22.6.2017

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Kala sallittu

m. piispa Eusebios Samosatalainen (+ 380)

m:t Zenon ja Zenas (+ 304)

Epistola
Room. 8:22–27

Room. 8:22–27

Room. 8:22–27

22 Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. 23 Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi. 24 Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivo. Kukapa toivoo sellaista, minkä jo näkee! 25 Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti. 26 Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin. 27 Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaisesti pyhien puolesta.

Matt. 10:23–31

22.6.2017

Matt. 10:23–31

Herra sanoi opetuslapsilleen: 23 "Kun teitä yhdessä kaupungissa vainotaan, paetkaa toiseen. Totisesti: te ette ehdi käydä kaikissa Israelin kaupungeissa ennen kuin Ihmisen Poika tulee. 24 "Ei opetuslapsi ole opettajaansa ylempi eikä palvelija isäntäänsä. 25 Tyytyköön opetuslapsi samaan kuin opettaja ja palvelija samaan kuin isäntä. Jos talon isäntää nimitetään Belsebuliksi, kuinka paljon helpommin sen nimen saa talonväki! 26 "Älkää siis pelätkö ihmisiä. Ei ole kätköä, joka ei paljastuisi, eikä salaisuutta, joka ei tulisi ilmi. 27 Minkä minä sanon teille pimeässä, se julistakaa päivänvalossa, ja mitä kuulette korvaanne kuiskattavan, se kuuluttakaa julki katoilta. 28 Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin. 29 Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli. 30 Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. 31 Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.

Päivän synaksario

Pyhä Albanus Verulamiumilainen, Englannin ensimmäinen marttyyri

Pyhä marttyyri Albanus oli Rooman kansalainen, joka asui Britannian Verulamiumissa (nykyinen St. Albans). Hän kiinnostui kristinuskosta, kun hän kerran tarjosi yösijan lähetystyötä tehneelle pappi Amfibalukselle, joka pakeni vainoajiaan. Kun Albanus näki vieraansa rukoilevan yötä päivää, Jumalan armo kosketti häntä ja sai hänet kyselemään papin uskosta. Saamansa opetuksen ansiosta hän luopui epäjumalanpalveluksesta ja otti pyhän kasteen.

Roomalaiselle kuvernöörille ilmoitettiin, että lähetyspappi oli piilossa Albanuksen talossa, jolloin hän lähetti sotilaita vangitsemaan pappia. Pappi oli sillä välin paennut, mutta sen sijaan Albanus odotti heitä papin asussa eikä vastustanut vangitsemista. Hänet vietiin oikeuden eteen juuri kun tuomari oli uhraamassa epäjumalilleen. Tuomari raivostui havaitessaan tulleensa petetyksi ja uhkasi Albanusta kuolemalla, jos tämä ei luovuttaisi paennutta pappia ja alkaisi taas uhrata jumalille. Albanus ilmoitti olevansa kristitty ja pilkkasi elottomia epäjumalia, jotka eivät pystyneet vastaamaan palvojilleen ja rukoilijoilleen vaan aiheuttivat palvelijoidensa ikuisen kadotuksen. Tuomari luovutti hänet sotilaille ja käski hakata häntä armotta, mutta kun Albanus osoitti ruumiittoman olennon kestävyyttä ja säteili iloa, tuomari käski viipymättä teloittaa hänet.

Ihmiset, jotka olivat tulossa katsomaan teloitusta, joutuivat kulkemaan kapean sillan kautta päästäkseen teloituspaikalle. Kerrotaan, että Albanus ei halunnut taivaaseen pääsynsä viivästyvän, ja niinpä hän teki ristinmerkin Colnjoen ylle ja joki jakaantui niin, että kansanjoukko pystyi ylittämään joen kuivin jaloin. Tämän ihmeen ansiosta yksi teloittajista kääntyi kristinuskoon ja ilmoitti olevansa valmis tulemaan mestatuksi Albanuksen sijasta. Vielä kerrotaan, että Albanus sai rukouksellaan lähteen puhkeamaan, jotta katselijat saisivat juodakseen.

Pyhä Albanus rukoili vainoajiensa puolesta ja asettui sitten rauhallisesti miekan alle. Kerrotaan, että kun Albanuksen pää kosketti maata, hänen teloittajansa silmät putosivat kuopistaan. Ihmeiden ansiosta kuvernööri määräsi, että vainot lopetetaan ja Kristuksen marttyyreille osoitetaan kunnioitusta.

