22.5.2017

Sävelmä
5. säv.

m. Basiliskos (+ n. 300)

pm. Donatos, Makarios ja Teodoros (+ n. 316)

Epistola
Ap. t. 17:1–15

Ap. t. 17:1–15

Ap. t. 17:1–15

1 Amfipoliin ja Apollonian kautta kuljettuaan Paavali ja Silas tulivat Tessalonikaan. Juutalaisilla oli siellä synagoga, 2 ja tapansa mukaan Paavali meni sinne. Kolmena sapattina hän keskusteli heidän kanssaan pyhien kirjoitusten pohjalta 3 ja selitti ne heille. Hän osoitti, että Messiaan täytyi kärsiä ja nousta kuolleista, ja sanoi: "Juuri Jeesus, jota minä teille julistan, on tämä Messias, Kristus." 4 Muutamat juutalaiset vakuuttuivat asiasta ja asettuivat kannattamaan Paavalia ja Silasta, samoin suuri joukko jumalaapelkääviä kreikkalaisia sekä useat ylhäiset naiset. 5 Tämä sai juutalaiset kateuden ja kiihkon valtaan. He värväsivät torilla maleksivia kelvottomia miehiä, haalivat koolle kansaa ja nostattivat kaupungissa mellakan. Sitten he ryntäsivät Jasonin talolle ja yrittivät saada Paavalin ja Silaksen käsiinsä viedäkseen heidät kansan eteen. 6 Kun näitä ei löytynyt, he raahasivat Jasonin ja joitakin muita veljiä kaupungin viranomaisten luo ja huusivat: "Nyt ne koko maailman villitsijät ovat tulleet tännekin, 7 ja Jason on ottanut heidät kotiinsa. Kaikki he rikkovat keisarin säädöksiä ja pitävät kuninkaana toista miestä, erästä Jeesusta." 8 Näin puhuen he saivat kansanjoukon ja viranomaiset kiihdyksiin. 9 Jasonilta ja hänen tovereiltaan vaadittiin takuusumma, ja sitten heidät päästettiin vapaaksi. 10 Vielä yötä myöten veljet auttoivat Paavalin ja Silaksen matkalle Beroiaan. Sinne saavuttuaan he menivät synagogaan. 11 Juutalaiset olivat täällä avarakatseisempia kuin Tessalonikassa. He ottivat sanan halukkaasti vastaan ja tutkivat päivittäin kirjoituksista, pitikö kaikki paikkansa. 12 Monet heistä tulivatkin uskoon, samoin useat arvossa pidetyt kreikkalaiset naiset ja miehet. 13 Mutta kun Tessalonikan juutalaiset saivat tietää, että Paavali julisti Jumalan sanaa myös Beroiassa, he tulivat sinne ja alkoivat sielläkin villitä ja kiihottaa kansaa. 14 Silloin veljet lähettivät heti Paavalin matkaan kohti rannikkoa. Silas ja Timoteus jäivät vielä Beroiaan. 15 Saattajat veivät Paavalin Ateenaan saakka ja lähtivät sitten paluumatkalle. Heidän mukanaan Paavali lähetti Silakselle ja Timoteukselle sanan, että näiden oli mitä pikimmin tultava hänen luokseen.

Joh. 11:47–57
22.5.2017

Helatorstaita edeltävä maanantai

[Siihen aikaan] 47 Ylipapit ja fariseukset kutsuivat neuvoston koolle ja kysyivät siltä: "Mitä meidän pitäisi tehdä? Se mies tekee paljon tunnustekoja. 48 Jos annamme hänen jatkaa näin, häneen uskovat kohta kaikki, ja silloin roomalaiset tulevat ja ottavat meiltä sekä tämän pyhän paikan että koko kansamme." 49 Silloin yksi heistä, Kaifas, joka oli sinä vuonna ylipappina, sanoi: "Te ette ymmärrä yhtään mitään. 50 Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?" 51 Tämä ei ollut hänen oma ajatuksensa, vaan sen vuoden ylipappina hän lausui ennustuksen: Jeesus oli kuoleva kansan puolesta, 52 eikä vain sen kansan puolesta, vaan kootakseen yhteen kaikki hajallaan olevat Jumalan lapset. 53 Siitä päivästä lähtien neuvoston tavoitteena oli surmata Jeesus. 54 Sen tähden Jeesus ei enää liikkunut avoimesti Juudeassa vaan siirtyi lähelle autiomaata. Siellä, Efraim-nimisessä kaupungissa, hän sitten oleskeli opetuslapsineen. 55 Juutalaisten pääsiäisjuhla oli lähellä, ja maaseudulta monet tulivat Jerusalemiin jo ennen pääsiäistä puhdistusmenoja varten. 56 He etsivät Jeesusta ja puhuivat temppelissä keskenään: "Mitä arvelette? Tuskinpa hän tulee juhlille." 57 Ylipapit ja fariseukset olivat antaneet määräyksen, että jos joku tiesi Jeesuksen olinpaikan, siitä oli ilmoitettava heille, jotta he voisivat pidättää Jeesuksen.

