10.6.2017

Sävelmä
7. säv.

Helluntaijuhlan päätöspäivä

m:t Aleksanteri ja Antonina (+ 313)

p. Johannes, Tobolskin metropoliitta (+ 1715)

Epistola
Room. 1:7–12

Room. 1:7–12

Room. 1:7–12

7 Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille. 8 Ensiksi kiitän Jeesuksen Kristuksen kautta Jumalaani teistä kaikista, sillä teidän uskostanne kerrotaan kaikkialla. 9 Jumala, jota henkeni voimalla palvelen julistaessani evankeliumia hänen Pojastaan, todistaa, että muistan teitä aina rukouksissani. 10 Alati rukoilen, että vihdoin saisin tulla teidän luoksenne, jos se on Jumalan tahto. 11 Kaipaan päästä tapaamaan teitä, jotta voisin antaa teille jonkin hengellisen lahjan ja näin vahvistaa teitä, 12 tai paremminkin, jotta puolin ja toisin saisimme rohkaisua yhteisestä uskostamme.

Matt. 5:42–48

10.6.2017

Matt. 5:42–48

Herra sanoi: 42 Anna sille, joka sinulta pyytää, äläkä käännä selkääsi sille, joka haluaa lainata sinulta. 43 "Teille on opetettu: 'Rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihamiestäsi.' 44 Mutta minä sanon teille: rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta, 45 jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia. Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille. 46 Jos te rakastatte niitä, jotka rakastavat teitä, minkä palkan te siitä ansaitsette? Eivätkö publikaanitkin tee niin? 47 Jos te tervehditte vain ystäviänne, mitä erinomaista siinä on? Eivätkö pakanatkin tee niin? 48 Olkaa siis täydellisiä, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen.

Päivän synaksario

Pyhä marttyyri Neaniskos Viisas

Kun Aleksandrian kuvernööri Maksimos vainosi kristittyjä, viisaudestaan tunnetun Neaniskoksen ilmiantoi hänen oma palvelijattarensa. Neaniskosta kuulusteltiin ja kidutettiin seitsemän päivää, mutta hän pysyi järkähtämättömästi Kristuksen tunnustajana, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Matkalla teloituspaikalle hän huomasi ihmisjoukossa palvelijattarensa ja viittasi tätä tulemaan luokseen. Hän antoi naiselle sormestaan kultasormuksen ja sanoi: ”Kiitän sinua, koska sinun petoksesi on tuottanut minulle suuren siunauksen!” Sitten hän jättäytyi hyvillä mielin mestattavaksi.

Pyhä marttyyri Aleksanteri ja pyhä neitsytmarttyyri Antonina

Pyhä marttyyri Antonina oli kristitty neito, joka vietti Jumalalle otollista elämää Vähän-Aasian Krodamoksessa 310-luvun alussa. Kun prefekti Festus pidätytti hänet ja lupasi tehdä hänestä pakanajumalatar Artemiksen papittaren, Antonina torjui ehdotuksen ja tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen. Tuomari antoi kiduttaa häntä ja heittää hänet vankilaan ilman ruokaa ja juomaa. Kolmen päivän kuluttua ukkonen ravisti vankilaa ja taivaallinen ääni rohkaisi Antoninaa ja kehotti häntä nauttimaan leivän ja veden, jotka olivat ilmaantuneet hänen eteensä. Seuraavana aamuna lakkaamatta rukoileva Antonina vietiin prefektin eteen, jolloin hän ennusti Festuksen lähestyvän kukistumisen. Raivostunut Festus käski sotilaiden hakata Antoninaa miekan lappeella ja viedä hänet sitten porttolaan.

Aleksanteri-niminen 23-vuotias kristitty sotilas lähti porttolaan ja pyysi päästä Antoninan luokse. Kahden kesken hän paljasti Antoninalle, että Herra oli lähettänyt hänet, ja antoi neidolle viitan, jolla tämä peitti kasvonsa ja pääsi pakenemaan vartijoiden huomaamatta. Samaan aikaan prefekti lähetti Antoninaa häpäisemään neljä sotilasta, jotka hämmästyivät löytäessään hänen huoneestaan vain Aleksanterin. Tämä vietiin Festuksen eteen. Aleksanteri tunnusti olevansa Kristuksen palvelija ja valmis kuolemaan Hänen tähtensä.

Antonina ilmoittautui vapaaehtoisesti tuomioistuimelle ja tuli kärsimään Aleksanterin rinnalla. Heidän sormensa ja varpaansa katkaistiin, heidän kylkiään raastettiin ja heidät voideltiin tervalla ja heitettiin palavaan kuoppaan. Tämän jälkeen prefekti Festuksen keho meni tunnottomaksi eikä hän pystynyt syömään eikä juomaan vaan kärsi kovia tuskia viikon ajan kunnes menehtyi.

Pyhä marttyyri Aleksanteri ja pyhä neitsytmarttyyri Antonina astuivat riemusaatossa Jumalan valtakuntaan. Myöhemmin heidän kallisarvoiset ihmeitätekevät reliikkinsä asetettiin kunnioitettaviksi Pyhän Maksiminoksen luostariin Konstantinopoliin.

