24.5.2017

Sävelmä
5. säv.
Paasto
Kala sallittu

Pääsiäisajan päättäjäispäivä

Herran taivaaseenastumisen aatto

pt. Simeon Styliitta Nuorempi (+ 592)

Epistola
Kol. 3:12–16 (Simeon)
Ap. t. 18:22–28

Kol. 3:12–16

Kol. 3:12–16

12 Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. 13 Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. 14 Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. 15 Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. 16 Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.

Kol. 3:12–16

Kol. 3:12–16

12 Te, jotka olette Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja kärsivällisyyteen. 13 Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. 14 Mutta kaiken kruunuksi tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi. 15 Vallitkoon teidän sydämissänne Kristuksen rauha, johon teidät on yhden ja saman ruumiin jäseninä kutsuttu. Olkaa myös kiitollisia. 16 Antakaa Kristuksen sanan asua runsaana keskuudessanne. Opettakaa ja neuvokaa toisianne kaikella viisaudella ja laulakaa kiitollisin mielin Jumalalle psalmeja, ylistysvirsiä ja hengellisiä lauluja.

Matt. 5:14–19 (Simeon)
Joh. 12:36–47
Pyhittäjä Simeon Styliitta Nuorempi (+ 592)

Usean esipaimenen muisto

Herra sanoi opetuslapsilleen: 14 "Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. 15 Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. 16 Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. 17 "Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. 18 Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. 19 Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi.

Matt. 5:14–19
24.5.2017

Usean esipaimenen muisto

Herra sanoi opetuslapsilleen: 14 "Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. 15 Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. 16 Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. 17 "Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. 18 Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. 19 Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi.

Matt. 5:14–19

Päivän synaksario

Pyhät marttyyrit kenraali Meletius ja hänen toverinsa Johannes, Stefanos, Serapion, Kallinikos ja kaksitoista tribuunia, pyhät naiset Markiana, Palladia ja Susanna, lapsimarttyyrit Kyriakos ja Kristianos sekä heidän kanssaan kärsineet 11 208 marttyyr

Kristitty kenraali Meletius oli Rooman armeijan komentaja Galatian maakunnan pääkaupungissa Taviassa keisari Antonius Piuksen aikana (138–161). Kaupungin kulkukoirat sairastuivat raivotautiin, joka tuolloin tulkittiin demonien aiheuttamaksi. Meletius otti mukaansa sotilaita ja he tappoivat koirat. Sitten he leikkasivat auki kuolleiden koirien ruhot, niin että demonit – tuon ajan käsityksen mukaan – pääsisivät poistumaan niistä. Sen jälkeen Meletius meni pakanalliseen temppeliin ja sai rukoustensa voimalla jumalten kultaiset patsaat murenemaan pölyksi. Silloin maaherra Maximinus, joka oli lähetetty Taviaan nimenomaan sitä varten, että hän pakottaisi kristityt luopumaan uskostaan ja uhraamaan epäjumalille, pidätti Meletiuksen ja tämän apulaiset. Heitä ruoskittiin ja heidän nilkkansa lävistettiin nauloilla. Heidän sielunsa olivat kuitenkin niin kokonaisvaltaisesti suuntautuneet Herraan ja Hänen uskollisille palvelijoilleen lupaamiinsa palkintoihin, etteivät he tunteneet tuskia. Lisäksi heidän kylkiään raadeltiin rautakoukuilla ja heidän otsaansa poltettiin risti.

Pyhä Meletius kesti myös monia muita kidutuksia, joiden aikana Jumalan armo vahvisti häntä silminnähtävästi. Lopulta hänet hirtettiin mäntyyn, kun taas hänen toverinsa Stefanos ja Johannes mestattiin. Heitä vartioineeseen egyptiläiseen Serapioniin heidän kilvoituksensa teki niin suuren vaikutuksen, että hän meni kaupungin piispan luo ja pyysi kastetta. Myös hän joutui kidutettavaksi ja hänet mestattiin yhdessä velho Kallinikoksen kanssa. Tämä oli kääntynyt kristityksi havaittuaan, ettei hänen taikajuomillaan ollut vaikutusta kristittyihin. Monet pyhän Meletiuksen kristityt upseeritoverit poltettiin roviolla.

Stefanoksen, Johanneksen ja Serapionin vaimot joutuivat myös julmiin kidutuksiin. Yhdellä heistä oli mukanaan lapsensa Kyriakos ja Kristianos. Kun maaherra vaati pienokaisia sanomaan, kumpi on suurempi Jumala Zeus vai Kristus, nämä vastasivat lapsenkielellään: ”Klistus!” Sen jälkeen heidätkin mestattiin. Kerrotaan, että teloittajille valkeni nopeasti heidän rikostensa kauheus ja laajuus. He menehtyivät omantunnontuskiinsa pian näiden tapahtumien jälkeen.