Pyhän Albanuksen marttyyrikuolema tapahtui vuoden 283 tienoilla. Myöhemmin teloituspaikalle rakennettiin kirkko, johon pyhän Albanuksen reliikit sijoitettiin. Siitä alkaen monet sairaat parantuivat pyhän marttyyri Albanus Verulamiumilaisen haudalla ja hänen kunnioittamisensa levisi koko Englantiin, jonka ensimmäisenä marttyyrina hänet muistetaan.

Pyhät marttyyrit Zenon ja Zenas

Pyhät marttyyrit Zenon ja Zenas olivat kotoisin Arabian Filadelfiasta, mitä nimitystä 300-luvun alussa käytettiin nykyisestä Jordanian Ammanista. Zenon palveli Rooman armeijassa, kun kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303. Hän halusi todistaa uskostaan Vapahtajaan uhraamalla oman elämänsä. Ensin hän luovutti omaisuutensa köyhille ja vapautti orjansa, minkä jälkeen hän meni esittäytymään maaherra Maximukselle, joka tunnettiin innokkaana epäjumalien palvelijana. Yksi Zenonin orjista, nimeltään Zenas, seurasi isäntäänsä, koska ei tahtonut erota hänestä.

Zenon alkoi kovalla ja varmalla äänellä syyttää maaherraa turhista yrityksistä suojella pakanajumalia, jotka olivat vain mielikuvituksen tuotetta. Loukkaantunut Maximus antoi heti määräyksen, että Zenonia oli piestävä ruoskilla joihin oli kiinnitetty lyijypaloja. Ruoskimisen aikana Zenon onnistui potkaisemaan kumoon epäjumalien alttarin. Maximus käski ripustaa hänet roikkumaan ja lyödä häntä säälimättä. Sen jälkeen Zenonin haavoihin hierottiin suolaa ja etikkaa. Lopuksi hänet heitettiin vankilaan, jossa hänen jalkansa levitettiin jalkapuiden neljänsiin aukkoihin sietämättömän tuskalliseen asentoon.

Sillä aikaa Zenas onnistui pääsemään sisään vankilaan. Hän aneli isäntäänsä, ettei tämä jättäisi häntä. Maximus vangitutti Zenaksenkin ja sijoitti hänet samaan selliin Zenonin kanssa. Kumpikaan heistä ei suostunut kuulusteluissa kieltämään Kristusta, minkä vuoksi heitä piestiin armottomasti.

Marttyyreja kidutettiin sellaisilla tavoilla, että kärsimys venyi mahdollisimman pitkäksi ilman että he menehtyivät. Pyhän Zenonin rinnalle sydämen kohdalle pantiin tulipunaiseksi kuumennettuja metallinpaloja. Sen jälkeen heidät molemmat ripustettiin roikkumaan kainaloista ja jalkoihin sidottiin raskaat kivet. Heidän ruumiitaan valeltiin öljyllä ja poltettiin. Jumalan armosta he kuitenkin kestivät, ja lopulta heidät surmattiin mestaamalla. Näin he saivat voitonkruunun.

Pyhä marttyyripiispa Eusebios Samosatalainen

Areiolaisuuden harhaoppia suojelleen keisari Konstantinos II:n (337–360) hallituskaudella pyhä Eusebios puolusti innokkaasti oikeaa uskoa, jonka Nikean kirkolliskokouksen isät olivat määritelleet. Hänet valittiin piispaksi Samosataan[1], joka sijaitsi noin 200 km Antiokiasta koilliseen Eufratvirran pohjoisrannalla ja oli Eufratenian maakunnan pääkaupunki.

Eusebioksen taisto kristinuskon puolesta teki hänet tunnetuksi ja arvostetuksi koko Syyriassa. Kun Antiokian piispanistuin vapautui, Eusebios vaikutti siihen, että tälle tärkeälle paikalle valittiin areiolaisvastainen pyhä Meletios (12.2.). Kun Konstantinos II havaitsi, että Meletios ei ollutkaan areiolaisuuden kannattaja vaan suorastaan sen hellittämätön vastustaja, hän tahtoi saada nähtäväkseen Meletioksen hallussa olevan piispanvaalin pöytäkirjan. Meletios vastasi keisarin lähettiläille, että hän voisi antaa sen vasta kun olisi ensin saanut siihen luvan pöytäkirjan allekirjoittaneilta. Kun lähettiläät uhkasivat katkaista hänen oikean kätensä, hän ojensi molemmat ranteensa ja sanoi: ”En anna pöytäkirjoja.”

