Patriarkka Bartolomeoksen puhe Espoon tuomiokirkossa

 

Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Bartolomeos tapasi Suomen-vierailunsa ensimmäisenä päivänä Suomen luterilaisen kirkon arkkipiispa Kari Mäkisen ja muita luterilaisia piispoja ekumeenisessa tilaisuudessa Espoossa. Mukana tapaamisessa oli myös muun muassa roomalaiskatolisen kirkon Helsingin piispa Teemu Sippo.

Patriarkka Bartolomeos piti tilaisuudessa puheen, jossa hän nosti esille muun muassa kysymyksen kristittyjen vainoista ja vainottujen auttamisesta sekä piispojen ja pappien vastuusta laumansa johtajina.

Lopuksi hän puhui myös siitä, mitkä ovat kolme edellytystä sille, että kristittyjen ykseys voitaisiin saavuttaa.

Kesto 18 minuuttia.

Puhe on englanninkielinen, mutta se on myös luettavissa suomeksi ohessa:

 

 

PATRIARKKA BARTOLOMEOKSEN PUHE EKUMEENISESSA TAPAAMISESSA ESPOON LUTERILAISESSA TUOMIOKIRKOSSA (Syyskuun 11. päivänä 2013)

Pyhitetty Karjalan ja koko Suomen Arkkipiispa Leo,

Kunnianarvoisa Turun ja koko Suomen Arkkipiispa Kari Mäkinen

Kunnianarvoisa Helsingin piispa ja Suomen Ekumeenisen Neuvoston

puheenjohtaja Teemu Sippo

 

Rakkaat lapset Herrassa

  Vierailumme kauniiseen Suomeen juhlimaan yhtä historiallista virstanpylvästä paikallisen autonomisen kirkon elämässä ja todistuksessa antaa meille toisaalta myös ilon tutustua ja olla yhteydessä teidän kanssanne tässä historiallisessa, arkkitehtuuriltaan ainutlaatuisessa kirkossa, jonka suojissa on toiminut vuodesta 2004 Helsingin läntisten alueiden luterilainen hiippakunta. Tapaamisemme antaa meille mahdollisuuden hedelmälliseen, niin kuin uskon, ajatusten ja mielipiteiden vaihtoon teidän jokapäiväisen elämänne eri käytännön asioista, jotka tänä päivänä askarruttavat kristittyjä. Sen vuoksi emme aio ottaa puheeksi kirkkojen ja eri tunnustusten välisiä oppikeskusteluja.

Ekumeeninen patriarkaatti, jota tänään edustamme, kuten kaikki tiedätte historian todistuksesta ja erityisesti sen toiminnasta menneenä vuosisatana, on aina edustanut näkemystä keskustelusta ja sovinnollisesta ajatustenvaihdosta kristittyjen kesken. Se tavoittelee nytkin yhteisymmärrykseen ja yhteistyöhön perustuvia suhteita kristillisessä maailmassa nykyisin olemassa olevien umpikujien sisällä. Varmana se luottaa siihen, että se ortodoksisena Kirkkona pitää hallussaan totuutta, sellaisena kuin Vapahtajamme Kristus sitä saarnasi ja niin kuin se on kirjoitettu pyhiin Evankeliumeihin pyhän Raamatun ”kaanonissa” ja vahvistettu yleisissä kirkolliskokouksissa. Totuus on Kirkon hallussa sellaisena kuin isät ovat sitä eläneet, ja siihen on uskottu aina tähän päivään saakka ja tullaan uskomaan ikuisuuteen asti, sellaisena kuin se on Hengen vaikutuksesta kirjoitettu ja tunnustetaan ”sydämin ja huulin” Nikealais-konstantinopolilaisessa uskontunnustuksessa.

Nykyisin elämäämme aikaan sisältyy, kuten tiedämme, monia omalaatuisuuksia, jotka tekevät välttämättömäksi tämän yhteistyön kristittyjen kesken niiden vakavien ongelmien kohtaamiseksi, jotka ilmenevät maailmanlaajuisesti.