Pyhittäjä Vincentius Lerinsläinen

Pyhittäjä Vincentius Lerinsläinen oli luultavasti kotoisin Gallian pohjoisosasta. Hän oli saavuttanut korkean maallisen aseman mutta jätti sen taakseen ja vetäytyi Cannesin edustalla olevalle saarelle Lérinsin luostariin, jonka pyhä Honoratus (16.1.) oli vähän aiemmin perustanut. Siellä hän antautui hiljaisuuskilvoitukseen ja tutki väsymättömästi Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia. Hänen tietonsa, kaunopuheisuutensa ja pyhyytensä olivat esimerkilliset.

Vuoden 434 tienoilla pian Efesoksen kirkolliskokouksen jälkeen Vincentius tuntiessaan kuolemansa lähestyvän kirjoitti suppean esityksen nimeltä Commonitorium, josta hänet tunnetaan. Se sisälsi lyhyet säännöt oikean uskon erottamiseksi harhaopeista. Ne hän tiivisti lauseeseen: ”Uskon totuudeksi hyväksytään se, mitä kaikki ovat aina ja kaikkialla uskoneet” (quod ubique, quod semper, quod ab omnibus creditum est). Kiistanalaiset kohdat täytyy ratkaista tällä yleismaailmallisuuden, varhaisuuden ja hyväksynnän testillä, joka vaatii kaikkien tai lähes kaikkien piispojen ja oppineiden yksimielisyyttä. Raamattua ei voida pitää totuuden ainoana mittana, koska se on kokoelma erityyppisiä tekstejä, joita voidaan tulkita monin tavoin, ja sitä lainataan yhtä lailla heterodoksisten kuin ortodoksistenkin oppien todistamiseksi. Sitä täytyy tulkita kirkon tradition mukaisesti. Jokaista dogmaa täytyy tarkastella kirkon opetuksen valossa, ja jos yleismaailmallisuuden testi ei toimi jollakin aikakaudella laajasti levinneen luopumuksen takia, ratkaiseva on alkukirkon opetus. Kirkolliskokousten päätehtävänä on ollut selventää, määritellä ja korostaa sitä, mitä on jo laajasti opetettu, uskottu ja käytännössä harjoitettu. Isien, oppineiden ja kirkolliskokousten todistuksen takana on apostolien opetuksen auktoriteetti.

Samassa kirjoituksessa Vincentius myös määritteli ihailtavasti kirkon tradition, joka ei ole kiinteiden lausekkeiden kokoelma vaan elävä ja kehittyvä kokonaisuus, joka kuitenkin pysyy itsessään aina perimmiltään samana. Tämä ei tarkoita dogmien muuttumista vaan sitä, että sama usko saa historiallisten olosuhteiden muuttuessa erilaisia muotoiluja. Kirjan julkaisemisen aikoihin Etelä-Ranskassa oli käynnissä kiivas keskustelu armosta ja vapaasta tahdosta. Kirjoitus nautti länsimaissa huomattavaa arvostusta, ja sitä voidaan yhä pitää luotettavana ortodoksisen uskon oppaana.

Kirjassa Vincentius puhuu itsestään muukalaisena ja pyhiinvaeltajana, joka pakeni maailman turhuutta ja ohimeneviä iloja palvellakseen Kristusta yhtenä Hänen alhaisimmista palvelijoistaan luostarin eristyneisyydessä. Pyhittäjä Vincentius nukkui pois rauhassa Lérinsin luostarissa vähän ennen vuotta 450.

Pyhittäjä Simeon Styliitta Nuorempi

Pyhittäjä Simeon syntyi vuonna 521 Antiokiassa. Hänen isänsä Johannes oli muuttanut tuoksuvoiteita valmistavien vanhempiensa kanssa Edessasta Antiokiaan. Sieltä hänelle löytyi puolisoksi hurskas Martta (4.7.), jolla oli tapana käydä usein Pyhän Johannes Kastajan kirkossa. Hän paastosi ja rukoili, että Herra pyhän Edelläkävijänsä Johanneksen esirukousten tähden antaisi hänelle lapsen. Eräänä yönä pyhä Johannes Kastaja ilmestyi Martalle ja ilmoitti, että tämä saa lapsen, jolle on annettava nimeksi Simeon. Hän myös ennusti, että lapsi tulee seuraamaan hänen omaa askeettista elämäntapaansa.