Pakanuuden palauttamista yrittäneen Julianos Luopion lyhyenä hallituskautena (361–363) Eusebios pukeutui sotilaan asuun ja matkusteli ympäri Syyriaa, Foinikiaa (Libanon) ja Palestiinaa rohkaisten kristittyjä pysymään lujina vainojen uhatessa. Samalla hän vihki salaa pappeja ja piispoja. Julianoksen kuoltua Meletios ja Eusebios olivat mukana 27 piispan kirkolliskokouksessa, joka vahvisti Nikean kirkolliskokouksen laatiman uskontunnustuksen ainoaksi oikeaksi. Eusebios vaikutti myös siihen, että Basileios Suuri valittiin vuonna 370 Kappadokian Kesarean arkkipiispaksi. Eusebios oli läsnä hänen piispaksivihkimyksessään. Pyhä Gregorios Teologi käytti Eusebioksesta ilmaisuja ”Kirkon kulmakivi ja perustus, maailman valo, uskon sääntö ja totuuden lähettiläs”.[2]

Seuraava keisari Valentinianus puolusti jälleen kiihkeästi areiolaisuutta. Ortodoksisten kirkonmiesten vainot alkoivat uudelleen. Meletios karkotettiin Armeniaan. Eusebios pantiin viralta ja tuomittiin vuonna 374 maanpakoon Traakiaan, jossa oli meneillään sota gootteja vastaan. Kuultuaan tuomionsa keisarin lähettiläiltä Eusebios pyysi saada lähteä yöllä kaikessa hiljaisuudessa, jotteivät kaupunkilaiset ryhtyisi mellakoimaan häntä puolustaakseen.

Kun ihmisille selvisi, että Eusebios oli viety pois, he lähtivät etsimään häntä veneillä Eufratvirtaa pitkin. Kun he saavuttivat piispansa, tämä pyysi, etteivät he ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin hänen vapauttamisekseen. Hän kieltäytyi myös ottamasta vastaan lahjoja, joita he olivat tuoneet hänelle lohdutukseksi.

Areiolainen Eunomios nimitettiin Eusebioksen sijaan Samosatan piispaksi. Kaupunkilaisten vastenmielisyys häntä kohtaan tuli ilmi erikoisella tavalla. Kerran hän oli kylpemässä yleisessä kylpylässä, ja väki alkoi vaatia, että vesi oli vaihdettava, koska he eivät tahtoneet kylpeä areiolaisuuden saastuttamassa vedessä. Nähdessään kansan leppymättömyyden Eunomios päätti lopulta luopua piispanistuimesta. Hänen seuraajakseen nimitettiin kiihkeä areiolainen Lucius, joka alkoi vainota ortodoksisesti uskovia kaupunkilaisia.

Keisari Valentinianus sai surmansa taistelussa gootteja vastaan. Ortodoksisen opin kannattaja Gratianus nousi keisariksi vuonna 375 ja palautti kirkon vapauden sekä kutsui takaisin karkotuksesta uskon kunniakkaat tunnustajat. Niinpä myös Eusebios saattoi palata hengellisen laumansa luo. Hän ryhtyi heti täyttämään tyhjiksi jääneitä piispanistuimia uusilla paimenilla. Kesäkuun 22. päivänä vuonna 379 hän saapui Dolikhan kaupunkiin tuomaan sinne uuden piispan. Joku areiolaismielinen nainen heitti katolta ison tiiliskiven hänen päähänsä. Eusebios haavoittui kuolettavasti, mutta ehti vielä ennen kuolemaansa vaatia läsnäolijoilta lupauksen, ettei naista vedetä oikeuteen. Kristuksen ja ensimmäisen marttyyrin ylidiakoni Stefanoksen esikuvan mukaan Eusebioksen viimeiset sanat olivat rukous vihollisensa puolesta.


[1] Alun perin armenialaisen Kommagenen kuningaskunnan pääkaupunki. Nykyään Turkin Samsat.

[2] Pyhä Gregorios Teologi: Kirje 44 (PG 37, 92).

Pyhä Niketas Remesianalainen

Pyhä Niketas Remesianalainen syntyi vuoden 335 tienoilla. Hän oli samana päivänä muisteltavan piispa Paulinus Nolalaisen läheinen ystävä. Juuri Paulinus on kertonut siitä, kuinka menestyksekkäästi Remesianan piispa Niketas kesytti saarnoillaan dacialaiset barbaarit, joiden keskuudessa hän asui. Varsinkin bessiheimon jäseniä pidettiin väkivaltaisina ryöstelijöinä, mutta Niketas sai heidät muuttumaan susista lampaiksi, jotka hän otti Kristuksen rauhalliseen laumaan. Remesiana silloisessa roomalaisessa Dacian provinssissa on nykyinen Bela Palenka Serbiassa.

