Ortodoksinen kirkko

Ensimmäisinä vuosisatoina kristinuskosta oli olemassa erilaisia tulkintoja. Näistä osa yhdistyi 300-luvulla yhdeksi kirkoksi, kun Rooman keisarikunta teki kristinuskosta valtion virallisen uskonnon.

Kirkko määritteli seitsemässä kirkolliskokouksessaan vuosien 325 ja 787 välisenä aikana ne perusperiaatteet, joiden varassa katolinen ja ortodoksinen kirkko tänäkin päivänä elävät.

Seuraavina vuosisatoina kirkon itä- ja länsiosat alkoivat monista eri syistä kehittyä opillisesti eri suuntiin. Lopulta nämä erot muodostuivat pysyviksi ja kirkko jakaantui 1200-luvun lopulla. Länteen muodostui roomalaiskatolinen kirkko ja itään jäi ortodoksinen kirkko.

Roomalaiskatolisen kirkon keskus on edelleen Rooman patriarkaatti, jota johtaa paavi. Idän kirkkoon kuului kirkkojen jakaantuessa neljä patriarkaattia: Konstantinopoli, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem.

Seuraavina vuosisatoina ortodoksinen usko levisi monille uusille alueille. Jo mainittujen patriarkaattien rinnalle syntyi uusia patriarkaatteja ja itsenäisiä eli autokefalisia ortodoksisia kirkkoja. Konstantinopolin patriarkaatilla – jonka alaisuuteen Suomenkin ortodoksinen kirkko autonomisena kirkkona kuuluu – on yhä kunnia-asema ensimmäisenä ortodoksisena patriarkaattina. Sen keskuspaikka on Istanbulissa, joka on Konstantinopolin nykyinen nimi. Patriarkaatin nykyinen päämies, ekumeeninen patriarkka Bartolomeos I on järjestyksessä 270:s Konstantinopolin patriarkka.

Nykyisin ortodoksiseen kirkkoon kuuluu maailmassa yhteensä noin 270 miljoonaa ihmistä.

Tulostettava sivu