Martan synnytys oli kivuton. Simeon oli erikoinen jo vauvana: hän suostui imemään vain oikeaa rintaa osoituksena tulevasta oikeamielisestä vaelluksestaan. Jos Martta oli syönyt lihaa, vauva kieltäytyi kokonaan imetyksestä. Simeon kastettiin kaksivuotiaana. Sen jälkeen hän alkoi puhua ja hoki viikon ajan: ”Minulla on Isä ja minulla ei ole isää. Minulla on Äiti ja minulla ei ole äitiä.” Tällä tavoin hän osoitti, että hän on tavanomaisten maallisten siteiden ulottumattomissa.

Kun suuri maanjäristys kohtasi Antiokiaa 25.5.526, Simeonin kotitalo luhistui ja hänen isänsä hautautui sen raunioihin. Simeon ja hänen äitinsä olivat molemmat kirkossa ja pelastuivat. Jonkin ajan kuluttua Simeon näki näyssä Kristuksen valtaisan vanhurskaiden joukon ympäröimänä. Hänelle näytettiin sekä paratiisi että helvetin tulinen järvi ja hänen käskettiin valita niiden välillä. Tällä tavoin hän jo lapsena sai Herralta konkreettista ohjausta.

Pian tämän jälkeen Simeonille ilmestyi valkopukuinen mies, joka johdatti hänet Antiokiasta Seleukiaan päin vuorelle ja jäi sinne hänen kanssaan. Mies opetti Simeonille, kuinka tämän tulee elää, ja lähti sitten pois. Simeon-lapsukaisen seuraksi jäivät vain metsän eläimet. Tutkiessaan ympäristöä hän löysi pienen luostarin, jota johti pylväskilvoittelija Johannes. Tämä oli saanut Jumalalta tiedon Simeonin tulosta ja otti hänet heti iloiten ohjattaviensa joukkoon. Kuusivuotiaan lapsen ihmeellinen elämäntapa – hän söi vain joka kolmas tai jopa joka seitsemäs päivä – hämmästytti suuresti Johannesta. Simeon muistutti todellakin enkeliä: hänellä oli miellyttävät kasvot, kultaiset kutrit ja kauniit, syvänkirkkaat silmät. Hän oli hiljainen, mutta kun hän puhui, hänen sanansa olivat täynnä viisautta.

Luostarielämänsä alussa Simeon oli vaarassa, kun yksi munkeista alkoi kadehtia häntä siinä määrin, että oli jo tappaa hänet. Munkki oli jo kohottanut veistä pitelevän kätensä antaakseen hänelle kuoliniskun, kun käsi herpaantui ja munkki sai sydänkohtauksen. Kovien tuskiensa pakottamana hän lopulta tunnusti igumeni Johannekselle, mitä oli ollut tekemässä. Silloin igumeni pyysi Simeonia rukoilemaan veljen puolesta. Tämä polvistui rukoukseen ja noustuaan siunasi ristinmerkillä kadehtijansa surkastuneen käden. Se parani heti. Tämä oli Simeonin ensimmäinen ihme.

Oltuaan vuoden luostarissa Simeon, joka tahtoi kaikessa jäljitellä hengellistä isäänsä igumeni Johannesta, sai tältä siunauksen asettua pienelle pylväälle igumenin oman pylvään viereen. Tähän Simeon sai rohkaisua itseltään Kristukselta, joka ilmestyksessä paljasti hänelle, että pylvään päällä seisominen tekisi Simeonista Hänen oman pelastavaisen ristinkärsimyksensä seuraajan. Simeonin elämäkerran kirjoittaja toteaa: ”Loistavana kuin aurinko, enkelimäisessä täydellisyydessä eläen ja täynnä jumalallisia lahjoja lapsi riisui yltään maalliset asiat ja suuntasi sielunsa taivaisiin.” Koko ajan Simeon lisäsi kilvoituksiaan: kun Johannes luki öisin 30 psalmia, Simeon luki 50 tai 80, joskus jopa koko Psalttarin. Igumeni Johannesta huolestutti hänen yletön paastoamisensa. Hän sanoi: ”Tästä puuttuu enää, että otat miekan ja teet itsestäsi tyystin lopun!” Simeonin lakkaamaton psalmilaulu alkoi jo häiritä muita munkkeja. Simeon puolustautui sanomalla, että hän tarvitsi kaikkea tätä, jottei kiintymys aineellisiin asioihin vetäisi hänen mieltään alempiin maailmoihin.

