Sovintosunnuntai 26. helmikuuta

Sovintosunnuntain iltana alkaa ortodoksisessa kirkossa 40-päiväinen suuri paasto, jonka jälkeen saavutaan suuren viikon tapahtumien kautta lopulta pääsiäiseen, Kristuksen ylösnousemuksen juhlaan.

Vanhan kirkon ajalla luostareissa oli tapana, että paaston ajaksi munkit siirtyivät erämaahan ja palasivat sieltä suurella viikolla takaisin pääluostariinsa. Koska tiedettiin, että jotkut saivat paaston matkalla kutsun Herran luokse, munkit pyysivät toinen toisiltaan anteeksi siltä varalta, ettei enää pääsiäisenä tavattaisikaan.

Anteeksipyynnön aikana laulettiin pääsiäisveisuja – sekin siltä varalta, etteivät kaikki niitä enää pääsiäisenä kuulisi. Yhteisen anteeksipyynnön ja sovinnonteon jälkeen aloitettiin paaston matka. Tästä tulee myös nimitys sovintosunnuntai.

Sovintosunnuntain evankeliumi (Matt. 6:14-21) puhuu keskinäisen anteeksiannon välttämättömyydestä sekä paaston hengellisestä olemuksesta. Jeesus asetti selkeän ehdon: Jos annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, niin myös taivaallinen isänne antaa teille anteeksi rikkomuksenne. Tiedämme, että on vaikeaa lähestyä Jumalaa, jos sisimpämme on täynnä vihaa, kaunaa ja kateutta.

Nyt alkavasta paastosta sanotaan usein, että se on itsetutkistelun aikaa. Joskus paastosta saatetaan tehdä pelkkä ruokavaliolakien sarja: tiedämme, ettei tule syödä sitä tai tuota, ja kun nyt vältän tätä ja tätä, niin pianhan pääsiäisen vapaamielisyydessä voin sitten ottaa kaiken menettämäni takaisin.

Mikään Jeesuksen opetuksessa ja kirkon paasto-opetuksessa ei kuitenkaan tue tällaista ajattelua. Siihenhän viittasi Jeesuksen muistutus: ”Kun sinä paastoat, voitele pääsi ja pese kasvosi. Silloin sinun paastoasi eivät näe ihmiset vaan isäsi joka on salassa!” (Matt.6:17)

Jeesuksen ajan juutalaisuudessa oli varsinaisesti vain yksi paastopäivä, suuri sovituspäivä. Tuolloin paasto oli paitsi syntien katumisen, myös muun raskaan surun ilmaisemista ja siihen saattoi antautua vapaaehtoisesti. Ulkonaisiin muotoihin kuului syömättömyyden lisäksi yksinkertaiseen kankaaseen vyöttäytyminen, tuhkan ripotteleminen ylleen sekä pään pesemättä ja voitelutta jättäminen.

Jeesuksen sanat olivat varoitus hurskauden näyttämisestä ihmisten edessä. Jos syömättömyys ja peseytymättömyys kuvastivat surua ja katumusta, kasvojen pesu ja hiusten voitelu olivat ilojuhlaan valmistautumista. Siihenhän Jeesus nimenomaan kehotti niitä, joille saarnasi kääntymistä – käyntiä ilojuhlaan Jumalan valtakuntaan.

Sovintosunnuntai-illan ehtoopalveluksen yhteydessä rukoilijat pyytävät toisiltaan anteeksi tietäen ja tietämättään tekemiään loukkauksia.

Usein anteeksipyytämiseen, -saamiseen ja -antamiseen liittyy myös kysymys loukkaantumisesta ja loukkauksen muistamisesta. Monesti tällaisen asian esille ottaminen tuo esiin muistot, jotka kenties ovat painuneet syrjään. Ehkä olemme aktiivisesti pyrkineet unohtamaan tekemämme tai kokemamme vääryyden.

Varmasti olemme mielestämme oikeutettuja tunteisiimme. Meitä on loukattu, meitä vastaan on tehty väärin, minä en ole saanut sitä mitä minulle omasta mielestäni kuuluu, minun elämäni ei ole ollut sellaista kuin sen olisi pitänyt olla, tuo toinen on saanut enemmän kuin minä… Kaikissa näissä toteamuksissa painopiste on minussa.

Anteeksi antamisessa ei kuitenkaan ole kysymys pelkästään minusta. Anteeksiantamukseen liittyy usein itsensä uhraamista ja eräänlaista marttyyriutta. Aina ei ole kysymys oikeuden toteutumisesta viimeistä piirtoa myöten. Anteeksiantamus on jaloimmillaan ja suurimmillaan silloin, kun siihen ollaan valmiit katkeruudesta huolimatta.

Anteeksiantamattomuuteen taas sisältyy aimo annos itsekkyyttä. Kenties kärsimämme vääryys ei olekaan kovin suuri, mutta on ikään kuin mukava pitää yllä vihaa, panna tuo toinen kärsimään ajatuksella ”kärsi nyt, kun kerran minulle tuskaa aiheutit”. Joskus tällaiset vihanpidot saattavat jatkua epigeneettisesti yli sukupolvien.

Jeesus itsekin rukoili pahantekijöidensä puolesta ristillä: Sanat "Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät!" (Luuk.23:34) osoittivat, että hän näki ihmisten sisimpään ja tunsi ihmisen olemuksen perinjuurin.

Ihmiset eivät aina tiedä, mitä tekevät. Kuinka monta riitaa, kaunaisuutta ja pitkittynyttä kriisiä olisikaan voitu välttää, jos ihmiset tutkisivat itseään, tarkkailisivat sanomisiaan, tekemisiään ja tekemättä jättämisiään.

Siksi anteeksi antamisen ja anteeksi pyytämisen tie on usein raskas. Kyse ei ole vain pelkistä sanoista, vaan koko ajattelun muuttamisesta. Vaikka tietäisimme, että meidän on Jeesuksen ohjeen mukaan annettava anteeksi, sydän ei aina heti taivu siihen. Tai saatamme olla valmiit antamaan anteeksi, muttemme unohtamaan kokemaamme.

Tästä syystä paastoa aivan oikeutetusti kutsutaan matkaksi. Se on katumuksen, mielenmuutoksen, itsetutkiskelun, pohdinnan ja oikein ymmärrettynä unohtamisen matka. Paaston matka on myös sitä varten, että vapautamme mielemme sinne mahdollisesti kätkemästämme katkeruudesta.

Paitsi, että paastoamme ruumiillisesti luopumalla ylellisyystuotteista ja tarpeettomista asioista, tulee paaston olla myös hengellistä. Silloin suuntaamme huomiomme pois lähimmäistemme heikkouksista ja kohdistamme ne omiin heikkouksiimme.

Tätä muutosta ei voi tehdä nopeasti tai vain muutamalla sanalla. Siksi kirkko antaa mahdollisuuden paaston matkaan, jonka päämääränä on pääsiäinen, Kristuksen valoisa ylösnousemuksen juhla, todellisen anteeksiantamisen ja anteeksisaamisen juhla.

Pastori Heikki Honkamäki

24.2.2017

Tulostettava sivu