12.6.2017

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Kala sallittu

Apostolien paasto 12.–28.6.

pt. Onufrios Suuri (+ 400)

pt. Arseni Konevitsalainen, Karjalan pyhä (+ 1447)

pt. Pietari Athoslainen (+ 734)

Parimia
  1. Viis. 3:1–9
  2. Viis. 5:15–6:3
  3. Viis. 4:7–15

(Arseni)

Viis. 3:1–9

Viis. 3:1–9

1 Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kämmenellä,
eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.
2 Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita,
ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena,
3 heidän lähtöään täältä perikatona,
mutta he ovat päässeet rauhaan.
4 Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus,
mutta he olivat eläneet toivossa,
ja heidän toivossaan oli jo kuolemattomuus.
5 Heitä kuritettiin, mutta vain vähän − paljon suurempaa on hyvyys, jota he nyt saavat osakseen.
Jumala pani heidät kokeeseen
ja havaitsi heidät kelvollisiksi.
6 Niin kuin kultaa sulatusuunissa
hän tutki ja koetteli heitä,
niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan
hän otti heidät vastaan.
7 Kun tilinteon hetki koittaa,
he loistavat kirkkaasti,
leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.
8 He saavat hallintaansa maailman kansat,
he jakavat niille oikeutta,
ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.
9 Ne, jotka turvaavat Herraan,
ymmärtävät totuuden,
ne, jotka luottavat hänen rakkauteensa,
saavat sijansa hänen luonaan.
Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus,
hän pitää valituistaan huolen.

Viis. 4:7–15

Viis. 4:7–15

7 Mutta oikeamielinen pääsee lepoon, vaikka kuolisikin ennen aikojaan. 8 Ei vanhuuden arvo ole pitkässä iässä, ei sitä mitata vuosien mukaan. 9 Ymmärrys on harmaiden hapsien vertaista, nuhteettomuus vastaa korkeaa ikää. 10 Jumala mieltyi oikeamieliseen ja rakkaudessaan otti hänet luokseen syntisten keskeltä. 11 Jumala otti hänet pois, ettei pahuus olisi pilannut hänen ymmärrystään eikä vilppi vietellyt hänen sieluaan, 12 sillä synnin houkutus hämärtää hyvyyden ja himon pyörrytys horjuttaa vilpitöntä mieltä. 13 Hänen elämänsä täyttyi jo varhain − hän eli pitkän elämän. 14 Herra oli häneen mieltynyt ja joudutti hänen pääsyään pahan keskeltä. Ihmiset näkivät sen mutta eivät ymmärtäneet, he eivät osanneet ajatella niin. 15 Herran pyhien osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.  

Viis. 5:15–6:3

Viis. 5:15–6:3

15 Mutta oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen. 16 Herra laskee heidän päähänsä kimmeltävän kruunun, heidän kuninkuutensa kauniin tunnuksen. Oikealla kädellään hän suojaa heitä, hänen käsivartensa on heidän kilpenään. 17 Hän pukeutuu kiivautensa sotisopaan ja tekee luomakunnastaan aseen, jolla torjuu viholliset. 18 Hän pukee haarniskakseen vanhurskauden ja kypäräkseen tinkimättömän tuomion. 19 Hän ottaa kilvekseen vankkumattoman pyhyytensä 20 ja teroittaa leppymättömän vihansa miekakseen, ja koko maailmankaikkeus seuraa häntä taisteluun mielettömiä vastaan. 21 Salamat singahtavat kuin tarkkaan suunnatut keihäät, pilvistä ne iskevät maaliinsa kuin kireälle jännitetyn jousen lähettämät nuolet, 22 ja rakeet pieksevät vihaisesti kohteitaan kuin heittokoneesta lähtevä kivisade. Meren vedet syöksyvät raivokkaasti jumalattomia kohti, virrat tempaavat säälimättä heidät mukaansa. 23 Herran tuuli nousee, se iskee heihin ja myrskyn voimalla lakaisee heidät pois. Näin maailma autioituu laittomuuden tähden ja pahuus kaataa mahtajien valtaistuimet. 6:1 Kuulkaa siis, kuninkaat, kuulkaa ja ymmärtäkää! Ottakaa opiksenne, vallanpitäjät, te, joiden mahti ulottuu maan ääriin! 2 Kuunnelkaa, ihmisjoukkojen hallitsijat, te, jotka kerskailette kansojenne paljoudella! 3 Tietäkää tämä: Herralta te olette valtanne saaneet, teidän mahtinne on peräisin Korkeimmalta. Hän myös tutkii teidän tekonne ja punnitsee päätöksenne.

Polyeleon evankeliumi
Matt. 11:27–30 (Arseni)

Pyhittäjä Arseni Konevitsalainen, Karjalan valistaja (+ 1447)

Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Arseni)
Room. 2:28–3:18

Gal. 5:22–6:2

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

Room. 2:28–3:18

Room. 2:28–3:18

28 Oikea juutalainen ei ole se, joka on juutalainen ulkonaisesti, eikä oikea ympärileikkaus ole se, joka on ulkonaisesti näkyvänä ruumiissa. 29 Oikea juutalainen on se, joka on juutalainen sisimmässään, ja oikea ympärileikkaus on sydämen ympärileikkaus, jota ei saa aikaan laki, vaan Henki. Tällainen juutalainen saa kiitoksen Jumalalta, ei ihmisiltä. 3:1 Mitä etuja sitten on juutalaisilla, ja mitä hyötyä on ympärileikkauksesta? 2 Paljonkin, kaikin tavoin. Jumala on ensiksikin uskonut sanansa juuri heille. 3 Mutta vaikka jotkut ovatkin olleet epäuskoisia, ei kai heidän epäuskonsa tee Jumalan uskollisuutta tyhjäksi? 4 Ei toki! Vaikka kaikki ihmiset olisivat valheellisia, Jumala on luotettava. Onhan kirjoitettu: -- Näin sinun sanasi osoittautuvat tosiksi ja sinä voitat, kun joudut oikeuteen. 5 Mutta jos meidän väärämielisyytemme tuo esiin Jumalan oikeamielisyyden, mitä meidän on silloin sanottava? Onko Jumala ehkä väärämielinen -- puhun nyt ihmisten tavoin -- kun hän antaa vihan kohdata meitä? 6 Ei suinkaan! Kuinka Jumala siinä tapauksessa voisi tuomita maailman? 7 Mutta jos minun valheellisuuteni vain lisää Jumalan kirkkautta, kun sen ansiosta hänen totuutensa yhä korostuu, miksi minut sitten tuomitaan syntisenä? 8 Ei kai asia niin ole, kuin jotkut herjaajat väittävät meidän sanovan: "Tehdään vain pahaa, niin saadaan aikaan hyvää!" He kyllä saavat ansaitsemansa rangaistuksen. 9 Miten siis on? Olemmeko me muita parempia? Emme lainkaan. Olen jo esittänyt sen syytöksen, että kaikki, niin juutalaiset kuin kreikkalaisetkin, ovat synnin vallassa. 10 Onhan kirjoitettu: -- Ei ole yhtäkään vanhurskasta, 11 ei yhtäkään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. 12 Kaikki ovat luopuneet ja käyneet kelvottomiksi. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan. 13 Heidän kurkkunsa on avoin hauta, heidän kielensä puhuu petollisesti, huultensa takana heillä on kyykäärmeen myrkkyä, 14 heidän suunsa on täynnä katkeria kirouksia. 15 Nopein jaloin he rientävät vuodattamaan verta, 16 tuhoa ja kurjuutta he jättävät jälkeensä. 17 Rauhan tietä he eivät tunne, 18 jumalanpelko on heille vieras.