Paholainen ei jättänyt nuorta kilvoittelijaa rauhaan, mutta tämä taisteli sitä vastaan kokeneen soturin tavoin. Vihollisen hyökkäykset ja jumalallinen lohdutus vaihtelivat hänen elämässään. Kerran joku iäkäs patriarkka ilmestyi voitelemaan häntä tuoksuöljyllä demonien hyökkäysten torjumiseksi. Kerran taas ankara tuulenpuuska tempaisi yöllä mukaansa suojan, jonka alla Simeon pylväällään seisoi. Siitä huolimatta veljet tapasivat hänet aamulla seisomassa kasvot loistaen pylväänsä päällä. Jo ennen kuin hän menetti maitohampaansa, hän sai armon parantaa riivattuja. Kokeneen ohjaajavanhuksen tavoin hän kehotti munkkeja voittamaan himonsa varjelemalla aistejaan ja ajatuksiaan. Hän jopa kokosi munkeille Raamattuun perustuvan ohjesäännön. Hänellä oli tapana sanoa: ”Munkin ylpeydenaihe on kohtuus; munkin ylpeydenaihe on psalmien luku ja lakkaamaton rukous; munkin ylpeydenaihe on kuuliaisuus, sillä sen avulla Herra on voittanut kuoleman olemalla kuuliainen aina ristinkuolemaan asti. ”

Nuoren pojan maine askeettina ja ihmeidentekijänä levisi aina Antiokiaan asti. Seurauksena oli, että Antiokian patriarkka pyhä Efraim (527–545; muistopäivä 7.3.) tuli käymään luostariin. Siellä vieraili myös valtavasti pyhiinvaeltajia, jotka halusivat saada luostarin molempien pylväskilvoittelijoiden siunauksen. Simeon piti luostariveljilleen suurenmoisia opetuspuheita. Jotkut heistä jopa näkivät Pyhän Hengen kyyhkysen muodossa hänen päänsä päällä. Kerran hän tempautui taivaaseen ja nousi siellä seitsemät portaat. Hänelle selitettiin, että hän oli niitä myöten kohonnut seitsemänteen taivaaseen. Lopulta hän tuli paratiisiin, jossa toistaiseksi olivat vain Aadam ja ristin ryöväri. Tämän näyn pyhä kertoi ohjaajalleen Johannekselle.

Simeon oli kilvoitustensa ohella myös äärimmäisen armelias. Nähdessään puutteellisesti vaatetetun ihmisen hän saattoi riisua omat vaatteensa ja heittää ne hänelle. Näin hän menetteli talvellakin, vaikka joutui tuolloin itse kestämään kovaa kylmyyttä. Kerran hän istui jalkojensa päällä koko vuoden, niin että reidet tarttuivat kiinni sääriin, ja tästä seurasi pahanhajuinen kuolio. Munkit hakivat hänen luokseen lääkärin, mutta Simeon ei suostunut hoitoon. Hän sanoi, että Jumala, jolle hän on omistautunut jo äitinsä kohdusta lähtien, huolehtii kyllä hänestä. Hän parantuikin nopeasti.

Kun Simeon oli viettänyt kuusi vuotta pylväässään, hän tahtoi edeltäjänsä Simeon Pylväskilvoittelijan (1.9.) tavoin edetä korkeammalle nousussaan kohti taivasta. 13-vuotiaalle kilvoittelijalle rakennettiin noin 13 metrin korkuinen pylväs. Se oli korkeampi kuin hänen hengellisen isänsä Johanneksen pylväs, ja tämä valittikin, ettei enää pysty näkemään hengellisen lapsensa kasvoja. Juuri ennen kuin Simeon ehti kiivetä pylvääseen, Antiokian patriarkka ja Seleukian metropoliitta saapuivat luostariin ja vihkivät hänet hänen nuoruudestaan huolimatta diakoniksi. Sen jälkeen hänet vietiin juhlallisessa saatossa pylvään luo, jolla hän sitten vietti seuraavat kahdeksan vuotta kurkottaen koko olemuksellaan kohti taivasta.

