Arkkipiispa Leon puhe Suomen kirkon 90-vuotisjuhlassa

 

 

 

 

Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leon puhe Ekumeenisen patriarkaatin 90 vuotta sitten Suomen ortodoksiselle arkkipiispakunnalle myöntämän kirkollisen autonomian kunniaksi pidetyssä iltajuhlassa Uspenskin katedraalissa Helsingissä 12. syyskuuta 2013

 

Teidän Pyhyytenne, Konstantinopolin, uuden Rooman arkkipiispa ja Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos, korkeasti pyhitetyt ja siunatut esipaimenet, Kristuksessa rakkaat isät, veljet ja sisaret,

 

tervehdin teitä, Teidän Pyhyytenne, isämme ja esipaimenemme Bartolomeos ja kaikkia tänne Jumalansynnyttäjän katedraaliin kokoontuneita tänä juhlapäivänä, joka on omistettu Ekumeenisen patriarkaatin 90 vuotta sitten Suomen ortodoksiselle arkkipiispakunnalle myöntämän kirkollisen autonomian kunniaksi. 

 

Teidän Pyhyytenne, kunnioitettu edeltäjänne patriarkka Meletios myönsi heinäkuussa 1923 kirkollemme autonomian. Suhteemme Ekumeeniseen patriarkaattiin määriteltiin 90 vuotta sitten lyhyesti mutta kirkollisen ytimekkäästi patriarkan ja pyhän synodin metropoliittojen allekirjoittamalla tomos-asiakirjalla. 

 

Sen mukaan Suomen ortodoksinen kirkko on "perustettu yhteisen katolisen, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten säädösten varaan". Suhteessa ympäröivään yhteiskuntaan tomos toteaa: "arkkipiispalla ja piispalla on oikeus papistonsa ja maallikkokansansa kanssa aina vapaasti yksityiskohdissa järjestää Suomen Ortodoksisen kirkon olot maansa lakien vaatimusten mukaan sillä nimenomaisella ehdolla, etteivät ne osoittaudu pyhän ortodoksisen Kirkon opin ja kanonien vastaiseksi"

 

Nyt 90 vuotta tuon tomoksen vahvistamisen jälkeen voimme kiitollisuudella todeta, että tomoksen lause "yhteisestä katolisen, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten säädösten” noudattamisesta on juuri se, mikä tekee meistä ortodoksisen paikalliskirkon.

 

Tomoksessa oleva viittaus keskiajalla vahvistettuihin dogmeihin ja kanoneihin saa meidät myös ymmärtämään, miten 90 vuotta on kovin lyhyt aika kirkon pitkässä muistissa – traditiossa. Tämän vuoksi pidän tärkeänä, että pystymme liittämään nyt juhlittavan 90-vuotisen autonomian osaksi ortodoksisuuden pitkää historiaa. Samalla voimme pohtia sitä, miten tapahtumat vuonna 1923 ovat pitäneet ja pitävät meidät toivottavasti tulevaisuudessakin erottamattomana osana ortodoksista maailmaa.

 

***

Olemme korostaneet viime vuosikymmeninä paljon ortodoksisen kirkkomme kansallista historiaa ja Suomea idän ja lännen kulttuurien rajamaana. Olemme myös useasti korostaneet sitä, miten Suomen ortodoksisessa kirkossa elävät rinnakkain idän kristillinen perinne ja länsimaisen demokratian arvot. Kaikki nämä korostukset ovat oikeita, mutta ne ovat syntyneet ehkä enemmän suomalaiskansallisen kulttuurin kuin globaalin ortodoksisen perinteen pohjalta.

 

Tomoksen myöntämisen jälkeen 1920-luvulla ortodoksisuuden hyväksyminen osaksi suomalaista yhteiskuntaa ei sujunut niin auvoisesti kuin olemme monta kertaa kansallisen historian sivuilta lukeneet. Kaksi vuotta sen jälkeen kun kirkkomme sai autonomian, aloitettiin Suomessa hanke ortodoksisen kirkon ulkonaisten piirteiden muokkaamiseksi suomalaiskansallisiksi. Asetettiin komitea, jonka tehtävänä oli valmistella muun muassa esitykset ortodoksisten kirkkojen sipulikupolien korvaamisesta goottilaisilla torneilla, pappien pitkän viitan korvaamisesta luterilaisten pappien käyttämällä mallilla ja jumalanpalveluspukujen värien ja teemojen muuttamisesta suomalaiskansallisiksi.

 

Nämä hankkeet eivät onneksi toteutuneet, mutta ne on syytä pitää mielessä kun arvioimme kirkon perinteen ja ympäröivän yhteiskunnan muuttuvien arvojen suhteita. Tiedämme, että kirkon on oltava yhteiskunnallisen muutoksen yhteydessä aina varovainen. Tunnemme historiastamme, että yhteiskunta ympärillä voi pyytää kirkolta tukea hyväksymättä todella kirkon julistamia arvoja. Onneksi näiden tapahtumien jälkeen ortodoksinen kirkko on voinut Suomessa toimia vapaasti ja saanut valtiovallan taholta perinteilleen sekä ymmärrystä että tukea.