Luuk. 6:17–23a (Arseni)
Matt. 6:31–34, 7:9–11

Pyhittäjä Arseni Konevitsalainen, Karjalan valistaja (+ 1447)

Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

12.6.2017

Matt. 6:31–34, 7:9–11

Herra sanoi: 31 "Älkää siis murehtiko: 'Mitä me nyt syömme?' tai 'Mitä me juomme?' tai 'Mistä me saamme vaatteet?' 32 Tätä kaikkea pakanat tavoittelevat. Teidän taivaallinen Isänne tietää kyllä, että te tarvitsette kaikkea tätä. 33 Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. 34 Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet. 7:9 Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? 10 Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? 11 Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät.

Päivän synaksario

Pyhittäjä Onufrios Egyptiläinen

Egyptiläisessä luostarissa 300-luvulla kilvoitellut pyhä Pafnutios oli kuullut paljon autiomaassa asuvista erakoista, ja hänessä syttyi halu päästä tapaamaan heitä. Niinpä hän lähti vaeltamaan syvälle autiomaahan saadakseen näiden Jumalan miesten siunauksen. Kuljettuaan muutaman päivän Pafnutios löysi luolan. Sisään astuessaan hän näki rukousasennossa olevan miehen. Pafnutioksen koskettaessa miestä tämä vaipui maahan – hän oli ollut jo pitkään kuolleena. Miehen vaatteet olivat palmunlehvistä ja muuttuivat pölyksi sitä mukaa kun niitä kosketti. Pafnutios rukoili miehen sielun puolesta koko yön lausuen ulkoa muistamiaan psalmeja ja hautasi hänet aamulla.

Tämän jälkeen Pafnutioksen ruokatarvikkeet loppuivat, ja hän vaelsi erämaassa neljä päivää ilman syötävää. Lopulta hän uupui ja nälän heikentämänä vaipui maahan. Silloin hän näki edessään enkelin, joka virvoitti hänet koskettamalla hänen käsiään, jalkojaan ja huuliaan. Tämän kosketuksen voimalla Pafnutios vaelsi erämaassa vielä useita päiviä ilman ravintoa enkelin ilmestyessä hänelle aika ajoin.

Istuutuessaan lepäämään Pafnutios näki, että häntä lähestyi pelottavannäköinen mies. Tämä oli alaston, karvoittunut ja pitkien hiustensa verhoama. Alaruumista peitti lehtiverho. Kun Pafnutios näki miehen, hän säikähti ja kiipesi piiloon korkealle kalliolle. Mies heittäytyi levähtämään kallion varjoon suojaan auringon paahteelta. Tovin kuluttua hän huusi: ”Tule alas, Jumalan palvelija Pafnutios, älä pelkää! Minäkin, syntinen ihminen, palvelen Jumalaa sieluni pelastukseksi tässä erämaassa.”

Näin he tutustuivat ja Pafnutios pyysi erakkoa kertomaan elämästään. Tämä sanoi nimekseen Onufrios ja kertoi eläneensä tuolla paikalla villieläinten keskellä jo 70 vuotta ravintonaan villiyrtit ja vesi. Tuona aikana hän ei ollut tavannut ketään muita ihmisiä kuin hengellistä ohjaajaansa kilvoittelunsa alkuvuosina. Taustastaan hän kertoi, että hänen isänsä oli kuulunut persialaiseen[1] hallitsijasukuun. Hänen vanhempansa olivat olleet lapsettomia, ja hän oli syntynyt heidän hartaiden rukoustensa hedelmänä. Hänen isänsä oli hänen sikiämisensä jälkeen nähnyt näyn, että hänen nimekseen piti antaa Onufrios. Näyssä oli myös ilmoitettu, että kasteen jälkeen hänet oli vietävä erääseen luostariin Egyptin Thebaidiin. Matkalla naaraspeura seurasi heitä ja ruokki pientä Onufriosta aina siihen saakka, kun hän oli kolmivuotias.

Isä jätti poikansa hyvämaineiseen luostariin, jossa tämä oppi tuntemaan Raamatun ja luostarielämän järjestyksen. Luostarissa puhuttiin suurella innostuksella erämaan kasvateista profeetta Eliasta ja pyhästä Johannes Kastajasta. Näin innostus erakkoelämään tarttui myös Onufriokseen ja hän tahtoi palavasti päästä viettämään samanlaista elämää kuin he.

Eräänä yönä Onufrios otti mukaansa muutamia leipiä ja lähti luostarista rukoillen Jumalaa osoittamaan hänelle paikan, joka oli hänelle tarkoitettu. Vaeltaessaan hän näki yhtäkkiä suuren valon. Hän säikähti, mutta valon sisällä näkyi ihmeellisen kaunis ja loistava ihmishahmoinen olento, joka sanoi hänelle: ”Älä pelkää, Onufrios, minä olen Jumalan enkeli, ja Jumala on käskenyt minun varjella sinua aina syntymästäsi viimeiseen hengenvetoosi saakka.” Enkeli johdatti hänet juutalaissyntyisen Hermas-nimisen erakon luo. Tämä selitti hänelle muutaman päivän ajan erakkoelämän periaatteita ja johdatti hänet sitten neljän vuorokauden vaelluksen jälkeen pieneen luolaan, jonka lähellä oli palmupuu ja lähde. ”Tämä on se paikka, jonka Herra on valmistanut asumukseksesi”, hän sanoi. Hermas viipyi Onufrioksen luona vielä 30 päivää opettaen hänelle yksityiskohtaisesti erakkona kilvoittelemista, minkä jälkeen hän palasi omaan luolaansa. Sittemmin hän tuli joka vuosi vierailulle. Lopulta hän kuoli tällaisella matkallaan, ja Onufrios hautasi hengellisen isänsä erakkomajansa läheisyyteen.