Niketaksen elämästä ja lähetystyöstä ei ole säilynyt juuri mitään muuta tietoa, mutta hän on säveltänyt kiitoshymnin ”Sinua, Jumala, me ylistämme”, jota on joskus pidetty Ambrosius Milanolaisen työnä, ja muuta kirkkomusiikkia. Myös hänen kuusiosaisesta teoksestaan ”Ohjeita kastettaville” on säilynyt osia. Hän kuoli vuonna 414. Romanian patriarkaatti on hyväksynyt Niketas Remesianalaisen pyhäksi vuonna 1992.

Pyhä Paulinus Nolalainen

Pyhä Paulinus Nolalainen syntyi Bordeauxissa vuonna 353 aristokraattiseen roomalaiseen perheeseen, jolla oli valtavia maaomistuksia Galliassa, Campaniassa ja Espanjassa. Hän sai erinomaisen koulutuksen tunnetulta kaunopuhujalta Ausonukselta ja oli niin loistava kirjoittaja, että hänet yhä muistetaan yhtenä kristillisen lännen suurimmista runoilijoista. Jo nuorena hänestä tuli senaattori, konsuli ja kuvernööri. Espanjassa hän otti vaimokseen varakkaan Therasian ja palasi sitten Lounais-Ranskan Aquitaineen, missä hän muiden velvollisuuksiensa ohella jatkoi kirjallisia töitään.

Paulinuksen elämässä oli muutama merkittävä kohtaaminen, jotka saivat hänet ymmärtämään maailmallisen elämän turhuuden ja etsimään Jumalaa. Tällaisia olivat kohtaaminen pyhän Martinus Laupiaan (11.11.) kanssa, joka paransi hänen silmäsairautensa, pyhiinvaellus pyhän Felix Nolalaisen haudalle Campaniassa ja ennen kaikkea Bordeauxin piispa Delfinuksen vaikutus. Tämä kastoi Paulinuksen jouluna 389, mistä alkaen Paulinus alkoi viettää askeettista elämää ja irtautua maailmallisista asioista.

Paulinus vietti neljä vuotta Espanjassa, jossa hänet kansan vaatimuksesta vihittiin papiksi. Paulinus alkoi myydä omaisuuttaan ja aikoi vastedes koota ainoastaan taivaallisia aarteita. Hän palasi Aquitaineen, vapautti orjansa ja myi omaisuutensa. Tuotoilla hän auttoi köyhiä ja osti vangittuja vapaaksi.

Milanossa Paulinus tapasi pyhän Ambrosius Milanolaisen (7.12.), jota hän piti hengellisenä isänään. Roomassa pakanalliset aristokraatit pitivät hänen katumuksellista elämäänsä lahjojen tuhlaamisena ja moittivat Paulinusta siitä, että hän luopui valtion palvelemisesta. Maailmalliset ihmiset arvostelivat ja Jumalan palvelijat ylistivät häntä. Martinus Laupias sanoi, että Paulinus oli yksi harvoista ihmisistä, jotka todella noudattivat evankeliumin käskyjä, ja pyhä Hieronymus (15.6.) antoi hänelle kirjeissään ohjeita askeettista elämää varten.

Paulinus asettui asumaan Nolaan, jonne hän perusti askeettisen yhteisön samaisen vierasmajan yhteyteen, jonka hän oli rakennuttanut köyhiä pyhiinvaeltajia varten ensimmäisellä pyhiinvaellusmatkallaan. Paulinuksen vaimo, jonka kanssa hän oli kääntymyksestään asti elänyt kuin veli ja sisar, asui lähistöllä ja auttoi häntä hyväntekeväisyydessä. Koko omaisuudestaan luopunut Paulinus piti kamelinkarvoista valmistettua jouhipaitaa, söi vain illalla ja silloinkin vain leipää ja vihanneksia. Hän rukoili ja lauloi hymnejä päivin ja öin.

Joka vuosi suuret pyhiinvaeltajien joukot saapuivat 14.1. viettämään pyhän Felix Nolalaisen muistopäivää Paulinuksen rakennuttamaan suureen basilikaan, johon kuului kastekirkko ja muita rakennuksia vieraita varten. Jumalan miehen maine houkutteli monia muitakin kävijöitä, joiden joukossa oli hurskaita aristokraatteja ja askeetteja kuten pyhät Melania Roomalainen (8.6.) ja Melania Nuorempi (31.12.). Kilvoitustensa ohella Paulinus kävi laajaa kirjeenvaihtoa kirkon merkkihenkilöiden kuten pyhän Augustinuksen ja pyhän Ambrosiuksen kanssa.

