Ikonit ja ikonimaalaus

Monet ortodoksiseen kirkkoon kuulumattomat taiteen ystävät arvostavat ikonimaalausta ja ikoneita yhtenä maalaustaiteen osa-alueena. Ikonit ovat pitkään olleet myös antiikin ystävien suosiossa. Ortodoksille ikoni ei kuitenkaan ole taide- tai antiikkiesine, vaan ennen kaikkea uskonnon harjoittamiseen käytettävä esine.

Ikonit välittävät ortodoksista uskon oppia ja sanomaa siinä missä kirjoitettu sanakin. Ne ovat maalattua teologiaa ja dogmatiikkaa – kuvia, jotka kertovat kirkon uskosta.

Ikonit ovat kuuluneet kirkon elämään varhaiskirkon ajoilta asti. Kirkon teologinen opetus ikoneista muotoutui 700- ja 800-luvuilla käydyssä taistelussa, jossa vastakkain olivat ikonien puolustajat eli ikonoduulit ja ikonien vastustajat eli ikonoklastit. Kirkon opetus ikoneista ei koske niinkään sitä, kuinka tai millaisia ikoneja tulee maalata, vaan opetus todistaa siitä, että ikoneja saa ja tulee maalata.

Kirkko opettaa, että kristillisen ikonin perusta on inkarnaatio eli Jumalan lihaksi tuleminen. Kristuksen inkarnaation kautta Jumala tuli kuvattavaksi. Kun kristitty suutelee Kristuksen ikonia, hän ei palvo kuvaa, vaan osoittaa kunnioitusta alkukuvalle eli Jumalalle.

Kristuksen lisäksi ikoneihin voidaan kuvata myös Jumalansynnyttäjä eli Neitsyt Maria, joku muu pyhä ihminen tai tapahtuma. Usein ikonit jaotellaankin pyhien ikoneihin ja tapahtumaikoneihin. Ikonin aiheesta riippumatta ikonille osoitettu kunnioitus kohdistuu Jumalaan, joka on kirkastanut ikonissa kuvatut pyhät.

Eri aikakausina eri kulttuureissa työskennelleiden ikonimaalarien keskuudessa on syntynyt vuosisatojen mittaan monenlaisia tyylisuuntia ja työskentelytekniikoita. Ikonin pohjana käytetään yleensä puuta, mutta se voidaan maalata myös lasiin tai freskoksi seinäpinnalle. Ikonin voi valmistaa mosaiikkitekniikalla tai kaivertaa kiveen tai metalliin. Edustaapa ikoni mitä aikakautta tai tekniikkaa tahansa, sen erottaa kuitenkin verrattain helposti muista ikonia muistuttavista uskonnollisista kuvista. Kuvaustapaan liittyvien tunnusmerkkien lisäksi yksi ikonin keskeisimmistä ominaispiirteistä on se, että siihen on aina merkitty, ketä pyhää tai mitä pyhää tapahtumaa ikoni esittää. Ikoniin kuvatuilla pyhillä on myös aina sädekehä. Ikonia ei perinteisesti signeerata.

Joidenkin erityisen rakastettujen ikonien suojaksi on teetetty metallilevystä valmistettu suojus, joka peittää ikonin siihen kuvatun pyhän kasvoja ja käsiä lukuun ottamatta. Tällaista suojusta kutsutaan riisaksi ja sen tarkoitus on suojella ikonia tuohusten ja lampukoiden noelta ja savulta. Arvokkaimmat riisat on valmistettu jalometalleista ja koristeltu aidoin helmin ja jalokivin.

Painokuvaikonit ovat jo kauan sitten vakiinnuttaneet asemansa käsin maalattujen ikonien rinnalla. Teollisesti valmistettu ikoni ei ole arvoltaan yhtään käsin maalattua ikonia vähäisempi – onpa ikonin paikka kirkossa tai yksityiskodissa, sen kaunistaa ja tekee arvokkaaksi viime kädessä se, että sen edessä rukoillaan.

Ikonit kuuluvat osaksi jokaisen ortodoksisen kirkon sisustusta, mutta ortodoksit haluavat usein pitää ikoneita esillä kaikkialla, missä he viettävät paljon aikaa. Kodissa on perinteisesti ollut yksi selvästi rukoukselle pyhitetty paikka – ikoninurkka. Monilla on ikoni autossa, työpaikalla, kesämökillä, veneessä... Pieni kokoon taittuva matkaikoni tai litteä lompakkoikoni kulkee helposti mukana minne tahansa. Joku kantaa pientä metalli-ikonia riipuksena kaulassa, toisella on ikoni avaimenperässä. Onpa ikoni kuinka pieni ja vaatimaton tahansa, se muistuttaa haltijaansa rukouksesta.

Tulostettava sivu