Kun Pafnutios kysyi Onufriokselta, millaisia vaivoja hän oli joutunut kestämään, tämä sanoi: ”Usko minua, rakas veljeni, monta kertaa kestin sellaisia kärsimyksiä, että olin jo luopunut toivosta jäädä henkiin. Kesällä minua ahdisti hirvittävä kuumuus ja talvella taas kylmyys. Näin nälkää, ja vaatteeni kuluivat käyttökelvottomiksi, niin että jäin alastomaksi. Joskus olin monta päivää sairaana, ja jouduin sellaisiin tuskiin ja kiusoihin, ettei kieli pysty niitä kertomaan. Lohtunani oli ajatus ikuisista hyvyyksistä, jotka Jumala on valmistanut Häntä rakastaville. Herra armahti minua ja antoi ruumiini peittyä pitkiin karvoihin. Niiden lämmittämänä en enää tuntenut kylmyyttä enkä muutakaan kiusaa. Lisäksi enkeli alkoi tuoda minulle joka päivä leivän, niin että pystyin kilvoittelemaan entistä palavammin Jumalan kunniaksi.”

Pafnutioksen kysymykseen pyhästä ehtoollisesta Onufrios vastasi, että joka sunnuntai Jumalan enkeli tuo kaikille erakoille ehtoollisen, ja sinä päivänä he täyttyvät suurella hengellisellä lohdutuksella: ”Emme tunne sen enempää nälkää kuin janoakaan. Ja jos joku meistä tahtoo nähdä ihmisiä, enkelit vievät hänet hengessä paratiisiin, missä hän saa nähdä taivaallisten olentojen loiston ja pääsee itsekin osalliseksi heidän jumalallisesta kirkkaudestaan. Kaikki vaivat ja huolet unohtuvat, ja hän palaa intoa hehkuen hengellisten kilvoitustensa pariin.”

Tämän jälkeen Onufrios vei Pafnutioksen majaansa, missä he jatkoivat keskusteluaan. Illan tultua Pafnutios näki keskellä keljaa suuren leivän, jonka he söivät yhdessä. Sen jälkeen he viettivät koko yön rukouksessa. Aamulla Onufrioksen ulkonäkö oli muuttunut ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän sanoi Pafnutiokselle: ”Älä pelkää, veljeni. Hyvä Jumala on lähettänyt sinut huolehtimaan ruumiini hautaamisesta. Tänään minun maanpakolaisuuteni päättyy ja sieluni pääsee taivaallisen autuuden sanoin ilmaisemattomaan riemuun. Kun palaat Egyptiin, kerro munkeille ja kaikille kristityille, että olen pyytänyt Jumalalta armoa jokaiselle, joka toimittaa minulle muistopalveluksen ja juhlii taivaallista syntymäpäivääni. Häntä eivät Paholaisen kiusaukset enää kohtaa.”

Pafnutios lankesi hänen eteensä ja pyysi lupaa saada jäädä hänen kilvoituspaikkaansa loppuiäkseen. Onufrios vastasi: ”Jumala ei lähettänyt sinua tänne sen tähden, että jäisit tähän paikkaan, vaan vain hautaamaan ruumiini.” Pafnutioksen tulevana tehtävänä oli myös kertoa maallikoille erakkojen elämästä, niin että he saattaisivat voimiensa mukaan jäljitellä sitä.

Rukoiltuaan Onufrios kävi pitkälleen maahan. Hänen kasvonsa säteilivät ylimaallista valoa ja hyvä tuoksu täytti ilman. Kuului kuin ukkosen jyrinää ja taivaat avautuivat. Näkyviin tuli suuri joukko enkeleitä, jotka olivat tulleet vastaanottamaan erakkoisän sielua. Kaiken riemun keskeltä kuului Kristuksen ääni, joka kutsui palvelijansa ikuiseen autuuteen. Pafnutios vuodatti kyyneleitä pyhän askeetin ruumiin edessä ja mietti, kuinka hän pystyisi kaivamaan haudan kuivaan kivikovaan maahan. Silloin paikalle saapui kaksi leijonaa, jotka kaivoivat kuopan, johon Pafnutios saattoi laskea ruumiin.

Paluumatkalla Egyptiin Pafnutios kohtasi neljä vanhusta, jotka olivat yhdessä eläneet samassa luolassa 60 vuotta. Sitten hän tapasi kauniissa keitaassa Oksyrhynkhoksesta kotoisin olevat neljä ylhäistä syntyperää olevaa nuorukaista, jotka olivat veljeksiä ja viettivät yhdessä kilvoitteluelämää. Päästyään perille Egyptiin Pafnutios todisti kaikille, että vereen ja lihaan pukeutunut ihminen pystyi elämään tässä maailmassa enkelien tavoin. Kun hänen oma vuoronsa lähteä tästä maailmasta aikanaan koitti, hänkin sai nähdä enkelin ennen kuolemaansa.


[1] Persian kuninkaalliset olivat kristinuskon vihollisia. 300-luvun alussa kristinuskoon kääntyneen Armenian hallitsijasuvuissa sen sijaan oli persialaista verta, ja kertomus tarkoittanee Onufrioksen vanhempien olleen armenialaista hallitsijasukua. Jatkossa mainittava imettävä peura on yleinen teema muinaisarmenialaisessa tarinoissa.

Pyhä Trifyllios, Lefkosian (Nikosian) piispa

Pyhä Trifyllios syntyi roomalaiseen ylimyssukuun 280-luvun lopulla. Hän opiskeli Beirutin lakikoulussa, jossa hän sai laaja-alaisen koulutuksen ja jossa hänen puhetaitoaan suuresti kehuttiin. Hän kääntyi kristityksi ilmeisesti opiskeluaikanaan, viimeisten vainojen aikoihin.

Trifyllios teki äitinsä Dominican kanssa pyhiinvaelluksen Pyhälle maalle. Sieltä palatessaan Trifyllios poikkesi Kyprokselle. Siellä hän tutustui pyhään Spyridoniin, Trimythuksen piispaan (12.12.), jonka pyhyys ja yksinkertainen vilpittömyys tekivät häneen suuren vaikutuksen. Nuori Trifyllios unohti niin kotinsa kuin urahaaveensakin ja ryhtyi hänen oppilaakseen.

Spyridon vihki Trifyllioksen diakoniksi, ja hän avusti piispaa tämän opetus- ja paimentehtävissä. Pyhä Spyridon ei epäröinyt julkisesti huomauttaa Trifylliokselle, jos tämä uskalsi vaihtaa Raamatussa esiintyviä kansanomaisena pitämiään sanoja omasta mielestään ylevämpiin ilmaisuihin. Eräänä päivänä kun Trifyllios oli pysähtynyt ihailemaan vuoriston kauneutta, pyhä Spyridon sanoi hänelle: ”Älä hajota mieltäsi maanpäälliseen kauneuteen, sillä eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme sitä kaupunkia, joka on tuleva.”[1]

Tällä tavoin Trifyllios edistyi nöyryydessä ja tuli arvolliseksi kaitsemaan sieluja. Vähän ennen kuin hänet vihittiin Lefkosian piispaksi, Antiokiassa tapahtui, että keisari Konstantinoksen poika[2], joka kärsi pahoista päänsärkykohtauksista, näki näyssä Trifyllioksen, joka oli piispanpuvussa ja paransi hänet.