Simeon sai etukäteen tietää hengellisen isänsä poissiirtymisestä. Hän kutsui Johannesta pylväältään ja kehotti tätä valmistautumaan lähtöönsä. Igumeni Johannes ei säikähtänyt vaan pikemminkin iloitsi uutisesta. Simeon rukoili hänen puolestaan yötä päivää ja hänen kuoltuaan laskeutui pylväästään kumartamaan hänen pyhittynyttä ruumistaan. Tämän jälkeen yhteisön johtaminen siirtyi Simeonille koko hänen loppuelämäkseen. Hän ei kuitenkaan antanut luostarin johtajan käytännön velvollisuuksien hajottaa huomiotaan, vaan jatkoi rukoustaan entiseen tapaansa. Hänellä oli pylväänsä päässä nahkainen suoja, jonka varjossa hän rukoili auringonlaskusta auringonnousuun. Oikealla kädellään hän löi rintaansa ja kyyneleet kastelivat hänen jouhipaitansa. Sen jälkeen hän resitoi koko Psalttarin enkelten säestyksellä, luki sitten Salomon Viisauden kirjan ja evankeliumit. Auringon noustua hän lepäsi vähän. Hän jopa yritti tulla toimeen kokonaan ilman unta, kunnes taivaallinen ääni antoi hänelle määräyksen: ”Sinun on nukuttava vähän!”

Simeonin keskittynyt pyrkimys kohota ylöspäin moninkertaisti pahojen henkien hyökkäykset häntä vastaan. Kolmen enkelin avustuksella hän kuitenkin torjui ne kaikki. Jumalan suosio alkoi ilmetä yhä selkeämmin: Simeon sai näkyjä, teki ihmeitä ja jopa herätti kuolleenkin. Lopulta Kristus ilmestyi hänelle ja antoi hänelle voiman karkottaa saastaisia henkiä. Suuri määrä sairaita kiiruhti hänen luokseen. Simeon oli saanut Herraltaan lahjan toimia samaan tapaan kuin Hän itse oli toiminut maan päällä ollessaan: hän paransi sairauksia, käski demoneja poistumaan sekä opetti ja ohjasi ihmisiä, niin että Jumala vallitsisi heidän keskuudessaan. Armo välittyi hänen käsiensä, vaatteidensa, hänen siunaamansa öljyn ja pelkästään hänen nimensä avuksi kutsumisen välityksellä.

Simeon sai näyssä varoituksen Antiokian tuhoutumisesta. Tämä toteutui, kun Persian kuningas Khosroes valloitti kaupungin kesäkuussa 540. Rakennukset sytytettiin tuleen ja asukkaita tapettiin joukoittain. Loput joutuivat karkotettaviksi. Persialaiset levittäytyivät myös maaseudulle kylväen kaikkialla tuhoa. Kun heitä saapui luostarin lähelle, Simeon pystyi karkottamaan heidät pelkällä rukouksella. Munkit pelkäsivät kuitenkin mahdollista uutta hyökkäystä siinä määrin, että kaikki jättivät luostarin Simeonin rohkaisusta huolimatta. Kun persialaiset sitten tulivat, Jumalan Simeonin suojaksi lähettämät kaksi enkeliä riittivät karkottamaan heidät pakoon. Kolmen päivän kuluttua munkit saattoivat palata takaisin. Simeon vapautti rukouksillaan myös suuren määrän sotavankeja, jotka olivat vedonneet hänen puolustukseensa.

Kaiken tämän seurauksena Simeonin maine levisi niin laajalle, ettei hän enää voinut pylväänsä juurella tungeksivien ihmisjoukkojen takia nauttia rakastamastaan hiljaisuudesta. Niinpä hän vuonna 541, jolloin hän oli vasta 20-vuotias, päätti jättää pylväänsä ja vetäytyä siihen samaan yksinäiseen paikkaan, jossa hän oli elänyt jonkin aikaa lapsena, ennen luostarin löytämistä.

Kristus itse johdatti Simeonin vuorelle, jota noihin aikoihin kutsuttiin Ihmeelliseksi vuoreksi. Se oli kallio, jonka Jumalan armo oli verhonnut. Kun Simeon nousi vuoren huipulle, munkitkin jättivät luostarin ja seurasivat häntä. He asettuivat asumaan tilapäisiin hökkeleihin vain saadakseen olla hänen lähellään. Heti ensi päivästä lähtien paikalle ilmaantui myös monien vaivojen ja huolten ahdistamia pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet etsimään Simeonia löydettyään luostarin tyhjänä. Simeon ei voinut kieltäytyä palvelemasta rukouksellaan Jumalan kärsivää kansaa. Niinpä hän huokaisten tarttui jälleen tehtäväänsä ja sai rukouksillaan aikaan ihmeitä ja parannuksia. Kun rutto raivosi Bysantin valtakunnassa ja iski vuonna 542 erityisellä raivolla Konstantinopoliin ja Antiokiaan, vain ne, jotka kutsuivat avukseen pyhän Simeonin rukouksia, pelastuivat.

