mukanaan ja ne sijoitettiin Mileševon luostariin, josta tuli suuri pyhiinvaelluspaikka.

Reliikkien historia jäi kolmen ja puolen vuosisadan mittaiseksi. Turkkilaisvallan aikana sulttaani antoi Sinan Paššalle tehtäväksi kukistaa serbialaisten kapinat. Pašša anasti pyhäinjäännökset ja poltatti ne Belgradissa vuonna 1595. Näin Serbian ortodoksinen kansa ei saa enää iloita taivaallisen suojelijansa maallisesta läsnäolosta, mutta taivaassa pyhä Savva rukoilee sen kirkolle suojelusta.

Serbiassa ja Kreikassa pyhän Savvan muistoa vietetään tammikuun 14. päivänä. Venäjällä ja Suomessa hänen muistopäiväkseen on vakiintunut 12. tammikuuta.

Tulostettava sivu