Trifyllios oli pyhän Spyridonin kanssa Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 ja puolusti myöhemmin pyhää Athanasios Suurta ja ortodoksisuutta Sardican paikallisessa kirkolliskokouksessa vuonna 343.

Paimentehtävässään Trifyllios jäljitteli kaikessa pyhää Spyridonia. Hengellisen isänsä tavoin hän eli vaatimattomasti, vieraili köyhien ja puutteenalaisten luona eikä jättänyt laumaansa päiväksikään ilman pyhän Raamatun tarjoamaa hengellistä ravintoa. Kuten profeetta Elisa peri profeetta Elian armolahjat, niin myös Trifyllioksesta tuli pyhän Spyridonin ihmeitä tekevän voiman perillinen.

Omaan hiippakuntaansa Trifyllios perusti Hodigitrian eli Jumalanäidin, Tiennäyttäjän, luostarin. Sen kirkko oli niin suuri, että siihen mahtuivat kaikki kaupungin kristityt. Lisäksi hän perusti nunnaluostarin, jonka sisaret majoittivat Jerusalemiin pyhiinvaellukselle meneviä nunnia. Tässä luostarissa myös hänen äitinsä eli viimeiset vuotensa.

Pyhä piispa Trifyllios itse nukkui kuolonuneen yli 80 vuoden iässä vuoden 370 tienoilla. Hänet haudattiin Hodigitria-luostarin hautausmaalle.


[1] Hepr. 13:14.

[2] Joidenkin lähteiden mukaan itse Konstantinos.

Pyhittäjä Pietari Athoslainen

Pyhittäjä Pietari oli bysanttilaisen ylhäisöperheen poika. Hän palveli 700-luvulla sotilaana Bysantin armeijan viidennessä erityisrykmentissä. Taistelussa arabeja vastaan hän joutui sotavangiksi Syyriaan, mistä hänet siirrettiin Samarran vankilaan Irakiin.

Vankilan kurjuudessa Pietari muisti, että oli aikaisemmin valalla vannoen luvannut ryhtyä munkiksi. Sittemmin hän oli unohtanut lupauksensa ja lähtenyt sotilasalalle. Katuen Pietari anoi toivottomien väkevää esirukoilijaa pyhää Nikolaosta tulemaan avukseen. Hän lupasi, että jos hän pääsisi vapaaksi, hän vihkiytyisi munkiksi Roomassa. Ilmeisesti Pietari valitsi Rooman siksi, että se oli hänen oman nimikkopyhänsä apostoli Pietarin kaupunki ja hän tahtoi kumartaa tämän pyhäinjäännöksiä. Valintaan saattoi vaikuttaa sekin, että Konstantinopolissa oli tuolloin vallalla ikonien raastajien harhaoppi.

Kun Pietari oli viettänyt viikon rukoillen ja paastoten, pyhä Nikolaos (6.12.), jota hän erityisesti kunnioitti, ilmestyi hänelle kaksi kertaa kehottaen häntä pysymään rukouksessa ja odottamaan jumalallista armoa. Kolmannen kerran sama pyhä ilmestyi yhdessä vanhurskaan Simeonin, Herran vastaanottajan (3.2.), kanssa ja ilmoitti Pietarille, että he olivat rukouksillaan hankkineet hänelle vapauden. Tämän jälkeen pyhä Simeon katosi, mutta pyhä Nikolaos jäi Pietarin luokse ja ohjasi hänet vapauteen. Nikolaos johdatti Pietarin aina Roomaan saakka.

Kun Pietari oli päässyt Roomaan, pyhä Nikolaos ilmestyi unessa paaville ja kertoi hänelle Pietarista. Sunnuntaina messun aikana paavi erotti Pietarin väkijoukon keskeltä Pyhän Pietarin kirkossa, kutsui hänet luokseen ja vihki hänet munkiksi. Tämän jälkeen Pietari vietti vielä jonkin aikaa Roomassa tutustuen luostarielämän periaatteisiin. Sen jälkeen hän nousi laivaan palatakseen itään.

Merimatkalla pyhä Pietari söi vain noin 30 grammaa leipää päivässä ja joi päälle merivettä. Merimiehet hämmästelivät tätä ja alkoivat kunnioittaa häntä suuresti. Matkalla laiva poikkesi satamaan hakemaan ruokatavaroita, jolloin pyhä Pietari paransi rukouksillaan hengenvaaralliseen kuumesairauteen sairastuneen perheen.

Eräänä yönä laiva oli ankkuroituna hyvässä satamassa ja Pietari tahtoi levähtää vähän. Heti nukahdettuaan hän näki Jumalanäidin ja pyhän Nikolaoksen. Pyhä piispa pyysi Jumalanäitiä johdattamaan hänen suojattinsa paikkaan, missä tämä voisi viettää Jumalalle otollista elämää. Jumalanäiti vastasi: ”Hän ei löydä lepoa mistään muualta kuin Athosvuorelta. Olen saanut sen Pojaltani ja Jumalaltani perintöosakseni, jotta maailmasta pois lähteneet voisivat huolista vapaana ja rauhassa maailman hälinältä palvella siellä Jumalaa. Sitä tullaan tästä lähtien kutsumaan Pyhäksi vuoreksi ja minun puutarhakseni. Tulee aika, jolloin se on täynnä munkkeja. Minä olen huoltaja, turva taistelussa, lääkäri ja lohduttaja niille, jotka kestävät siellä kärsivällisesti kiusauksia ja koettelemuksia kirkastaen minun Poikani nimeä. Tulen puolustamaan heitä myös viimeisen tuomion päivänä, niin että he saavat syntinsä anteeksi.”

Kun Athoksen eteläpuoli tuli näkyviin, suotuisasta tuulesta huolimatta laiva yhtäkkiä pysähtyi. Kun Pietarille kerrottiin vuoren nimi, hän ilmoitti seuralaisilleen, että hänen oli lähdettävä laivasta ja noustava maihin. He laskivat hänet rantaan, ja kun hän oli siunannut laivan kolmesti ristinmerkillä, se lähti jälleen liikkeelle. Pietari jäi seisomaan autiolle paikalle korkeiden kallioiden väliin. Sitten hän alkoi kiivetä jyrkkää rinnettä ylös ja tuli lopulta tasaiselle paikalle, mistä löysi runsaan kasvillisuuden verhoaman pimeän luolan, jossa oli erilaisia matelijoita. Hän asettui kuitenkin luolaan pannen luottamuksensa kokonaan Jumalaan.