Yksi näistä vakavista ongelmista on ilman muuta myös uskonnolliseksi fundamentalismiksi luonnehdittu ilmiö, joka on tuonut mukanaan kasvavan määrän väkivallantekoja ja katastrofeja, joita ei voi millään puolustaa. Erityisen ajankohtainen ja jatkuvasti kaikkien meidän silmiemme edessä oleva on esimerkki vainoista, joita kristityt nykyisin tunnustuksesta riippumatta kohtaavat Lähi-idässä laajoilla alueilla, joissa jo ainoastaan pelkkä tunnustautuminen kristityksi saattaa lähes päivittäin jopa hengenvaaraan uskoaan tunnustavat kristityt.

Nämä laajuudessaan ja rajuudessaan ennen kuulumattomat väkivaltaisuudet ja vainot kristittyjä kohtaan eivät voi jättää meitä, joilla on siunaus elää rauhallisesti ja jossakin mielessä turvallisesti, välinpitämättömiksi ja toimettomiksi. Velvollisuutemme on sekä kristittyinä että ihmisinä kärsiä yhdessä vainottujen kanssa, tukea heitä ja esittää vastalauseemme heidän puolestaan, rauhan puolesta, uskonnonvapauden puolesta, eri puolilla vainottujen heikkojen vähemmistöjen puolesta.

Tällä tavoin emme tietenkään puolusta ainoastaan vainottuja, vaan myös omaa itseämme. Sillä väkivalta ja uskonnollinen fundamentalismi eivät valitettavasti tunne rajoja. Huomenna tai ylihuomenna on mahdollista, että ne koputtavat meidänkin ovellemme ja tulevat meidän maihimme, vaikka tällainen vaara tai edes yksi vastaavanlainen tapaus vaikuttaa vielä kaukaiselta.

Ekumeeninen patriarkaatti ja sen kautta koko ortodoksinen Kirkko, kuten olemme julistaneet yleisortodoksisesti ja virallisesti kokouksissa sekä yleisortodoksissa neuvotteluissa että paikallisissa ortodoksisissa ja yleiskristillisissä tapaamisissa, mutta myös omalta istuimeltani Fanarista erityisesti tätä aihetta käsittelevässä Lähi-idän ortodoksisten kirkkojen päämiesten kokouksessa vuonna 2011, tuomitsee nämä ilmiöt. Se eristää ne ja evankeliumin Hyvän Kylväjän tavoin yrittää kitkeä juurineen ”pellosta” nämä ”rikkaruohot”, niin että maailma löytäisi rauhan, jota on julistettu ja julistetaan, mutta jonka saavuttamisessa ei ole vielä koskaan onnistuttu.

Ekumeenisena patriarkkana ja myös henkilökohtaisesti emme koskaan lakkaa julistamasta joka suuntaan, että viha, väkivalta, epäinhimillinen käyttäytyminen, veljiemme vapauden poisottaminen, uskonnonvapauden ja ihmisoikeuksien riisto, ainoastaan ja vain siksi, etteivät ne sovi omiin näkemyksiimme ja mielipiteisiimme, ovat toimenpiteitä, jotka ovat täysin sopimattomia Jumalan Hengen kanssa eivätkä ole lähtöisin Jumalasta, vaan päinvastoin loitontavat Hänestä.

”Jumala on Rakkaus”, julistaa evankelista Johannes. Jumala ilmestyi meille, ihmiskunnalle, rakkautena, ja niiden meistä, jotka tahdomme todella tuntea Hänet ja itsekin muistuttaa Häntä, tulee hankkia ja viljellä rakkautta, jota ilman ”kukaan ei näe Jumalaa”. Tämä koskee erityisesti meitä, jotka olemme piispoja, kirkollisia johtajia ja papistoa. Sitä paitsi juuri rakkaus ja nöyryys ovat ne kaksi ominaisuutta ja tuntomerkkiä, jotka tekevät meistä Jumalan kaltaisia, ja toinen eli rakkaus täyttyy ja tulee eläväksi toisen eli nöyryyden kautta.