Pyhä marttyyripiispa Timoteos Prussalainen

Pyhä marttyyripiispa Timoteos Prussalainen eli keisari Julianos Luopion hallituskaudella (361–363) ja kaitsi laumaansa viisaasti ja ihmeiden avulla. Eräänä päivänä uskovat antoivat hänelle pyhän liturgian jälkeen siunattuun pellavaliinaan käärittyjä viemisiä hurskaalle Basilissa-nimiselle naiselle, joka oli kotoisin Apolloniaksesta mutta asui Prussan[1] lämpimien kivennäisvesilähteiden lähellä niiden parantavan vaikutuksen takia. Keisari Julianos oli kuitenkin kuullut Timoteoksen ihmeitätekevistä voimista ja vaikutusvallasta, jota hänellä oli kansaan, ja pidätytti tämän. Pyhä marttyyripiispa Timoteos Prussalainen ei suostunut kieltämään Kristusta tosi Jumalana, ja niin hänet mestattiin. Hänestä alettiin kertoa legendaa, jonka mukaan hän matkallaan Basilissan luokse oli surmannut luolassa suuren sypressin luona asuneen lohikäärmeen.


[1] Nyk. Turkin Bursa.

Pyhittäjä Kanides Kappadokialainen

Pyhittäjä Kanides Kappadokialainen syntyi 300-luvun alkupuolella hurskaiden vanhempien Teodotoksen ja Teofanon lapsena. Hänen äitinsä kasvatti hänet viettämään pidättyväistä ja nöyrää elämää. Seitsenvuotiaana hän jätti perheensä ja maailman ja meni asumaan pieneen luolaan läheisellä vuorella. Siellä Kanides vietti elämänsä rukouksessa ja söi vain kerran viikossa ja silloinkin vain raakoja vihanneksia ilman suolaa. Luola oli niin kostea, että Kanides menetti hiuksensa ja partansa. Hän asui luolassa 63 vuotta eikä koskaan ajatellut muualle muuttamista. Osoitettuaan marttyyrien kaltaista kestävyyttä pyhittäjä Kanides Kappadokialainen nukkui pois rauhassa 300-luvun lopulla ja pääsi virkistävään paikkaan ikuiseen lepoon.

Vanhurskaat Teofanes ja Pansemne

Pyhittäjä Teofanes syntyi 300-luvulla Antiokiassa pakanalliseen perheeseen, mutta alkoi uskoa Kristukseen jo lapsena. Vanhempiensa kehotuksesta hän solmi avioliiton 15-vuotiaana ja eli yhdessä vaimonsa kanssa, kunnes tämä kuoli vain kolme vuotta myöhemmin. Vaimonsa menetyksen jälkeen Teofanes meni heti kirkkoon ja pyysi saada kasteen. Sen jälkeen hän sulkeutui rakentamaansa ahtaaseen keljamajaan Antiokian lähelle. Siellä hän kilvoitteli sielunsa puhdistamisessa edeten kohti täydellisyyttä.

Kuultuaan, että ilotyttö nimeltä Pansemne oli saattanut monia kristittyjäkin turmioon, Teofanes uskoi itsensä Jumalan suojelukseen ja lähti toteuttamaan erikoista suunnitelmaa. Ensin hän meni isänsä luo ja pyysi tältä rahaa uuden avioliiton solmimista varten. Vaihdettuaan jouhipaitansa ylelliseen pukuun Teofanes meni Pansemnen asuntoon. Kun he olivat syöneet ja juoneet, hän kysyi tältä, kuinka kauan hän oli harjoittanut prostituoidun ammattiaan. ”Kaksitoista vuotta”, tämä vastasi, ”mutta kaikista rakastajistani sinä olet komein!” Siihen Teofanes sanoi: ”Minä haluan solmia kanssasi oikean avioliiton.” Pansemne suostui ilomielin mutta samalla ihmetellen, kuinka hänen osakseen saattoi vielä tulla kunniallinen avioliitto.

Teofanes antoi naiselle rahansa ja sanoi lähtevänsä järjestelemään häitä. Hän rakensi keljansa viereen toisen samanlaisen keljamajan, minkä jälkeen hän palasi Pansemnen luo. Ehdoksi avioliitolle hän asetti sen, että Pansemne kääntyisi kristityksi. Tämä epäröi ensin mutta suostui lopulta. Kasteopetuksessa hän sai kuulla viimeisestä tuomiosta, jossa teot punnitaan ja jokaisen osaksi tulee joko ikuinen autuus tai ikuinen kadotus. Tämä liikutti Pansemnea kyyneliin asti.

Kasteensa jälkeen Pansemne vapautti orjansa, luopui synnillä ansaitsemastaan omaisuudesta ja vetäytyi Teofaneksen hänelle rakennuttamaan keljaan. Hän edistyi hengellisessä elämässä niin pitkälle, että sai lahjan karkottaa pahoja henkiä ja parantaa sairaita. Vietettyään uutta kristillistä elämää puolitoista vuotta he kuolivat rauhassa samana päivänä vuonna 369. Näin pyhä Pansemne ja pyhä Teofanes pääsivät yhdessä siirtymään Herransa luo.