Paholainen ei pystynyt kestämään Pietarin jatkuvan rukouksen tuoksua ja lähetti häntä vastaan seuraavana päivänä lauman demoneita, jotka yrittivät säikäyttää hänet pois pelottavilla rääkäisyillään, ilmassa lentävillä nuolilla ja vesisuihkuilla. Pietari oli kuitenkin päättänyt kärsiä vaikka marttyyrikuoleman mieluummin kuin poistua paikalta. Heti kun hän kutsui avuksi Jumalanäidin nimeä, demoniset ilmestykset katosivat.

Kun Pietarin tulosta oli kulunut viisikymmentä päivää, pimeyden voimat kokosivat rintamansa ja panivat liikkeelle kaikki vuoren villieläimet ja matelijat häntä vastaan. Pietari torjui ne tehden ristinmerkin ja kutsuen avukseen Herraa. Pahojen henkien hyökkäykset vain vahvistivat hänen päättäväisyyttään ja hän edistyi yhä pidemmälle hyveissä. Kaikesta huolehtimisesta ja mielenhajaannuksesta vapaana Pietari pystyi keskittämään sielunvoimansa sydämeensä ja pitämään mielensä puhtaassa rukouksessa kuurona ja mykkänä Jumalan edessä. Hänen sydämestään tuli uusi taivas, josta jumalallisen armon säteet loistivat ja saivat vähitellen aikaan muutoksen myös hänen ruumiissaan.

Tällainen edistys sai Sielunvihollisen raivoihinsa, koska se ei tahtonut tunnustaa joutuneensa häviölle. Vuoden kuluttua se ilmestyi hänelle hänen perheensä nuoren palvelijan muodossa, joka kertoi hänen vanhempiensa olevan epätoivoissaan hänen katoamisestaan ja lupasi löytää hänelle rauhallisen luostarin kaupungista, jos hän poistuisi Athokselta. Pyhä Pietari liikuttui näistä sanoista mutta vastasi: ”Tiedäkin, ettei minua tuonut tänne kukaan ihminen eikä enkelikään vaan itse Jumala ja kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä. Jolleivät he anna minulle käskyä, en voi lähteä tästä paikasta.” Heti kun palvelijaksi tekeytynyt demoni kuuli sanan Jumalansynnyttäjä, se katosi.

Seitsemän vuoden kuluttua Paholainen ilmestyi Pietarille uudelleen, tällä kertaa valon enkelinä paljastettu miekka kädessään. Se seisoi luolan suulla ja julisti tuoneensa Pietarille kunnian kruunun, sillä tämä oli kilvoituksissaan ja rukouksissaan kohonnut kaikkien profeettojen ja pyhien yläpuolelle. Mutta Pietari sanoi: ”Kuka minä koiranraato muka olen, että enkeli ilmestyisi minulle?” Seuraavana yönä Jumalanäiti yhdessä pyhän Nikolaoksen kanssa ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Tästä lähtien sinun ei tarvitse enää pelätä!” Jumalanäiti lupasi, että enkeli toisi hänelle joka neljäskymmenes päivä ravinnoksi taivaallista mannaa.

Kun Pietari oli vapautunut himoista ja armo oli pukenut hänet himottomuuden viittaan, hän vietti vielä 53 vuotta hesykastista elämää. Enää eivät talven kylmyys tai kesän kuumuus häntä kiusanneet eikä hän kärsinyt yksinäisyydestä, sillä jumalallinen mietiskely oli hänen ravintonaan, vaatetuksenaan ja lohdutuksenaan.

Lopulta Jumala päätti tehdä pyhän Pietarin enkelimäisen elämän tunnetuksi maailmalle. Eräs metsästäjä oli tunkeutunut eteläisen Athoksen synkkiin metsiin kauriin perässä ja saapui hänen luolalleen. Kun mies näki eteensä ilmestyvän vanhuksen, jolla oli yllään vain lehdistä punottu lannevaate ja jonka parta ja hiukset ulottuivat vyötäisille asti, hän säikähti ja aikoi juosta pakoon. Pietari rauhoitteli häntä ja alkoi kertoa hänelle elämästään ja taisteluistaan sekä Jumalalta saamastaan armovoimasta.

Ihailevan hämmästyksen vallassa metsästäjä kiitti Jumalaa, että oli tullut arvolliseksi kohtaamaan niin suuren kilvoittelijan, ja pyysi, että itsekin saisi jäädä hänen luokseen. Pietari käski hänen kuitenkin mennä kotiinsa, antaa omaisuutensa köyhille, harjoittaa sen jälkeen vuosi kilvoituselämää ja vasta sitten hyvästellä kotiväkensä ja lähteä hänen luokseen. Metsästäjä palasi seuraavana vuonna Athokselle kahden munkin ja veljensä kanssa, joka oli riivattu. He löysivät pyhän Pietarin jo kuolonuneen nukkuneena kädet ristissä rinnan päällä ja silmät suljettuina. Heti kun metsästäjän veli kosketti ruumista, hän alkoi täristä ja häntä vaivannut demoni tuli ulos hänen sisältään kiroten Pietaria, joka oli yli puoli vuosisataa pitänyt sitä pilkkanaan.

Metsästäjä ja munkit nostivat Pietarin ruumiin veneeseen ja purjehtivat kohti pohjoista. Kun he olivat Klementioksen luostarin kohdalla (myöhemmin Iviron), vene pysähtyi yhtäkkiä. Pietarin pitkänä elinaikana Athokselle oli näet jo ehtinyt syntyä luostareitakin. Munkit tulivat auttamaan venettä liikkeelle, jolloin veneessä olijoiden oli pakko kertoa luostarin johtajalle, millaista aarretta he kuljettivat, vaikka he olisivat mieluummin pitäneet sen omana salaisuutenaan.

Pietarin pyhät reliikit siirrettiin Klementioksen luostarin kirkkoon, jossa alkoi heti tapahtua ihmeitä. Paikalle saapui sekä munkkeja että runsain määrin lähialueiden asukkaita. Metsästäjä ja tämän veli palasivat takaisin kotiinsa, mutta heidän kanssaan tulleet munkit jäivät Athokselle teeskennellen haluavansa viettää loppuelämänsä pyhän Pietarin suojeluksessa. Joidenkin päivien kuluttua he kuitenkin yön hiljaisuudessa ryöstivät reliikit.