Veljet, kun Herra tulee kunniassaan tuomitsemaan maailmaa, Hän etsii opetustensa mukaisesti jokaisesta meistä Omaa Itseään. Kysymme vain, kuinka nöyrän ja lempeän Jeesuksen on mahdollista tunnistaa itsensä niissä, jotka vihaavat ja vainoavat veljiään, Jeesuksen joka vietti maanpäällisen elämänsä tehden hyvää ja parantaen kaikki? Kuinka on mahdollista Hänen, joka on tullut pelastamaan kadonnutta ja joka tahtoo, että ”kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden”, hyväksyä kuolemanrangaistus ihmisten synneistä? Pelastus on totuuden tuntemista. Kuinka siis on mahdollista, että elämä rakastaa kuolemaa?

Väkivalta ja suvaitsemattomuus veljiämme kohtaan eivät ole muuta kuin uskon vääristelyä eivätkä ilmaise Jumalan tahtoa.

Kristittyinä meidän tulee antaa niin ympärillämme kuin kaukana oleville esimerkki Jumalan käskyjen toteuttamisesta. Elämämme täytyy olla sopusoinnussa Raamatun kanssa, joka opettaa valehtelematta: ”Oppikaa vanhurskautta, te maan asukkaat”. Evankeliumi on meille kristityille elämän laki. Jokainen evankeliumin vääristely ja yritys tulkita sitä väärin tarkoituksena puolustaa tai antaa aihetta meidän inhimillisille paheillemme tai heikkouksillemme karkottaa meidät Jumalan Hengestä ja siitä tulee aihe, jonka vuoksi Jumalan nimeä pilkataan kansojen keskuudessa (vrt. Room.2:24).

Meidän ei pidä koskaan unohtaa, että ”jokainen rikkomus saa ansaitsemansa palkan” (Hepr.2:3). Ihmisten paheet ovat ”vihollisuutta Jumalaa vastaan”) (Room.8:7) ja niiden kanssa emme voi lähestyä Häntä. Paheen olemus on synti, joka erottaa meidät Jumalasta, ja toinen, vieras valta, joka sitten tunkeutuu sisimpäämme.

Synnillä ei jakamattoman Kirkon isien mukaan ole olemassaoloa tai omaa identiteettiä. Se on vailla olemusta, minkä vuoksi se ei myöskään pysty vallitsemaan ihmisen tahdossa. Mutta kun ihminen julistaa itsensä jumalaksi ja asettaa itsensä puolueettoman Jumalan paikalle, silloin synnistä tulee hänen hengityksensä. Hän syleilee sitä, kaunistaa sitä, ihailee sitä, palvoo sitä. Meidän ei pidä olla sellaisia, ei kuin ”muut ihmiset, joilla ei ole toivoa”, ei kuin ”kalkittuja hautoja” vastuumme edessä, ja niiden edessä, jotka muka vahingoittavat meitä.

Meidän tulee siis kaikkien seurata ja noudattaa Jumalan lakia, Jeesuksen ”kevyttä iestä”, meidän tulee olla tarkkaavaisia ja huolellisia, ettemme anna ihmisille aihetta skandaaleihin, ettemme vastuuttomasti ”tuomitse vanhurskasta”, vaan että tulemme arvollisiksi saamaan osaksemme Jumalan ihmisrakkauden.

Kärsivä maailmamme odottaa paljon meiltä kristityiltä ja nimenomaan kirkollisilta johtajilta. Älkäämme unohtako, että kaikki joudumme tilille. Maailman laajuisesti tuomitaan poliittisyhteiskunnallisia muotoja, ideologiat luhistuvat, ja me ihmiset, nekin jotka näyttävät muka hallitsevan kansoja, kuolemme. Näemme ainoastaan tämän päivän ja jätämme ihmisten Jumalan luomat sielut janoisina ja nälkäisinä janoamaan Jumalan tuntemisen totuutta.

Yli 90 vuotta vallitsi teidän naapurimaassanne Venäjällä ateistinen tila, joka karkotti kaikki arvot tai paremminkin ARVON eli Herran Jeesuksen Kristuksen Kirkon. Nyt se kaikki on kadonnut. Ateistinen tila luhistui lyhyessä ajassa, vaikka se vähän aikaa sitä ennen oli ollut mahtava ja kaikkivoipa.