Vuonna 551 maanjäristys tärisytti Antiokiaa useita päiviä. Kauhistuneet asukkaat rukoilivat öin ja päivin ja matkasivat Ihmeelliselle vuorelle pyytämään pyhän Simeonin esirukouksia. Ja todellakin pyhä Simeon sai tuhon loppumaan.

Tuhansittain sairaita, riivattuja ja tavallisia pyhiinvaeltajia saapui hedelmättömään ja kuivaan erämaahan tapaamaan Simeonia, ja he tarvitsivat myös aineellista huolenpitoa. Jumala vakuutti Simeonille, että Hän huolehtii heidän tarpeistaan. Enkeli ilmestyi ja piirsi valtaisan luostarin ja kirkon ääriviivat juuri sille paikalle, missä Simeon seisoi. Sen jälkeen valoisa pilvi peitti koko Ihmeellisen vuoren. Munkit aloittivat rakentamisen, mutta pian paikalle saapui miesjoukko Vähän-Aasian eteläosasta Isauriasta. He olivat Simeonin parantamia miehiä, jotka kiitollisuutensa osoitukseksi tulivat auttamaan rakennustöissä. Simeonin rukoillessa myös paikan vesiongelma ratkesi ja vettä riitti niin pyhiinvaeltajille kuin rakennustyömaalle. Uusi kirkko omistettiin Pyhälle Kolminaisuudelle. Kirkon ja ristinmuotoon rakennetun luostarikompleksin keskelle pystytettiin Simeonille uusi pylväs. Pylvään perustukset ovat yhä näkyvissä jo ammoin raunioituneessa luostarissa.

Kesäkuun 6. päivänä 551 Simeon laskeutui alas kallionhuipulta, jolla hän oli kilvoitellut viimeiset kymmenen vuotta. Munkit nostivat hänet kunniaistuimelle ja kantoivat häntä ympäri luostaria. Painaen evankeliumikirjoja rintaansa vasten hän siunasi uudet luostarirakennukset. Simeonin äiti pyhä Martta johti kulkuetta kantaen sen edellä ristiä ja laulaen ”Halleluja”. Kun kierros oli tehty, munkit kumarsivat Simeonin edessä ja nostivat hänet hänen uuden pylväänsä tasanteelle. Kristus itse oli hetkeä aikaisemmin käynyt siunaamassa pylvään. Pylväs oli pyhä paikka: kerran Simeon näki, että siitä lähtivät tikapuut, jotka ulottuivat taivaan portille saakka.

Pylväänsä korkeuksista Simeon saattoi seurata luostarinsa elämää ja huolehtia sen hyvästä järjestyksestä. Hän oli ankarasti kieltänyt munkkejaan syömästä pyhiinvaeltajien tuomia ruokatavaroita. Heidän tuli ansaita oma elatuksensa työskentelemällä luostarin kasvimailla ja puutarhoissa. Ruokatarvikkeiden puute sai jotkut munkit nurisemaan. Varsinkaan veli Angulas ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä syyttääkseen pyhää Simeonia ja korostaakseen omaa anteliaisuuttaan. Kun Paholainen ei itse kyennyt kiusaamaan Simeonia, hän yllytti siihen tämän veljen. Simeon kohteli kuitenkin aina kapinoiviakin veljiä samalla lempeydellä kuin muita. Hän muistutti, ettei Jumala koskaan hylkää palvelijoitaan, ja hänen rukoustensa avulla luostarin viljalaarit täyttyivät pian niin, että viljaa riitti kolmeksi vuodeksi.

Simeonin maine veti alueelle ihmisiä kaukaakin. Luostarilla oli paljon yhteyksiä erityisesti Georgiaan, ja georgialaisilla oli oma yhteisönsä Simeonin luostarin lähellä. Tiedetään, että vielä 1000-luvulla siellä eli noin 60 georgialaista munkkia. Pyhää Simeonia onkin kautta aikojen kunnioitettu suuresti Georgiassa.

Vuonna 557 Simeon näki kauhistuttavan näyn ja ilmoitti, että oli tulossa valtavia maanjäristyksiä. Hän pani munkkinsa veisaamaan itse kirjoittamiaan hartaita tropareja 60 päivän ajan, jotta Jumalan viha lauhtuisi. Hänen ennustuksensa mukaisesti maanjäristykset aiheuttivat suurta tuhoa Konstantinopolissa ja Nikeassa ja tuhosivat Nikomedeian ja Kalabrian Reggion. Antiokiassa tuhot olivat kuitenkin vähäiset, koska kaupunki oli Simeonin suojeluksessa. Vähän ajan kuluttua kaupunkiin iski Simeonin ennustama kulkutauti. Jotkut kaupunginosat säästyivät siltä, mutta vitsaus levisi myös Ihmeellisen vuoren alueelle. Jotkut Simeonin munkeistakin menehtyivät. Heidän joukossaan oli hänen rakkaimpiin opetuslapsiinsa kuuluva Konon, jonka hän kuitenkin herätti rukouksillaan kuolleista.