Pyhä Landericus, Pariisin piispa

Vuonna 650 Pariisin piispaksi valittiin pyhä Landericus (Landry). Hän oli vakavamielinen ja hurskas mies, joka avusti erityisesti köyhiä. Nälänhädän aikana hän myi suuren henkilökohtaisen omaisuutensa ja jopa kirkon astioita ja kalusteita voidakseen jakaa heille ruokaa. Ennen hänen aikaansa köyhien sairaanhoito oli muutamien pienten asuntoloiden varassa, jotka elivät satunnaisista almuista. Piispa Landericus perusti lähelle Notre Damen kirkkoa ensimmäisen kunnollisen sairaalan. Siitä kehittyi vähitellen suuri laitos, joka toimii Pariisissa vielä nykyäänkin ja tunnetaan nimellä Hôtel Dieu.

Pyhä Landericus kuoli vuoden 661 tienoilla ja haudattiin pyhän Germanuksen luostarikirkkoon (Saint-Germain-des-Pres). Vuonna 1408 hänen reliikkinsä siirrettiin hänen mukaansa nimetyn Saint Landryn seurakunnan kirkkoon.

Pyhä neitsytmarttyyri Oliva Palermolainen

Oliva oli kaunis kristitty neito, joka eli Palermossa 800-luvulla. Kun hän oli 13-vuotias, ryöstöretkellä olleet muslimit kaappasivat hänet kotoaan ja veivät Tunisiin orjaksi. Jostain syystä Olivan annettiin kuitenkin myöhemmin mennä asumaan kaupungin lähellä olevaan luolaan. Siellä kilvoitellessaan hän paransi monia ihmisiä.

Kun kävi ilmi, että Oliva oli käännyttänyt muslimeja kristinuskoon, hänet pidätettiin ja häntä kidutettiin monin tavoin. Hänet suljettiin vankityrmään ilman valoa ja ruokaa. Häntä ruoskittiin niin, että haavat ulottuivat luihin asti. Oliva kiinnitettiin piinapenkkiin, missä häntä raastettiin rautakammalla, ja hänet upotettiin kiehuvaan öljyyn, mutta hän nousi höyryävästä öljykylvystä vahingoittumattomana. Oliva sidottiin piinapenkkiin ja häntä poltettiin soihduilla, mutta palavat soihdut putosivat kiduttajien käsistä, ja he halusivat kääntyä kristinuskoon. Lopulta pyhä neitsytmarttyyri Oliva Palermolainen mestattiin ja hänen sielunsa kohosi kyyhkysen kaltaisena taivaaseen.

Pyhän neitsytmarttyyri Oliva Palermolaisen elämäkerta on säilynyt Palermon katedraalin kirjastossa 1400-luvulla kirjoitetussa käsikirjoituksessa. Sen mukaan Tunisin muslimit kunnioittivat pyhää Olivaa niin, että nimesivät suuren moskeijansa ”Oliivin moskeijaksi” (Jamaʿ al-Zaituna) ja uskoivat, että Olivasta pahaa puhuvaa kohtaa väistämättä jokin onnettomuus. Elämäkerta voi olla fiktiivinen, mutta sellaisenakin Oliva symboloi kaikkia niitä neitoja, joita merirosvot veivät Pohjois-Afrikkaan läpi keskiajan, ja heidän kärsimyksiään.

Pyhä Vasili, Rjazanin piispa

Rjazanin ja Muromin piispa Vasili kilvoitteli 1200-luvulla. Jo munkkina hän tuli Muromissa kuuluksi hurskaudestaan. Kun Vasili oli vihitty kaupungin piispaksi, häntä alettiin Paholaisen juonien tuloksena epäillä siveettömästä elämästä. Häntä paneteltiin, ja lopulta eräät kaupunkilaiset olivat valmiit langettamaan hänelle kuolemantuomion. Vasili pyysi armonaikaa seuraavaan päivään. Hän vietti yön rukoillen, toimitti kokoöisen palveluksen ja liturgian ja lopuksi vielä rukouspalveluksen Jumalanäidin Muromilaisen ikonin edessä.

Seuraavana päivänä piispa Vasili meni ikoni mukanaan Okajoen rantaan, levitti piispallisen mantiansa veteen, astui sen päälle ja purjehti ihmeellisesti tuulen kuljettamana vastavirtaan. Ihmeen nähdessään Muromin asukkaat katuivat, mutta pyhä Vasili oli jo kaukana Staraja Rjazanin kaupungissa, jossa hänet otettiin kunnioituksella vastaan.

Jonkin ajan kuluttua tataarit tuhosivat Staraja Rjazanin. Silloin pyhä Vasili purjehti jälleen Okajokea pitkin Perejaslavl-Rjazanskiin (nykyinen Rjazan), jonka piispa hänestä tuli. Hän antoi henkensä Herralle heinäkuun 3. päivänä vuonna 1295. Rjazanin piispojen vanhassa luettelossa hänet mainitaan kaupungin neljäntenä esipaimenena. Pyhän Vasilin maalliset jäännökset siirrettiin Rjazanin katedraaliin kesäkuun 10. päivänä vuonna 1609.