Kun munkit reliikkien kanssa lähestyivät Traakiassa sijaitsevaa Fotokomin kylää, ihmisiä tuli suurin joukoin heitä vastaan. He tahtoivat kiittää pyhää Pietaria, joka oli juuri vapauttanut heidät heidän kaivoissaan asuneista demoneista. He aukaisivat reliikit sisältävän säkin, josta lehahti heti jumalallisen balsamin hyvä tuoksu. Monet sairaat parantuivat. Ihmeet vetivät paikalle sellaisen kansanpaljouden, että paikallinen piispakin asiasta kuultuaan katsoi aiheelliseksi saapua kylään papistonsa kanssa. Piispa sai munkit luovuttamaan reliikit kirkolle. Paholaisen vaikutuksesta eräs mies yritti polttaa ne, mutta Jumala ei sallinut suunnitelman onnistua. Lopulta ne sijoitettiin hiippakunnan kirkkoon, missä niistä tuli ihmeiden lähde ja suuri lohdutus alueen asukkaille. Pyhää Pietari Athoslaista kunnioitetaan Pyhän vuoren luostarielämän isähahmona.

Pyhä Leo III, Rooman paavi

Paavi Hadrianus I menehtyi vuoden 795 joulupäivänä. Heti seuraavana päivänä hänen seuraajakseen valittiin yksimielisesti Pyhän Susannan seurakunnan kardinaalipappi, joka vihittiin paaviksi päivää myöhemmin (27.12.795) nimellä Leo III.

Roomassa oli kuitenkin Leoa katkerasti vastustava ryhmä nuoria ylimyksiä, joita johti paavi Hadrianuksen veljenpoika. Vuonna 799 he päättivät tehdä Leon kykenemättömäksi hoitamaan paavin tehtäviä. Pyhän Markuksen muistopäivän ristisaaton aikana salaliittolaisten joukko kävi hänen kimppuunsa pyhän Silvesterin kirkon edessä, kiskoi hänet hevosen satulasta ja yritti puhkaista hänen silmänsä ja leikata hänen kielensä poikki. Syntyi kaaos, ja Leo jäi lojumaan lähes tiedottomana. Hänet kannettiin Pyhän Erasmuksen luostariin, jossa hän yllättäen parani nopeasti ja täydellisesti vammoistaan. Tätä pidettiin ihmeenä.

Leo pakeni joksikin aikaa frankkien kuninkaan Kaarle Suuren turviin Paderborniin. Kun hän palasi Roomaan, hänelle järjestettiin riemukas vastaanotto, ja komissio tutki päällekarkaustapauksen. Syylliset esittivät niin vakavia syytteitä Leoa kohtaan, että komissio katsoi parhaaksi antaa tapauksen Kaarle Suuren päätettäväksi. Kuningas tuli Roomaan muutamaa kuukautta myöhemmin. Hänen syyttäjänsä eivät ilmaantuneet Vatikaaniin kokoukseen, mutta paavi Leoa pyydettiin vannomaan, että hän oli syytön, minkä hän tekikin 23. joulukuuta kokousedustajien edessä.

Vuoden 800 joulupäivänä paavi Leo kruunasi Kaarle Suuren Pietarinkirkon messussa juhlallisesti keisariksi. Leolle liitto monarkin kanssa oli erittäin hyödyllinen. Hän sai takaisin Rooman kirkolle kuuluvaa omaisuutta, ja kuninkaan auktoriteettiin nojautuen Leo pystyi pitämään levottomat ainekset paremmin kurissa ja valvomaan kirkkokurin noudattamista kaukaisemmilla alueilla. Lisäksi Leo saattoi toimia välittäjänä kansojen välisissä kiistoissa. Mutta kun keisari yritti ylittää valtuutensa ja painostaa paavia lisäämään uskontunnustuksen Pyhän Hengen lähtemistä koskevaan kohtaan sanat ”ja pojasta” (filioque), Leo kieltäytyi. Hän ei halunnut hyväksyä hätäisesti ja maallisen vallan innoittamana muutoksia jumalanpalvelukseen eikä myöskään suututtaa bysanttilaisia, joiden merkitystä hän ei koskaan aliarvioinut.

Kaarle Suuren eläessä Leo pystyi säilyttämään järjestyksen, mutta ongelmat alkoivat heti keisarin kuoltua vuonna 814. Muslimit hyökkäsivät Italian rannikoille ja Roomassa punottiin taas salajuonia paavin murhaamiseksi. Kun järjestys saatiin palautettua, pyhän paavi Leo III:n terveys oli heikentynyt niin, että hän kuoli 12.6.816 oltuaan paavina kaksikymmentä vuotta.

Paavi Leo III haudattiin Pietarinkirkkoon ja häntä alettiin kunnioittaa pyhänä. Tuohon aikaan kanonisointiproseduuri ei ollut vielä vakiintunut, ja niinpä Rooman kirkko kanonisoi hänet muodollisesti vasta vuonna 1673.

Pyhittäjä Odulf Utrechtilainen

Pyhittäjä Odulf Utrechtilainen oli menestyksekkäin niistä lähetystyöntekijöistä, jotka auttoivat piispa Frederickiä Friisinmaan evankelioimisessa. Hän syntyi Pohjois-Brabantin Oirschotissa ja sai koulutuksensa Utrechtissa, minkä jälkeen hänet vihittiin papiksi. Odulfin toimiessa Utrechtissa hiippakunnan piispa Frederick pani merkille hänen kaunopuheisuutensa ja oppineisuutensa ja lähetti hänet Friisinmaahan, jonka asujaimistosta vasta osa oli kääntynyt kristinuskoon. Odulf vietti siellä monia vuosia lähetystyössä ja käännytti suuret joukot ihmisiä nuhteillaan ja puhtaalla opillaan. Hänen tukikohtansa oli Stavoren, jossa hänen kirkkonsa oli ja jonne hän myös perusti luostarin.

Vanhoilla päivillään friisiläisten apostoli, pyhittäjä Odulf Utrechtilainen palasi Utrechtiin, jossa hän kuoli vuoden 855 tienoilla. Hänen pyhiä reliikkejään on Eveshamin luostarissa Englannin Worchestershiressä. Hänelle omistettuja kirkkoja on yhä Hollannissa ja Belgiassa.

Pyhä marttyyripiispa Eskil, Södermanlannin piispa

Pyhä marttyyripiispa Eskil Södermanlantilainen oli protestantismin tuloon asti yksi Pohjoismaiden tunnetuimmista marttyyreista. Hän oli englantilainen ja pyhän Sigfridin, Ruotsin apostolin (15.2.), heimolainen, joka tuli Ruotsiin käännyttämään uudelleen ruotsalaisia, jotka olivat vajonneet melkein kokonaan takaisin pakanuuteen sen jälkeen, kun Ruotsin valistaja pyhä Anskar (3.2.) oli kuollut 800-luvulla.

