Ortodoksinen kirkko Suomessa

Suomeen ortodoksisuus on saapunut idästä. Kiovaan oli perustettu piispanistuin 990-luvulla ja sieltä ortodoksinen kristillisyys levisi sekä pohjoiseen että itään. Novgorodin pohjoisille alueille, kuten Karjalaan ja itäiseen Suomeen, kristinusko levisi 1100-luvulla. Keskusseuduille rakennettiin kirkkoja ja erämaahan muodostui 1300-luvun lopulta alkaen pieniä erämaaluostareita. Aktiivisemmin kristillinen usko alkoi juurtua näille seuduille 1400-luvun lopulla. Tässä edesauttoi myös Venäjän kirkollinen itsenäistyminen. Moskovan patriarkaatti erosi Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudesta vuonna 1448.

1500-luvun lopun ja 1600-luvun alun sodissa Karjalan läntiset osat jäivät osaksi Ruotsin valtakuntaa. Tämä oli takaisku kirkon kehitykselle. Laatokan Karjalan palattua osaksi Venäjää 1700-luvun alussa ortodoksinen usko alueilla elpyi. Samalla alkoi jo vuosisatoja aiemmin perustetun Valamon luostarin kukoistusvaihe, jolla oli suuri merkitys ortodoksisuuden juurtumiselle Karjalaan ja Suomeen.

Kun Suomesta muodostettiin 1800-luvun alussa suuriruhtinaskunta yhdessä Laatokan Karjalan ja Kannaksen kanssa, tuli Suomeen pysyvästi ortodoksista väestöä. Ortodoksiväestöä asettui Venäjältä muuttaneiden kauppiaiden, sotilaiden ja virkamiesten myötä myös tärkeimpiin kaupunkeihin, esimerkiksi Viipuriin ja Helsinkiin.

Suomen kirkollinen hallinto järjestettiin ensin osana Pietarin hiippakuntaa. Vuonna 1892 perustettiin itsenäinen Suomen ja Viipurin arkkipiispanistuin, josta tuli samalla ensimmäinen Suomen ortodoksinen piispanistuin.

Kun Suomi sai itsenäisyyden Venäjän vallankumouksen yhteydessä, uuteen valtioon muodostui samalla ortodoksinen vähemmistökirkko. Sen asema oli erilainen kuin vallankumousta edeltäneen ortodoksisen kirkon asema. Se ei edustanut valtion virallista uskontoa, vaan Venäjän keisarikunnan virallista identiteettiä.

Kirkon suomalaistaminen käynnistyi ripeästi. Kirkko siirtyi vuonna 1923 Moskovan patriarkaatin alaisuudesta Konstantinopolin Ekumeeniseen patriarkaattiin. Jumalanpalvelus- ja virkakieleksi tuli suomi ja arkkipiispan istuin siirrettiin Viipurista Sortavalaan.

Sotien välisen ajan ortodoksisen kirkon toiminnan painopiste oli Karjalassa, jossa pääosa sen seurakunnista toimi. Toisen maailmansodan seurauksena syntyi koko maan kattava ortodoksinen kirkko, koska evakkoväestöä asutettiin kaikkialle Suomeen. Kirkolle materiaalisen ja hengellisen jälleenrakennuksen aikaa oli 1950-luku. Silloin perustettiin uusi seurakuntaverkosto ja rakennettiin lukuisia uusia kirkkoja.

Suomen ortodoksisen kirkon väestöhuippu, 81 631 jäsentä, tilastoitiin vuonna 1940. Sotien jälkeen jäsenmäärä pieneni vuoteen 1990 asti, vaikka kirkkoon alkoi jo 1960-luvun lopulla liittyä myös uusia jäseniä. Viime vuosikymmeninä kirkon jäsenmäärä on ollut kasvussa. Vuoden 2014 lopulla Suomen ortodoksisessa kirkossa oli hieman yli 61 000 jäsentä.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu yhä autonomisena eli itsehallinnollisena kirkkona Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Patriarkaatin päämies on ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I, joka on astunut virkaansa vuonna 1991.

Kirkossa on kolme hiippakuntaa: Karjalan, Helsingin ja Oulun hiippakunnat. Kirkkoa johtaa Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Leo, jonka istuin sijaitsee Kuopiossa. Helsingin hiippakuntaa johtaa metropoliitta Ambrosius ja Oulun hiippakuntaa metropoliitta Elia. Apulaispiispana toimii Joensuun piispa Arseni.

Suomessa on 23 ortodoksista seurakuntaa. Niistä suurin on Helsingin seurakunta, johon kuului vuoden 2014 lopussa yli 20 000 jäsentä ja pienin Kiuruveden seurakunta, johon kuului samaan aikaan 452 jäsentä.

Suomessa toimii myös kaksi ortodoksista luostaria. Ne molemmat sijaitsevat Heinävedellä. Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin sisaristossa oli vuoden 2014 lopussa yhdeksän ja Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin veljestössä yksitoista jäsentä.

Tulostettava sivu