Pyhä Johannes, Tobolskin metropoliitta

Siperian ihmeidentekijänä kunnioitettu pyhä Johannes (Maksimovitš) syntyi Ukrainassa Tšernigovin läänissä vuonna 1651. Hänen isällään Maksimilla ja äidillään Jefrosinialla oli seitsemän poikaa, joista Johannes oli vanhin. Johannes opiskeli Kiovan Mogiljanskin kollegiumissa, josta sittemmin kehittyi Kiovan hengellinen akatemia. Valmistuttuaan hän jäi sinne latinan opettajaksi. Samoihin aikoihin hän vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa ja antautui sisäiseen hengelliseen työskentelyyn.

Veljestön yhteisestä suostumuksesta nuorelle munkille uskottiin saarnaajan tehtävä. Hänen Raamatun tuntemuksensa ja puhujanlahjansa tulivat heti ilmi. Johannes painotti ihmisen sisäistä hengellistä itsetuntemusta ja hänen keskeiseksi teemakseen muodostui kysymys, miten ihminen voi mukauttaa oman tahtonsa Jumalan tahtoon. Tätä aihetta hän kehitteli niin opetuspuheissaan kuin myöhemmin lähetystyössään. Hän myös kirjoitti useita hengellisiä kirjoja, joista tunnetuin on Iliotropion (Auringonkukka). Se on itse asiassa käännös katolisen jesuiitan Jeremias Drexelin (1581−1638) latinankielisestä teoksesta, jota Johannes täydensi kirkon isien opetuksiin perustuvilla näkemyksillä. Käännöksestä tuli kansan parissa erittäin suosittu ja se on Venäjällä liitetty erottamattomasti kääntäjänsä Johanneksen nimeen.

Vuonna 1677 Johannes matkusti ukrainalaisista papeista kootun lähetystön mukana Moskovaan pyytämään apua osmanivaltakunnan hyökkäyksiä vastaan. Matkan tuloksena Kiovan luolaluostarin munkit saivat turvapaikakseen Brjanskin lähellä sijaitsevan Svenskin luostarin. Johannes teki tämän jälkeenkin kirkollisissa asioissa matkoja Moskovaan. Vuonna 1681 patriarkka Joakim (1674−1690) nimitti hänet Svenskin luostarin johtajaksi.

Tšernigovin arkkipiispa Feodosi (9.9.) pani merkille Johanneksen kyvyt. Vähän ennen kuolemaansa hän nimitti Johanneksen Tšernigovissa sijaitsevan Jeletsin luostarin arkkimandriitaksi toivoen hänestä itselleen seuraajaa piispana. Jo seuraavana vuonna (1696) Feodosi nukkui kuolonuneen. Johannes kunnioitti hänen muistoaan ja luotti lujasti hänen esirukoustensa voimaan. Kun hän Feodosin kuoleman jälkeen sairastui vakavasti, Feodosi ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Toimita huomenna jumalanpalvelus niin paranet.” Seuraavana päivänä Johannes oli täysin terve ja toimitti liturgian.

Tammikuun 10. päivänä vuonna 1697 Moskovan patriarkka Adrian (1690−1700) vihki Johanneksen Tšernigovin piispaksi Moskovan Kremlissä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalissa. Piispana Johannes perusti Tšernigoviin pappeuteen valmistavan teologisen koulun Kiovan akatemian esikuvan mukaan. Koulu oli itse asiassa Venäjän ensimmäinen pappisseminaari, ja pian vastaavia seminaareja perustettiin myös muihin hiippakuntiin. Johannes perusti myös kirjapainon hengellisen kirjallisuuden painamista varten.

Muutaman vuoden kuluttua Tobolskin ja koko Siperian metropoliitta Filofei (31.5.) vetäytyi tehtävistään ja vihkiytyi suureen skeemaan. Hänen tilalleen Tobolskin esipaimeneksi valittiin Johannes. Tämä saapui Tobolskiin vuonna 1711. Häntä odotti raskas pastoraalinen tehtävä laajassa hiippakunnassa, jossa oli yhä paljon pakanoita. Johannes lähetti entisen metropoliitta Filofein lähetystyöhön, ja heidän yhteisten apostolisten ponnistelujensa seurauksena tuhansia pakanoita kääntyi kristinuskoon. Vuonna 1714 hän lähetti lähetystyöntekijöitä Pekingiin. Itse hän huolehti erityisesti Tobolskin asukkaista. Hän kehitti edeltäjänsä perustamaa seurakuntakoulua ja julkaisi hengellistä kirjallisuutta käyttäen hyväkseen Tšernigoviin perustamaansa kirjapainoa.

Itseään säästämättä Johannes ohjasi hengellistä laumaansa ja auttoi aineellisesti puutteenalaisia. Omassa askeesissaan hän oli tinkimättömän ankara, mutta osoitti aina lämmintä myötätuntoa toisia kohtaan. Hän ei ollut koskaan jouten, mutta rukoukseen hän antautui innokkaammin kuin mihinkään muuhun työhön. Hän auttoi usein köyhiä. Joskus hän lähti tavalliseen munkinviittaan pukeutuneena jakamaan köyhille ja leskille runsaita lahjoja sanoen: ”Ottakaa tämä Jeesuksen Kristuksen nimessä”. Hänen talonsa Tobolskissa oli aina auki kaikille apua ja lohdutusta tarvitseville.