Eskil vihittiin piispaksi Strängnäsissä, mutta hänen lähetystyönsä tukikohta oli Tuna, nykyinen Eskilstuna. Hän teki menestyksellistä lähetystyötä Södermanlannissa ja käännytti monia pakanoita. Kun Strängnäsissä järjestettiin vuonna 1080 suuret pakanalliset juhlat, joihin osallistui monia kristinuskoa tunnustavia, Eskil kiiruhti paikalle ja kehotti heitä luopumaan pakanallisista menoista. Kun he eivät halunneet kuulla häntä, hän rukoili Jumalaa antamaan näkyvän merkin siitä, että Hän yksin on todellinen Jumala. Heti paikalla nousi raju myrsky, joka tuhosi pakanallisen alttarin ja uhrit. Pakanat pitivät tätä ihmettä taikuutena ja kivittivät kuninkaan määräyksestä pyhän marttyyripiispa Eskilin. Hänen pyhät reliikkinsä sijoitettiin vuonna 1082 Eskilstunaan.

Pyhittäjä Arseni Konevitsalainen, Karjalan valistaja

Pyhittäjä Arseni syntyi Suur-Novgorodissa 1300-luvulla. Hän sai kotonaan hyvän kristillisen kasvatuksen. Opittuaan kuparisepän ammatin hän auttoi palkallaan kotiväen lisäksi myös köyhiä, sillä hän oli hyvin laupias. Hänen palava rakkautensa Kristukseen sai hänet lopulta jättämään maailman ja etsimään hiljaista hesykastista elämää. Vuonna 1379 hänet vihittiin munkiksi Novgorodin lähellä sijaitsevassa Jumalansynnyttäjän Lisja Goran luostarissa. Hän kilvoitteli siellä yksitoista vuotta niin hyveellisesti, että veljet pitivät häntä munkkielämän esimerkkinä.

Lisja Goran luostarilla oli yhteyksiä Athosvuorelle. Pyhittäjä Arseni, joka pyrki yhä suurempiin hengellisiin kilvoituksiin, kaipasi päästä Athokselle. Lopulta hän liittyi igumenin siunauksella athoslaisten munkkien seuraan ja matkusti heidän mukanaan Pyhälle vuorelle. Siellä hän asettui todennäköisesti Hilandarin luostariin. Igumeni Johannes otti hänet rakkaudella vastaan. Alkukoetuksen jälkeen Arsenille annettiin tehtäväksi valmistaa kupariastioita, minkä taidon hän osasi hyvin. Hän teki työtä kaiket päivät. Ruumiillisesti vahvana ja sitkeänä hän antautui öisin valvomis- ja rukouskilvoitukseen. Hän myös kiersi Pyhän vuoren muissa luostareissa valmistamassa kupariastioita etsien samalla itselleen hengellistä hyötyä.

Kilvoiteltuaan Athoksella kolme vuotta Arseni päätti palata Venäjälle perustaakseen sinne Jumalansynnyttäjälle omistetun luostarin. Igumeni Johannes siunasi hänen aikeensa ja antoi hänelle Jumalanäidin ikonin sekä luostarin ohjesäännön.

Pyhittäjä Arseni palasi Novgorodiin, mutta jatkoi sieltä pian matkaansa Laatokalle. Hän purjehti vuonna 1393 Laatokan luoteisosan asumattomien saarten suuntaan ja rukoili Jumalaa osoittamaan sopivan paikan luostaria varten.[1] Pian nousi myrsky, joka painoi hänen veneensä Konevitsan saaren rantaan. Sinne hän pystytti ristin, rakensi pienen tsasounan ja keljan itselleen. Ennen hänen tuloaan rannikon asukkaat olivat käyttäneet saarta hevosten ja karjan laitumena. He olivat uhranneet graniittisella siirtolohkareella vuosittain hevosen, jotta karja varjeltuisi pahoilta hengiltä. Lohkare tunnettiin nimellä Hevoskivi (ven. Kon’-kamen), josta myös Konevitsan saari oli saanut nimensä. Pyhittäjä Arseni sai tietää paikallisten asukkaiden pakanallisesta taikauskosta Filip-nimiseltä kalastajalta. Heti saarelle asetuttuaan hän vihmoi Hevoskiven pyhitetyllä vedellä, jolloin pahat henget pakenivat sen ympäriltä mustan korppiparven hahmossa.

Elämä erämaan hiljaisuudessa miellytti Arsenia. Kun Valamon munkki Lavrenti tuli igumeni Silaksen lähettämänä Konevitsaan ja pyysi Arsenia tulemaan Valamoon, tämä kieltäytyi lähtemästä. Aluksi pyhittäjä Arseni kilvoitteli yksin. Mutta jo kolmen vuoden kuluttua hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita, jotka alkoivat rakentaa yhteiselämäluostaria. Jumalansynnyttäjän syntymälle pyhitetty kirkko valmistui vuonna 1398.

Novgorodin arkkipiispa Simeonin aikana (1416−1421) pyhittäjä Arseni matkusti toistamiseen Athosvuorelle pyytämään esirukouksia ja siunausta luostarilleen. Hänen poissa ollessaan luostarissa tuli puute elintarvikkeista. Veljet joutuivat hämmennyksiin ja olivat jo aikeissa lähteä luostarista. Arsenin läheisin oppilas Joakim vetäytyi murheissaan metsäiselle kukkulalle rukoilemaan, että Jumalanäiti auttaisi heitä suuressa hädässä. Vaivuttuaan kevyeen uneen hän näki ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän, joka ilmoitti pyhittäjä Arsenin palaavan pian. Jo seuraavana päivänä Arseni todella palasi saarelle kahdella laivalla, jotka olivat täynnä elintarvikkeita. Kiitolliset munkit pystyttivät Jumalansynnyttäjän ilmestymispaikalle ristin ja ikonikatoksen. Kukkulaa alettiin kutsua ”pyhäksi vuoreksi” ja myöhemmin sinne rakennettiin skiitta.

Luostari toimi alkuperäisellä paikallaan niin sanotussa Piispanlahdessa 25 vuotta. Vuonna 1421 Laatokka kuitenkin tulvi niin, että osa luostarin rakennuksista joutui veden valtaan. Silloin pyhittäjä Arseni siirsi luostarin uudelle korkeammalle paikalle, jossa se yhä sijaitsee. Sinne rakennettiin kivikirkko, jota ympäröivät puiset keljat ja aita. Novgorodin pyhä arkkipiispa Eufimi (11.3.), joka ennen piispaksi vihkimistään oli johtanut Lisja Goran luostaria, jossa Arsenikin oli kilvoitellut, tuki Arsenia luostarin rakentamisessa. Hän myös vieraili Konevitsassa ja lahjoitti pyhittäjä Arsenille hengellisen ystävyyden merkiksi vanhan valkoisen klobukkinsa. Hänen käyntinsä jälkeen Konevitsan saaren lahtea, jossa luostari oli ensin sijainnut, alettiin kutsua Piispanlahdeksi.