Pyhiinvaeltajat halusivat saada pyhän ehtoollisen Simeonin kädestä, mutta hän itse ei nöyryydessään tahtonut pappisvihkimystä. Täytettyään 33 vuotta hän sai kuitenkin näyssä tiedon, että hänen on suostuttava papiksi. Seuraavana päivänä luostariin saapui Seleukian piispa Dionysios, joka kiipesi Simeonin pylväälle ja sanoi hänelle: ”Jumala, joka tunsi sinut jo ennen syntymääsi, on nähnyt hyväksi, että sinut vihitään papiksi.” Simeon ei enää vastustellut vaan suostui vihittäväksi. Piispan poistuttua hän toimitti liturgian ja siunasi kaikki läsnä olevat.

Vihkimyksensä jälkeen Simeon jatkoi oikean uskon opettamista ja alkoi taistella harhaoppeja ja taikauskoisia käsityksiä vastaan, joita esiintyi Antiokian alueella sekä kansan että johtomiesten keskuudessa. Papiksi vihkimisen jälkeen hänen ihmetekonsa lisääntyivät entisestäänkin. Hän pelasti erään iberialaisen, joka oli nukahtanut juovuksissa ja jonka nieluun oli luikerrellut käärme. Tapahtui myös uusia kuolleista heräämisiä.

Rukouksillaan Simeon auttoi myös Bysantin armeijaa taistelussa arabiruhtinas al-Mundania vastaan, joka oli kristittyjä verisesti vainonneen persialaisen Khosroen vasalli. Pyhä Simeon ennusti keisari Justinos II:n valtaan nousun vuonna 565 ja Johannes Skolastikon vihkimisen ekumeeniseksi patriarkaksi. Justinos pyysi Simeonilta apua, kun hänen tyttärensä oli joutunut riivaajan valtaan. Simeon kirjoitti keisarille, että tyttö parantuu samalla hetkellä, jolloin isä saa hänen kirjeensä. Justinos itse kuitenkin turvautui Simeonin varoituksista huolimatta omassa sairaudessaan juutalaiseen puoskariin. Lopulta hän menetti järkensä. Vähän ennen kuolemaansa (578) hän asetti seuraajakseen Tiberius II:n.

Monta pitkää vuotta Simeon oli elävänä todisteena Herran sanoista: ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vieläkin suurempia.” (Joh.14:12) Lopulta hänellekin koitti aika lähteä tästä elämästä. Hän profetoi kahdelle oppilaalleen, että edellä mainitun munkki Angulaksen juonittelujen takia luostarin maine tulee kovasti kärsimään. Hän paljasti heille, että hän oli jo nuorena saanut Jumalalta armon elää syömättä. Joka sunnuntai liturgian jälkeen enkeli oli tuonut hänelle jumalallista ruokaa. Vielä hän antoi oppilailleen viimeiset neuvonsa ja luovutti sen jälkeen sielunsa Jumalan haltuun 71 vuoden ikäisenä 28.5.592. Näin hän siirtyi enkelien joukkoon, joiden elämää hän oli onnistuneesti jäljitellyt maan päällä.

Pyhittäjä Nikita Perejaslavlilainen, pylväskilvoittelija

Pyhittäjä Nikita oli nuoruudessaan 1100-luvulla veronkerääjänä Perejaslavlissa. Hän oli luonteeltaan julma, kohteli köyhiä armottomasti, kavalsi varoja itselleen ja teki samanmielisten tovereidensa kanssa paljon pahaa. Ovelana ihmisenä hän osasi pysytellä hyvissä väleissä kaupungin johtajien kanssa, eikä hänen siksi tarvinnut pelätä ilmiantoa eikä rankaisua rikkomuksistaan. Kerran ehtoopalveluksen aikaan hän sattui kulkemaan kirkon ohi ja kuuli luettavan profeetta Jesajan sanat: ”Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne – – Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.” (Jes. 1:16−17). Sanat sävähdyttivät Nikitaa ja pistivät häntä suoraan sydämeen. Hän meni kotiinsa mutta ei saanut nukutuksi. Seuraavana päivänä hän kutsui tapansa mukaan ystävänsä aterialle. Kun Nikitan vaimo valmisti liharuokaa, hän näki kauhukseen, että kattilassa kuohui veri ja pinnalle nousi ihmisen ruumiin osia. Hän kutsui paikalle Nikitan ja tämä näki saman.