Pyhän Johanneksen heikko terveys ei kuitenkaan kestänyt pitkään Siperian ankaraa ilmastoa. Kuolinpäivänään 10. kesäkuuta 1715 hän tapansa mukaan tarjosi liturgian jälkeen talossaan aterian papistolle ja köyhille ja palveli itse vieraitaan. Aterian jälkeen hän hyvästeli vieraat ja vetäytyi huoneeseensa. Kun kirkonkellot ilmoittivat ehtoopalveluksen alkamisen, hän antoi henkensä Herralle polvistuneena rukoukseen Tšernigovista tuomansa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä. Pyhä Johannes haudattiin Tobolskin katedraaliin. Venäjän kirkko kanonisoi hänet virallisesti vuonna 1916, kaksisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, mutta Siperiassa häntä oli kunnioitettu pyhänä jo kauan aiemmin.

Pyhä Paavali, Tobolskin metropoliitta

Metropoliitta Paavali, maallikkonimeltään Pietari Konjuskevitš, syntyi vuonna 1705 Galitsiassa Samborin kaupungissa. Vanhemmat toivoivat lahjakkaalle pojalle valtiollista uraa ja lähettivät hänet opiskelemaan Kiovan akatemiaan. Päätettyään loistavasti opintonsa hän sai akatemiasta runouden opettajan paikan. Maallinen elämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Pietarin hengelliseen mietiskelyyn taipuvaista mieltä. 28-vuotiaana hän katkaisi kaikki siteensä maailmaan ja vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa saaden nimen Paavali. Lapsuudessa omaksuttu rakkaus ristiinnaulittuun Kristukseen siivitti häntä askeettisiin kilvoituksiin. Jo seuraavana vuonna hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja vuonna 1740 pappismunkiksi.

Samana vuonna luolaluostarin uusi arkkimandriitta Timoteus (Štšerbatski) joutui matkustamaan nimitystä varten Pietariin. Hän otti Paavalin mukaansa taloudenhoitajaksi. Tältä matkalta Paavali ei enää palannut Kiovaan. Pyhän synodin määräyksestä hänet nimitettiin opettajaksi Moskovan slaavilais-kreikkalais-latinalaiseen akatemiaan. Muutaman vuoden kuluttua seurasi siirto Jurjevin (Pyhän Georgioksen) luostarin arkkimandriitaksi Novgorodiin, mitä tehtävää hän hoiti menestyksekkäästi noin 13 vuotta.

Vuonna 1757 Paavali vihittiin Pietarissa Tobolskin piispaksi Siperiaan, jonne hän matkusti heti samana vuonna. Hän rakennutti hiippakuntaan suuren määrän uusia kirkkoja ja kehitti Tobolskin pappisseminaaria valvoen itse siellä annettavaa opetusta. Vaikka Siperiassa oli ollut monia merkittäviä esipaimenia ja lähetystyön tekijöitä kuten pyhä Stefan Permiläinen (26.4.), metropoliitta Filofei (31.5.) ja piispa Innokenti Irkutskilainen (26.11.), alueella eli yhä paljon pakanoita. Monet paimentolaisheimot elivät täydessä tietämättömyydessä ja harjoittivat šamanismia.

Lähinnä Paavalin piispanistuinta sijaitsi Dtšungarskin kaanikunta, joka kävi kauppaa venäläisten kanssa. Sen parissa hän aloitti menestyksekkään lähetystyön. Paavali kuitenkin suri, että Jumalan siunausten täyttämää Siperian maata tahrasivat pakanuuden lisäksi myös lukemattomat harhaopit ja lahkot. Niiden vaikutus oli 1760-luvulla erityisen suuri Tjumenissa, Jekaterinburgissa, Jeniseiskissa ja Tomskissa. Lahkolaiset elivät suurina yhteisöinä ja niiden elämäntapa veti puoleensa yhä uusia ihmisiä. Lahkolaisiin kuten vanhauskoisiin kohdistuvat ankarat pakkotoimet ja valtion harjoittama vaino eivät tukahduttaneet yhteisöjä, vaan ennemminkin kasvattivat niitä. Näihin lahkolaisiin Paavali pyrki vaikuttamaan sävyisyydellä ja kristillisellä rakkaudella.

Tobolskin hiippakunnassa toimi Paavalin aikana 15 luostaria, joilla hiippakunnan tapaan oli omistuksessaan laajoja viljelysmaita. Ne olivat luostareiden ainoa tulonlähde, ja niiden tuotosta osa meni lähetystyön kuluihin. Kun Katariina II (1762−1796) nousi Venäjän valtaistuimelle, hän antoi heti vuonna 1762 määräyksen luostareiden ja hiippakuntien maaomaisuuden siirtämisestä valtion omistukseen. Pienet luostarit ja erakkolat päätettiin lakkauttaa kokonaan ja muuttaa seurakuntakirkoiksi. Kaikki synodin jäsenet myöntyivät keisarinnan ehdotukseen. Vain Rostovin metropoliitta Arseni (28.2.) ja myöhemmin myös metropoliitta Paavali esittivät jyrkän vastalauseensa. Metropoliitta Arseni vangittiin ja karkotettiin.

