Vainajien muistelu paaston aikana

Suuren paaston aikana ortodoksit muistelevat vainajia tavallista enemmän. Palveluksissa tapahtuvan muistelun lisäksi vainajia muistellaan erityisesti paaston toisena, kolmantena ja neljäntenä lauantaina. Syy tähän on yksinkertainen: Kristuskin lepäsi haudassaan lauantaina. Kyros Edessalaisen mukaan "hän antoi siis rauhan sataman kaltaisen levon näkyväiselle luomakunnalle olemalla haudassa koko sapatin päivän. Sapatin jälkeisenä yönä, sunnuntain koittaessa, hän ihmeellisesti nousi kuolleista." On siis luonnollista muistaa haudassa olevia ja Kristuksen lunastamaa ylösnousemusta juuri paastoaikana.

Vainajien muistelu ei saanut alkuaan Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Se oli juutalainen perinne jo Kristusta edeltävällä ajalla. Toisesta Makkabealaiskirjasta voimme lukea, miten Juudas ”toimitti sovitusuhrin kuolleitten puolesta, että he vapautuisivat synnistänsä”. (2.Makk 12:45)

Marttyyriajoista lähtien kirkko on muistellut vainajia kaikissa liturgisissa palveluksissa. Ortodoksisen uskon mukaan kuolema ei merkitse elämän päättymistä, vaan iankaikkisen elämän alkamista. Näin ollen kuolema ei myöskään merkitse yhteyden katkeamista ihmisten ja sielujen välillä. Kirkko korostaa nimenomaan rukousta tämän yhteyden ylläpitäjänä. Tämän vuoksi me rukoilemme edesmenneiden sielujen puolesta ja papisto rukoilee alttarissa liturgian yhteydessä elävien lisäksi myös vainajien puolesta.

Ortodoksinen kirkko korostaa, että vainajien kanssa ollaan yhteydessä nimenomaan kirkon kautta. Tosin ortodoksisessa kirjallisuudessa puhutaan tapauksista, joissa "tuonilmaisen" tai "tämänilmaisen" maailman välillä on ollut yhteys. Aktiivinen pyrkiminen siihen muuten kuin rukouksen avulla ei kuitenkaan ole kirkon opin mukaista.

Elävien ja kuolleiden väliseen yhteyteen ei tule pyrkiä spiritualismin tai kuolleiden palvonnan avulla. Aidossa kristillisyydessä ei voi olla sijaa tekniikoille, joissa pyritään kommunikoimaan kuolleiden kanssa välineiden, kuten spiritistisissä istunnoissa käytettävien puhuvien lautojen avulla”, kirjoittaa piispa Kallistos Ware kirjassaan ”Sisäinen valtakunta”. Esipaimenen mukaan yhteytemme vainajien kanssa ”ei toteudu psyykkisellä van hengellisellä tasolla. Me rukoilemme vainajien puolesta varmoina, että hekin rukoilevat meidän puolestamme. Tässä keskinäisessä esirukouksessa me yhdistymme kuoleman yli lujaksi ja hajoamattomaksi ykseydeksi.”

Ortodoksisessa kirkossa vainajia muisteltaessa rukoillaan ”Saata oi Kristus palvelijaisi sielut lepoon, pyhien joukkoon, missä ei ole kipua, ei surua, eikä huokauksia.” Veisu kuvaa hyvin sitä, miten vainajan uskotaan pääsevän pyhien joukkoon ja hänen sielunsa pääsee lepoon. Sen sanat julistavat uskoa siihen, että ihminen siirtyy sanan varsinaisessa merkityksessä tästä maailmasta toiseen maailmaan. Tämä ei millään tavalla väheksy tai tee kiellä sitä, että tunnemme surua ja kaipausta läheisen poismenon jälkeen. Se on aivan luonnollista vaikka usko tarjoaakin tapahtumaan lohdullisen näköalan. Tunsihan Kristuskin surua ja itki ystävänsä Lasaruksen haudalla (Joh 11:35).

Professori ja skeemamunkki Konstantinos Kavarnoksen mukaan sielu näkee kaikki tekonsa eroamisen hetkellä ja eron hetkeä luonnehditaan myös osittaiseksi tuomioksi. Siksi on aina paikallaan laulaa tai rukoilla vainajien troparin sanoin ”Muista, Herra, hyvyydessäsi palvelijoitasi ja anna anteeksi heidän syntinsä, joita he ovat eläessänsä tehneet, sillä ei kukaan ole synnitön kuin yksin Sinä, joka edesmenneillekin annat levon.”

Vainajien muisteleminen ja kuoleman läheisyyden tiedostaminen on lohdullista. Se on luonteva osa paaston ajan rauhoittumista, hiljentymistä ja omankin olemassaolon miettimistä. Me voimme tehdä sen tietoisena siitä, että muistellessamme edesmenneitä, me kuljemme samalla kohti ylösnousemusta ja iloa.

Pääsiäisen juhlassa kuulemme pyhän Johannes Krysostomoksen pääsiäissaarnan, jossa korostetaan eläväksi tekevää kuolemaa: ”Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut: kuoleman hallussa pitämä kukisti kuoleman. Kristus nousi kuolleista ja elämä hallitsee. Kristus nousi kuolleista, eikä kukaan kuollut ole haudassa.”

Diakoni Heikki Korhonen

Kuva: Helsingin ortodoksinen seurakunta

6.3.2017

Tulostettava sivu