Vuonna 409 Paulinus vihittiin Nolan piispaksi. Hän joutui hoitamaan tehtäväänsä erityisen vaikealla kaudella. Rooman hävityksen jälkeen barbaarit tunkeutuivat Nolaan asti ja vangitsivat piispa Paulinuksen, joka kesti vankeuden pelottomasti. Häntä pidettiin suuressa arvossa. Hänen elämäkertansa kirjoittajan mukaan ”jokainen poissaoleva toivoi näkevänsä hänet uudelleen, ja kukaan, jolla oli onni puhua hänen kanssaan, ei koskaan halunnut lähteä hänen luotaan”.

Kun pyhän Paulinus Nolalaisen viimeiset päivät maan päällä koittivat hänen sairastuttuaan vakavasti, hän toimitti jumalallisen liturgian kahden muun piispan kanssa alttarilla, joka oli valmistettu hänen sairasvuoteensa ääreen. Hän kutsui kaikki katujat, joita oli aiemmin kieltänyt lähestymästä alttaria, nauttimaan pyhää ehtoollista. Sitten hän kädet kohotettuina rukoili hartaasti Jumalaa, hyvästeli papiston toivottaen heille siunausta ja rauhaa ja antoi sielunsa Jumalan käsiin 22.6.421. Hänen pyhät reliikkinsä ovat yhä Nolan katedraalissa.

Pyhä Gregorius, Valakian metropoliitta

Pyhä Gregorius syntyi Bukarestissa vuonna 1765. Hän opiskeli loistavalla menestyksellä aikansa kuuluisimmissa kouluissa. Opintojen päätyttyä hän meni vuonna 1790 munkiksi Neamtsin luostariin ja ennätti kilvoitella muutamia vuosia pyhittäjä Paisi Velitškovskin (15.11.) ohjauksessa ennen tämän kuolemaa. Useiden vuosien ajan Gregorius käänsi luostarissa pyhien isien kirjoituksia. Sitten hänet lähetettiin Bukarestiin vastaamaan Romanian metropoliittakunnan kirjastosta. Bukarestista hän siirtyi Athosvuorelle ja kilvoitteli useita vuosia Vatopedin luostarin alaisessa sivuluostarissa.

Vuonna 1812 Gregorius palasi Neamtsin luostariin, missä hän jatkoi työtään kääntäjänä ja kirkollisten kirjojen toimittajana. Kahdeksan vuoden kuluttua hän palasi jälleen Bukarestiin. Vietettyään jonkin aikaa Pyhän Antimin (ks. 27.9.) luostarissa hän asettui Caldarusanin luostariin noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Bukarestista. Luostarissa noudatettiin pyhän Georgios Cernicalaisen (3.12.) tuomaa athosvuorelaista luostarisääntöä.

Gregorius kilvoitteli ankarassa askeesissa, kunnes ruhtinas Grigore Ghica (1822−1828) kutsui hänet vuonna 1823 Bukarestiin, jossa hänet oli määrä valita Valakian metropoliitaksi, vaikka hän oli vasta diakoni. Gregorius lähti taivaltamaan kohti pääkaupunkia jalkaisin. Illan tullen hän pyysi yösijaa erään kylän papilta, joka majoitti rähjäisen näköisen munkin talliin. Papin yllätys oli suuri, kun hän muutaman päivän kuluttua uuden metropoliitan virkaanasettajaisissa tajusi, että vihittävänä oli sama mies.

Pyhän Gregoriuksen pastoraaliset kyvyt kävivät heti ilmeisiksi. Hän löysi uudet esipaimenet tyhjäksi jääneille piispanistuimille, rakennutti kirkkoja ja kouluja ja perusti tärkeimpiin kaupunkeihin seminaareja. Hän julkaisi kirjoja, jotka edistivät kansan hengellistä kasvua, muun muassa 12-osaisen sarjan pyhien elämäkertoja.

Gregoriuksen toiminta päättyi kuitenkin pian Venäjän miehitykseen, ja hänet karkotettiin Bessarabiaan vuonna 1829. Gregorius pääsi palaamaan tehtäväänsä vasta neljän vuoden kuluttua. Seuraavana vuonna, kesäkuun 22. päivänä 1834, hän nukkui rauhassa kuolonuneen vigiliapalveluksen aikana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.