Siinä samassa Nikitan omatunto heräsi. Pelon vallassa hän jätti heti vaimonsa, lapsensa ja vääryydellä kokoamansa omaisuuden ja meni suoraa päätä parin kilometrin päässä kaupungista sijaitsevaan Pyhän suurmarttyyri Niketaksen luostariin. Hän heittäytyi igumenin jalkoihin ja anoi itkien: ”Pelasta hukkuva sieluni!” Koetellakseen hänen katumustaan igumeni käski hänen seisoa kolme päivää luostarin portilla ja tunnustaa syntinsä kaikille ohikulkijoille. Nikita teki niin kuin häntä oli käsketty. Pian hän kuitenkin huomasi lähellä suon, joka kuhisi hyttysiä ja mäkäräisiä. Hän riisuutui ja meni suohon rukoilemaan. Kolmen päivän kuluttua igumeni lähetti munkkiveljen katsomaan, mitä Nikita tekee portilla. Veli kuitenkin löysi Nikitan suosta hyönteisten peittämänä ja verisille paukamille pisteltynä. Igumenikin tuli paikalle ja kysyi, minkä tähden Nikita oli antautunut tuollaiseen piinaan. Nikita vastasi vain: ”Isä, pelasta hukkuva sieluni!” Silloin igumeni puki Nikitan jouhipaitaan, vei hänet luostariin ja vihki munkiksi.

Nikita kilvoitteli ahtaassa keljassa paastoten ja rukoillen. Igumenin siunauksella hän otti kantaakseen rautaiset kilvoituskahleet ja kivisen kypärän merkiksi entisen elämänsä raskaista rikkomuksista. Yönsä hän vietti valvoen. Kun pahat henget hyökkäsivät häntä vastaan, hän torjui ne ristinmerkillä sekä turvautumalla pyhän suurmarttyyri Niketaksen apuun, mutta ei kertonut kenellekään taistelustaan. Myöhemmin hän rakensi itselleen pylvään tai oikeammin pylväänmuotoisen pyöreän kuopan ja sulkeutui sinne. Näin hänen pylväskilvoituksensa vastasi paremminkin keljaan sulkeutumista.

Katumuksensa ja kilvoitustensa palkaksi pyhittäjä Nikita sai Herralta voiman tehdä ihmeitä ja parantaa sairauksia. Hän paransi Tšernigovin nuoren ruhtinas Mikaelin lähettämällä tälle sauvan, kun tämä Paholaisen vastustuksesta huolimatta oli tulossa häntä tapaamaan. Saatuaan sauvan Mikael nojautui siihen ja tuli terveeksi.

Sana Nikitan ihmeellisestä kilvoituksesta ja Jumalan hänelle antamasta armovoimasta levisi ympäristöön ja paljon ihmisiä alkoi käydä hänen luonaan. Eräänä yönä pari hänen sukulaistaan tuli pyytämään esirukouksia. Nikitan rautaiset kilvoituskahleet näyttivät heistä hopeisilta. Paholaisen yllytyksestä he mursivat kilvoituskuopan katon, surmasivat Jumalan miehen ja ottivat hänen kahleensa ja ristinsä. Varhain aamulla kirkonhoitaja tuli tavan mukaan pyytämään Nikitalta siunausta ja löysi hänet kuolleena. Ruumiista levisi ympäristöön hyvä tuoksu. Munkit hautasivat Nikitan Pyhän suurmarttyyri Niketaksen kirkon alttaripäätyyn. Hautajaisten aikana monet sairaat paranivat taudeistaan.

Kun murhaajat huomasivat, että heidän anastamansa kilvoituskahleet olivat pelkkää rautaa, he heittivät ne Volgaan. Pyhien Pietarin ja Paavalin luostarin munkit Jaroslavlissa löysivät ne joesta vanhus Simeonin saaman ilmoituksen perusteella. Hartaasti rukoillen he palauttivat kahleet pyhittäjä Nikitan haudalle Perejaslavliin. Samalla tapahtui jälleen ihmeellisiä parantumisia. 1420-luvulla Nikitan hauta avattiin Moskovan metropoliitan pyhä Fotin siunauksella ja pyhittäjä Nikitan reliikit löydettiin turmeltumattomina.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.