Paavali kutsuttiin Pietariin pyhän synodin eteen, jossa hän puolusti kiihkeästi ja horjumatta omaa näkemystään. Hänen sanansa kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Synodi tuomitsi hänet yksimielisesti menettämään piispuutensa. Keisarinna Katariina halusi ennen päätöksen lopullista hyväksymistä tavata Paavalin henkilökohtaisesti keskustellakseen hänen kanssaan kirkon maaomaisuuksista. Paavali kuitenkin vältteli tapaamista ja sanoi, ettei mene muualle kuin synodin kuultavaksi, sillä siihen häntä velvoitti kuuliaisuus.

Lopulta Paavalille tarjottiin mahdollisuutta palata Tobolskin piispanistuimelle, mutta hän kieltäytyi siitäkin sanoen, että synodi oli tuominnut hänet menettämään hiippakunnan. Viimein hänet omasta toivomuksestaan päästettiin vanhuudenlepoon Kiovan luolaluostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi.

Metropoliitta Paavali otettiin luostarissa kunnioittavasti vastaan. Piispallisista velvollisuuksista vapautuneena hän antautui askeettisiin kilvoituksiin ja käyttäytyi kaikessa hyvin nöyrästi ja yksinkertaisesti. Hän söi samaa ruokaa veljestön kanssa ja vaati, että se tarjottiin hänelle tavallisesta puuastiasta. Ihmiset tungeksivat hänen pyhyyttä huokuvan keljansa ympärillä ja hänen ovensa ja sydämensä olivat avoinna kaikille. Paavali rakasti jumalanpalveluksia ja toimitti niitä usein niin luolaluostarissa kuin Kiovan kirkoissa.

Ikääntyminen ja paasto kuitenkin laihduttivat ja kuihduttivat pyhää Paavalia. Syksyllä 1770, vain pari vuotta luolaluostariin tulonsa jälkeen hän joutui vuoteenomaksi. Silloin hän pyysi sisustamaan keljaansa pienen kirkon, jossa toimitettiin joka päivä liturgia. Paavali ei enää syönyt juuri mitään, mutta osallistui joka päivä pyhään ehtoolliseen. Marraskuun 4. päivänä vuonna 1770 hänen sielunsa lähti Herran luo.

Pyhää metropoliitta Paavalia kunnioitetaan erityisesti Siperiassa ja hänen muistoaan vietetään kesäkuun 10. päivänä Siperian pyhien yhteisenä juhlana.

Athosvuoren pyhät uusmarttyyrit

Kreikan vapaustaistelut osmanivaltakunnan sorrosta vapautumiseksi alkoivat maaliskuussa 1821 ensin Peloponnesoksella ja sitten muilla Kreikan alueilla. Makedoniassa ne alkoivat Athosvuorelta. Turkkilaisten ylin hallintoelin Korkea portti ryhtyi ankariin vastatoimiin, jotka pian muuttuivat raaoiksi uskonvainoiksi. Konstantinopolin patriarkka Gregorios V (10.4.) ja muut pyhän synodin piispat, heidän joukossaan Tessalonikan metropoliitta Joosef (3.6.), kärsivät marttyyrikuoleman. Pian vainot laajenivat myös Tessalonikaan, joka oli tuohon aikaan Kreikan alueen huomattavin kaupunki, ja sitä ympäröiville seuduille. Kesäkuun puolivälistä alkaen turkkilaiset sotavoimat alkoivat hajottaa Khalkidiken kapinallisten joukkoja tuhoten kaiken, minkä edestään löysivät. Osa asukkaista pakeni Athosvuorelle.

Syyskuussa sulttaani nimitti Tessalonikan paššaksi ja armeijan ylipäälliköksi Emin Abdul Lubut Paššan, joka oli muslimiksi kääntynyt kristitty. Hänen isänsä oli ortodoksinen pappi ja yksi hänen veljistään oli munkkina Athoksella. Eminiä nimitettiin ”lyijysauvan kantajaksi” hänen julmuutensa takia. Hänen onnistui kukistaa Tessalonikan kansannousu. Kun Athosvuoren munkit tulivat Eminin luokse ilmoittamaan antautumisestaan, hän otti heidät näennäisen suopeasti vastaan. Mutta heti kun hän oli varmistautunut siitä, etteivät luostarit – joista suurin osa munkeista oli levottomina aikoina poistunut luostariensa aarteet mukanaan – enää asettuisi vastarintaan, hän alkoi ryöstää niitä ennen näkemättömällä tavalla ja vaati niiltä musertavia veroja.