Pyhittäjä Arseni saavutti korkean iän. Kilvoiteltuaan munkkina 65 vuotta, joista 51 vuotta Konevitsassa, hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Arseni kutsui luokseen seuraajansa igumeni Johanneksen ja veljestön. Uskottuaan luostarin Jumalansynnyttäjän huostaan hän lupasi pysyä hengessään aina veljestön kanssa. Hän nautti pyhän ehtoollisen ja antoi henkensä rauhassa Herralle 12. kesäkuuta vuonna 1447 (myöhempien lähteiden mukaan v. 1444). Hänen varhaisin elämäkertansa on peräisin 1500-luvulta.


[1] Pyhittäjä Arsenin käynti ja oleskelu Valamon luostarissa ennen Konevitsaan saapumista on peräisin myöhemmistä lähteistä. Varhaisimmat käsikirjoitukset eivät sitä tunne.

Pyhittäjä Onufri Malalainen, Pihkovalainen

Pyhittäjä Onufri oli pyhittäjä Jefrosin Pihkovalaisen (15.5.) oppilas. Hän perusti Jumalansynnyttäjän syntymän luostarin Malaan noin 50 kilometrin päähän Pihkovasta ja antoi henkensä Herralle vuonna 1492. Toisten tietojen mukaan hän kuoli vuonna 1592.

Pyhittäjät Onufri ja Auksenti Vologdalaiset

Pyhittäjät Onufri ja Auksenti asettuivat vuonna 1499 lähes läpipääsemättömään metsään noin 35 kilometrin päässä Vologdasta. Perustettuaan sinne Pertsevan Pyhän Kolminaisuuden luostarin he kilvoittelivat kestäen kärsivällisesti kaikenlaisia hankaluuksia. Heidän tarkka kuolinvuotensa ei ole tiedossa.

Katariina Suuren reformien aikana vuonna 1764 luostari lakkautettiin. Pyhän Kolminaisuuden kirkko, jonka lattian alle pyhittäjien reliikit oli sijoitettu, muutettiin seurakuntakirkoksi.

Pyhittäjä Stefan Komelilainen

Pyhittäjä Stefan syntyi Vologdan alueella 1400-luvun jälkipuoliskolla. Hänen isänsä palveli ruhtinaan hovissa ja oli tunnettu hurskaudestaan. Stefan sai hyvän koulutuksen. Asema ja ura hovissa ei kuitenkaan kiinnostanut häntä. Hän jätti nuorena vanhempiensa kodin ja meni ankarasta kilvoituselämästä tunnettuun Glušitsan luostariin, jossa hänet vihittiin pian munkiksi. Kilvoiteltuaan siellä muutaman vuoden hän lähti igumenin ja ohjaajavanhuksensa siunauksella kiertämään Pohjois-Venäjän luostareita ja erakkoloita. Hän janosi viisaiden hengellisten vanhusten neuvoja ja halusi tutustua heidän kilvoituksiinsa hankkiakseen näin itselleen hengellistä tietoa ja kokemusta. Vaelluksellaan hän saapui Tihvinään ja viipyi jonkin aikaa luostarissa, jossa Jumalanäidin ihmeitä tekevää Tihvinäläistä ikonia säilytettiin. Jatkuva pyhiinvaeltajien virta luostariin sai hänet kuitenkin palaamaan Vologdan seudulle.

Vaeltaessaan paikasta toiseen Stefan saapui soiden ympäröimälle Komeljärvelle. Hän mieltyi asumattoman paikan hiljaisuuteen ja päätti asettua sinne pysyvästi. Hän rakensi itselleen keljan järven itäiselle rannalle Komeljoen alkulähteille sekä pienen rukoushuoneen, johon hän sijoitti Tihvinästä tuomansa Jumalanäidin ja pyhän Nikolaoksen ikonit. Ensimmäisinä vuosina Stefan eli suuressa puutteessa. Hän söi yksinomaan metsän antimia ja koki monenlaisia kiusauksia. Kahden vuoden kuluttua kaksi metsästäjää löysi hänet sattumalta, minkä jälkeen hänen luonaan alkoi käydä ihmisiä, jotka toivat hänelle ruokaa.

Jumala ei kuitenkaan jättänyt Stefania ilman apua ja lohdutusta. Rukoillessaan kerran kesäisenä yönä kappelissaan Stefan näki ihmeellisessä valossa Jumalansynnyttäjän ja pyhän Nikolaoksen. Jumalanäiti kehotti häntä rakentamaan Pyhän Nikolaoksen kirkon ja ryhtymään uuden luostarin johtajaksi. Näky sai Stefanin sydämen täyttymään sanomattomalla ilolla.

Kun Stefan oli kilvoitellut erämaassa yksinään kolme vuotta, hänen seuraansa liittyi kaksi veljeä. Pian saapui muitakin, jotka halusivat jäädä kilvoittelemaan heidän kanssaan. Stefan matkusti Moskovaan pyytääkseen metropoliitta Danielilta siunauksen luostarin perustamiselle. Metropoliitta ja suuriruhtinas Vasili III (1479−1533) ottivat hänet sydämellisesti vastaan ja keskustelivat pitkään hänen kanssaan. Metropoliitta lahjoitti hänelle jumalanpalveluksissa tarvittavan kirkkokaluston ja suuriruhtinas maata luostarin ylläpitoa varten. Stefan vihittiin papiksi ja asetettiin uuden luostarin igumeniksi. Hänen palattuaan Komeljärvelle veljestö ryhtyi heti rakentamaan pientä Pyhän Nikolaoksen kirkkoa, joka valmistui vuonna 1534.

Kirkon vihkimisen jälkeen Stefan kilvoitteli vielä kahdeksan vuotta ollen kaikessa hyvänä esimerkkinä veljestölleen. Viikko ennen kuolemaansa hän tunsi lähtönsä olevan koittamassa. Kuolemaansa edeltävänä päivänä hän pukeutui veljien avustamana kuolinvaatteisiin, jotka oli hyvissä ajoin valmistanut. Veljet taluttivat hänet kirkkoon, jossa liturgiaa toimittava pappismunkki antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Keljaan palattuaan Stefan asettui vuoteelleen ja antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 12. päivänä vuonna 1542.

Myöhemmin samana vuonna tataarit tuhosivat luostarin, mutta se jälleenrakennettiin heti uudestaan. Kirkkoa ei rakennettu entiselle paikalle, vaan pyhittäjä Stefanin haudan päälle, jonka yllä monet hurskaat ihmiset olivat nähneet valon loistavan. Samalla tuoreesta muistista maalattiin pyhittäjä Stefanin ikoni.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.