Sen tähden meidän ei kristittyinä ja etenkin niiden meistä, jotka Jumala on ennalta tietämisessään valinnut ”lampunjalkaan”, pidä elämällämme johdattaa epätoivoon niitä, jotka katsovat meihin suurin odotuksin.

Ekumeenisen patriarkan läsnäololle Suomessa on aiheena 90 vuoden täyttyminen siitä, jolloin autuaasti edesmennyt edeltäjäni patriarkka Meletios IV Metaksakis, joka ”avasi teitä kristilliseen yhteistyöhön ja sovintoon”, myönsi teidän maanne ortodoksiselle kirkolle autonomian. Toivomme, että vierailuni muodostaa tilaisuuden ja aiheen täällä olevien kristittyjen suhteiden vahvistumiseen Ekumeeniseen patriarkaattiin, joka antaa oman todistuksensa kaikkialla maailmassa ja kilvoittelee evankeliumin sanoman levittämiseksi koko maailmaan, Euroopasta Amerikkaan ja aina Kaukoitään ja Tyynenmeren saarivaltioihin saakka.

Ortodoksinen Kirkko rakastaa ja syleilee ja edistää, kuten edellä on sanottu, dialogia kristillisten kirkkojen kanssa, keskinäisen suvaitsevaisuuden ja sovinnon henkeä niiden välillä. Samalla se ei kuitenkaan unohda, että on kolme välttämätöntä edellytystä, että kristityt voivat tulla yhteen totuuden mukaiseen ja todelliseen yhteyteen keskenään, niin että se muuttuu todelliseksi yhteydeksi heidän välillään. Todellinen yhteys taas muuttuu sielujen yhteydeksi eikä pysy vain alkuajan mielipiteiden vaihdon tasolla, joka tietenkin sekin on hyvää ja hyödyllistä.

Nämä kolme välttämätöntä edellytystä ovat seuraavat: Ensiksikin suuntautuminen Kirkon dogmien tutkimiseen, tietoon ja noudattamiseen.  Ensiksi dogmien tutkiminen sellaisina kuin ne ovat muotoutuneet ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina ja sitten seitsemän ekumeenisen synodin päätöksien nojalla ja myös tutustuminen siihen, miten kirkkoisät ne esittävät, antaa varmat takuut yhteiselle uskolle, joka muodostaa kristillisen yhteisön edellytyksen.

Toiseksi askeesi henkilökohtaisena kilvoitteluna ja pyhyyden välikappaleena omasta henkilökohtaisesta tahdosta luopumalla ja loittonemalla aistien nautinnollisesta elämästä ja aineellisista nautinnoista. Mitä enemmän halumme kääntyvät maata kohti, sitä enemmän loittonemme taivaasta ja Jumalasta. Pidättyväisyys, jatkuva raittius, paasto, aistien valvominen, ovat keinoja, jotka Jumala on meille antanut, että tuntisimme Hänet ja Hän paljastaisi meille Itsensä. Älkäämme unohtako, että joka kerta kun Hän puhui Moosekselle, hän vaati tältä ensin paastoa ja pidättyväisyyttä.

Ja kolmanneksi kukaan ei voi pelastua yksinään. Elämme Kirkon sisällä ja Kirkolle. "Extra Ecclesiam nulla salus", "Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta". Meidän elämämme kirkossa on yhteistä elämää, elämää muita varten. Eristäytyminen on päinvastoin itsekeskeistä kääntymistä itseemme, välinpitämättömyyttä veljistä. Tällaiset ainekset paljastavat meidän etääntymisemme Jumalasta.

Kun viljelemme näitä kolmea edellytystä, silloin meillä kristityillä on ilman muuta mahdollisuus lähestyä toisiamme ja saada askel askeleelta omaksemme kaivattu yhteys.

Siihen saakka kunnes tuo yhteys välillämme saavutetaan, kutsumme kaikkia, sekä itseämme että muita, intensiiviseen rukoukseen ja kilvoitteluun koko maailman rauhan puolesta ja keskusteluyhteyksien, rauhan ja sovinnon harjoittamiseen kaikkien kristittyjen kesken.

11.9.2013

Podcast: 

You are missing some Flash content that should appear here! Perhaps your browser cannot display it, or maybe it did not initialize correctly.

Tulostettava sivu