Emin asetti sotilaita kaikkiin luostareihin. Nämä häpäisivät pyhät paikat ja pidättivät ja vangitsivat suurimman osan luostareihin jääneistä munkeista. Sama kohtalo kohtasi myös niiden Tessalonikassa ja Khalkidikissa sijainneiden sivuluostarien munkkeja. Satoja kilvoittelijoita heitettiin äärimmäiseen ahtauteen Tessalonikan Valkoisen tornin pimeisiin ja kosteisiin selleihin. Noihin aikoihin torni sai kansan suussa uuden nimen Veritorni. Raskaisiin kahleisiin ja jalkapuuhun sidotut viattomat uhrit kestivät nälkää, janoa, herjauksia, sylkemistä ja päivittäistä pieksämistä, kun heitä yritettiin saada luopumaan uskostaan. Yksi munkki kääntyi islamiin, jolloin hänet vapautettiin välittömästi ja siirrettiin kiduttajien puolelle.

Noina päivinä 82 munkkia sai marttyyrien kruunun. Muut pysyivät vangittuina aina elokuuhun 1823 saakka. Suuren lavran 33 marttyyrin nimet samoin kuin Gregorioksen luostarin kolmentoista ja Konstamonitoksen luostarin viiden marttyyrikuoleman kärsineen munkkiveljen nimet ovat säilyneet. Muut menehtyneet olivat lähtöisin lähinnä Ksenofontoksen, Simonospetran ja Stavronikitan luostareista sekä eräistä muista luostareista ja skiitoista. Ensimmäinen tapettu munkki oli Ksenofontoksen luostarin isä Krysanthos, joka hirtettiin Konstantinopolissa 10.4.1821. Konstamonitoksen luostarin munkki Timoteos menehtyi Tessalonikassa 4.6.1822 ja Sabbas Yksinkertainen samasta luostarista kuusi päivää myöhemmin. Munkki Timoteoksen muistoa vietetään myös hänen kotikaupungissaan Beroiassa (Veria) 12.6. Monia muita athosvuorelaisia surmattiin eri tavoin samoihin aikoihin.

Tessalonikan uudeksi metropoliitaksi oli valittu Kitroksen piispa Meletios. Hänkin kärsi marttyyrikuoleman yhdessä munkkien kanssa kaupungin torilla. Kunnioittamatta lainkaan Meletioksen korkeaa ikää turkkilaiset ajoivat häneltä parran ja hiukset ja raahasivat hänet keskusaukiolle, missä he leikkelivät hänet kappaleiksi. Tämä tapahtui 21.7.1821.

Pyhän Menaksen kirkon papilta Johannekselta lyötiin ensin irti kädet ja jalat, minkä jälkeen hänen silmänsä kaivettiin ulos hänen omalla irti revityllä kädellään. Myös maallikkoja lahdattiin joukoittain. Koko Tessalonika oli värjäytynyt munkkien ja muiden viattomien kristittyjen verestä. Kiduttajat rakensivat pyramideja heidän pääkalloistaan näyttääkseen työnsä tulokset paššan tyytyväiselle katseelle. Kaikesta huolimatta vain erittäin harva tähän verilöylyyn joutuneista kielsi uskonsa.

Pyhittäjä Daniel Atšinskilainen

Pyhittäjä Daniel syntyi vuonna 1784 kasakkaperheeseen Pultavan läänissä. Hänen isänsä Kornili Delie menetti järkensä ja eli elämänsä viimeiset 20 vuotta sielullisesti sairaana, mutta kuoli kristillisesti. Tämän jälkeen Daniel jäi elättämään perhettä.

23-vuotiaana Daniel kutsuttiin sotapalvelukseen ja määrättiin tykistöön. Patterikoulussa hän oppi lukemaan. Hän osallistui sotaan Napoleonin armeijaa vastaan ja oli Borodinon taistelussa, mutta Jumala varjeli hänet hengissä. Venäläisten joukkojen mukana hän eteni aina Pariisiin asti.

Sodan jälkeen Daniel pääsi vuonna 1820 lomalle kotikyläänsä. Hän oli saanut aliupseerin arvon ja hoiti varusmestarin tehtäviä. Lomansa hän vietti ankaran kristillisesti. Hän rukoili paljon, luki hengellisiä kirjoja ja kertoi niiden sisällöstä kotiväelleen. Ennen palvelukseen paluutaan hän antoi omaisilleen oman maaosuutensa ja hyvästeli heidät sanoen, etteivät he enää odottaisi hänen tulevan takaisin.

Halu palvella Jumalaa kasvoi Danielin sisimmässä ja ennen pitkää se jätti varjoonsa tsaarin ja isänmaan palvelemisen. Seitsemäntoista moitteettoman sotilaspalveluvuoden jälkeen hän anoi esimiehiltään lupaa vetäytyä luostariin, mutta hänen hyvä aikeensa ei saanut ymmärtämystä. Komentajat yrittivät saada Danielin järkiinsä ja telkesivät hänet eristysselliin, mutta tämä vain vahvisti hänen päättäväisyyttään. Lopulta hänen asiansa vietiin sotaoikeuteen, jossa hänet tuomittiin menettämään sotilasarvonsa ja määrättiin karkotettavaksi.