 

Uskonnollisuus on muuttunut Suomessa viimeisten vuosikymmenten aikana. Kaupungistuminen on jakanut maatamme yhtäältä kasvaviin kaupunkikeskuksiin ja toisaalta autioituvaan maaseutuun. Toinen merkittävä muutos on ollut maahanmuutto, joka on tuonut ortodoksiseen kirkkoomme sekä uusia jäseniä että uusia haasteita. 

 

Nyt 90 vuotta kirkollisen automian saamisen jälkeen maamme on jälleen uusien haasteiden edessä. Toisen maailmansodan jälkeen Suomea ryhdyttiin jälleenrakentamaan pohjoismaisen mallin mukaiseksi hyvinvointivaltioksi, jossa neljäsosa valtion budjetista ja jopa 40 prosenttia kuntien taloudesta oli suunnattu kansalaisten sosiaaliturvan kehittämiseen. Elinkeino- ja väestörakenteen muutoksen vuoksi tämä rakennelma ei enää toimi ja on odotettavissa, että sosiaalinen vastuu ei ole tulevaisuudessa yksin valtioregimentin osalla vaan palaa myös kirkoille.

 

90 vuotta sitten haasteenamme oli se, miten ortodoksinen kirkko assimiloituu suomalaiseen yhteiskuntaan. Nyt on aika pohtia sitä, miten dogmien ja kanonien kautta historiaan ankkuroituva ortodoksisuutemme auttaa suomalaista yhteiskuntaa pysymään oikeudenmukaisena ja yhteisvastuullisena.

 

Tässä uudessa yhteiskunnallisessa tilanteessa me ortodoksit emme voi vain toistaa ehkä kuluneiksikin käyneitä fraaseja idän ja lännen välissä elämisestä. Voisiko kirkkomme missio seuraavien vuosikymmenten ajan keskittyä olemaan "lännelle itää ja idälle länttä". Suomessa rohkeasti erilainen, idän jakamattoman kirkon liturgiseen ja kanoniseen perinteeseen tukeutuva, ja muille ortodoksisille sisarkirkoille nuori, uusia ja rohkeitakin vaihtoehtoja tarjoava kumppani. 

 

Koemme kirkkomme siteen äitikirkkoon kahden suuntaisena tehtävänä. Meitä tuo side vahvistaa ja kiinnittää lujasti jakamattomaan kirkkoon, mutta samalla – viisaan tyttären tavoin – kirkkomme kantaa huolta ja toimii aktiivisesti äitikirkkonsa puolesta erityisesti sen vaikeina hetkinä.

 

Näitä tehtäviä voimme toteuttaa pitämällä yllä kirkkomme hengellisen ja kanonisen toimintakyvyn. Siihen kuuluvat yhtäältä diakoniassa, lähetystyössä ja jumalanpalveluselämässä moni-ilmeiset seurakunnat. Niiden kanoniseksi turvaksi tarvitaan nykyinen, kolmen hiippakunnan ja kolmen täysivaltaisen hiippakuntapiispan hallinnollinen rakenne.

 

***

Teidän Pyhyytenne, Kristuksessa rakkaat esipaimenet, isät, veljet ja sisaret,

 

kun katsomme asioita näin, ymmärrämme, miten etuoikeutettuja me olemme. Voimme toimia autonomisena paikalliskirkkona Ekumeenisen patriarkaattimme suojeluksessa ja elää kanonisesti kunnioittavassa elävässä vuorovaikutuksessa Suomen lähialueilla niin Venäjän, Viron kuin Pohjoismaiden hiippakuntien kanssa.

 

Kaikkea tätä voimme jatkaa vain, jos tunnemme kirkon yhteisen historian ja ymmärrämme olla kiitollisia siitä siunauksesta, jota osallemme kuohuvan 1900-luvun aikana on runsaasti tullut. Tuota Suomen ortodoksien kiitosta olemme pukeneet rukoukseksi kaiken hyvän antajalle. Näin me laulamme kiitosrukouksemme Valamon Jumalansynnyttäjän ikonin juhlapäivänä 7. elokuuta:

 

"Oi suurta ihmettä, Jumalanäiti on ottanut Suomen ja sen kansan suojelukseensa. Hän on antanut Uuden Valamon luostarille kuin kaksi aina tuoksuvaa kukkaa, kuin kaksi ehtymätöntä lähdettä Konevitsalaisen ja Valamolaisen ikoninsa. Ne vuodattavat lukemattomia ihmeitä parantaen sairaita, lohduttaen murheellisia ja johdattaen maailmassa harhailevia etsijöitä tuntemaan Kristuksen rakkauden."

 

---------------------------------------------------------------------------------------

 

Äänitteen kesto noin 14 minuuttia.

 

12.9.2013

Podcast: 

You are missing some Flash content that should appear here! Perhaps your browser cannot display it, or maybe it did not initialize correctly.

Tulostettava sivu