Daniel lähetettiin kahleissa Siperiaan yhdessä rikollisten kanssa. Hänet määrättiin elinikäiseen pakkotyöhön viinatehtaaseen. Paikallinen poliisikomissaari vihasi häntä ja pani hänet kaikkein raskaimpiin töihin. Mutta Daniel ei hellittänyt. Työpäivän päätteeksi hän seisoi yön rukouksessa. Tämä sai komissaarin pilkkaamaan häntä entistä enemmän. Kerran talvella hän käski riisua Danielin, komensi hänet katolle ja antoi valaa hänen päälleen vettä. Samalla hän pilkkasi Danielia huutaen: ”Pelasta nyt itsesi. Sinähän olet pyhä!” Daniel ei kuitenkaan vilustunut tapauksen jälkeen, vaan komissaari itse sairastui vakavasti. Hän ymmärsi tehneensä syntiä ja pyysi Danielilta anteeksi. Danielin rukousten avulla hän parani ja hankki sen jälkeen Danielille vapautuskirjan pakkotyöstä.

Vapauduttuaan Daniel asettui Krasnojarskin alueelle Atšinskin kaupunkiin ja asui pienessä keljassa erään hurskaan kauppiaan luona. Hän valitsi itselleen ankaran elämäntavan antautuen askeettisiin harjoituksiin ja lakkaamattomaan rukoukseen. Pian hän muutti Zertsalyn kylään noin 17 kilometrin päähän kaupungista. Siellä hänen keljansa ei ollut juuri hauta-arkkua suurempi ja sen ikkunakin oli vain kolikon kokoinen. Hän saattoi viipyä viikkojakin tuohon asumukseensa sulkeutuneena.

Öisin Daniel kävi salaa auttamassa köyhiä heidän töissään. Hän muokkasi maata, korjasi viljaa, niitti heinää ja auttoi puutarhassa. Ruumistaan nöyryyttääkseen Daniel piti tuohivyötä, joka ajan myötä syöpyi kiinni hänen lihaansa. Sen kanssa hänet haudattiinkin. Hän kantoi myös kilvoituskahleita, mutta luopui niistä ennen kuolemaansa sanoen tottuneensa niihin niin, ettei niistä ollut hänelle enää hyötyä. ”Sanokoot ihmiset ennemmin, että Daniel on laiskistunut; se hyödyttää minua enemmän kuin heidän kehunsa”, hän sanoi.

Ihmiset kävivät Danielin luona saadakseen hänen siunauksensa. Hän puhui heille vertauksin kätkeäkseen selvänäkijän armolahjansa. Hän vaati ihmisiä kutsumaan häntä veljeksi eikä isäksi sanoen, että meillä on vain yksi Isä. Myös paikalliset piispat kävivät tapaamassa häntä ja itkivät liikutuksesta keskustellessaan hänen kanssaan.

Daniel kävi usein ehtoollisella, mikä oli harvinaista tuohon aikaan. Ankarasta paastoamisesta huolimatta hänen kasvonsa olivat miellyttävän näköiset, jopa iloiset, ja posket olivat usein punakat. Jatkuva polvillaan rukoileminen sai hänen jalkansa arpeutumaan ja niihin tuli matoja, mutta hän kesti kärsimyksen tyynesti. Danielilla oli hengellinen yhteys pyhittäjä Serafim Sarovilaiseen (2.1.), vaikka heitä erotti neljäntuhannen kilometrin välimatka.[1]

Daniel nukkui kuolonuneen Jeniseiskissä, jonne hän oli tullut kolme kuukautta aikaisemmin tapaamaan hengellistä tytärtään, Kristuksen syntymän luostarin igumenia Jevgeniaa. Tämä oli jättänyt maailman ja mennyt luostariin Danielin neuvosta. Kirkkaan pääsiäisviikon torstaina huhtikuun 15. päivänä vuonna 1843 Daniel kävi viimeisen kerran synnintunnustuksella ja osallistui liturgiassa pyhään ehtoolliseen. Vain hetken aikaa sairastettuaan hän kuunteli iltapäivällä kuolinhetken rukouspalveluksen ja antoi sen jälkeen rukoukseen polvistuneena sielunsa rauhassa Herralle. Iloinen hymy jäi väreilemään hänen kasvoilleen.

Pyhittäjä Daniel oli kuollessaan 58 vuoden ikäinen. Paljon kansaa kokoontui hänen hautajaisiinsa. Ruumiinsiunauksen aikana kirkon valaisi erityinen valo ja monet tunsivat ihmeellisen tuoksun. Pyhittäjä Daniel haudattiin luostariin Kristuksen syntymän kirkon viereen. Hyväntekijät rakennuttivat hautapaikalle rukoushuoneen. Hänen ensimmäinen elämäkertansa julkaistiin vain 12 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1920 pyhittäjä Danielin haudalla ollut rukoushuone purettiin. Pyhäinjäännökset kaivettiin maasta ja asetettiin näytteille kaupunkilaisten tutkittavaksi. Tämän jälkeen pyhäinjäännökset katosivat. Vanhus Danielia kunnioitetaan pyhänä erityisesti Siperiassa Krasnojarskin ja Jeniseiskin hiippakunnassa. Hänen muistoaan vietetään kuolinpäivän lisäksi kesäkuun 10. päivänä Siperian pyhien yhteisenä juhlana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Ks. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen, Maahenki 2008, s. 146.