Joh. 11:47–57

Päivän synaksario

Pyhä marttyyri Basiliskos

Pyhä Basiliskos, joka oli suurmarttyyri Teodoros Alokkaan (17.2.) veljenpoika, oli setänsä tavoin kotoisin Mustanmeren rannikolta Amaseiasta. Keisari Diocletianuksen vainoissa (284–305) häntä kidutettiin kotikaupungissaan yhdessä sotilastovereittensa ja parhaiden ystäviensä Eutropioksen ja Kleonikoksen kanssa. Nämä kaksi kärsivät marttyyrikuoleman, mutta Basiliskos vietiin takaisin vankilaan. Siellä hän puhkesi katkeraan itkuun, koska ei saanut marttyyrien kruunua yhdessä tovereidensa kanssa. Silloin Kristus itse ilmestyi hänelle ja käski hänen mennä ensin hyvästelemään omaisensa ja sen jälkeen hänkin saisi kärsiä kunniakkaan marttyyrikuoleman. Basiliskos näki vankilan ovien olevan auki ja lähti vartijansa kanssa kotikyläänsä Khumialaan, missä hän hyvästeli äitinsä ja muut sukulaisensa kehottaen heitä pysymään lujina uskossaan ja rukoilemaan hänenkin puolestaan.

Basiliskos palasi Amaseian vankilaan juuri samaan aikaan, jolloin uusi maaherra Agrippa oli koonnut kaupungin merkkihenkilöt juhlimaan virkaanastumistaan. Kun hänelle kerrottiin Basiliskoksesta, hän määräsi tämän siirrettäväksi Pontoksen Komanan kaupunkiin tuomittavaksi yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Hänen ylleen pantiin raskaat kahleet ja hänen jalkoihinsa naulattiin rautaiset sandaalit. Matkalla hänen vartijoikseen määrätyt kaksitoista sotilasta pieksivät häntä niin, että tie värjäytyi hänen verestään.

Matkan varrella sotilaat pysähtyivät Daknon kylässä (nyk. Dacozara). He sitoivat Basiliskoksen kuivuneeseen plataanipuuhun ja menivät itse ruokailemaan kylän johtavan naisen Traianeen kotiin. Pyhä Basiliskos alkoi rukoilla. Yhtäkkiä tuli maanjäristys, joka heitti ruokailijat lattialle. Kun he nousivat pystyyn, he näkivät hämmästyksekseen, että jo ammoin kuivunut plataani oli alkanut viheriöidä ja rungon viereen pyhän Basiliskoksen jalkojen juureen oli puhjennut lähde. Tämä jatkuvasti pulppuava lähde on säilynyt meidän aikoihimme asti.

Nämä ihmeelliset tapahtumat saivat aikaan, että Traiane ja hänen perhekuntansa alkoivat uskoa Kristukseen. Muutkin kylän asukkaat kiirehtivät paikalle ja kilpailivat siitä, kuka pääsisi koskettamaan Basiliskoksen vaatteita. Myös Basiliskosta saattaneet sotilaat alkoivat uskoa. Kun he jatkoivat matkaa vankinsa kanssa, he irrottivat hänen kahleensa, niin että hän saattoi kävellä vapaasti. Joka paikassa matkan varrella tapahtui Basiliskoksen vaikutuksesta ihmeitä ja ihmisiä kääntyi kristinuskoon. Sotilaat ihmettelivät, miksi Basiliskos ei halunnut syödä mitään. Hän sanoi, että rukous ja Kristuksen armo, jonka hän tunsi vaikuttavan itsessään, ravitsivat hänet, niin ettei hän tarvinnut ravintoa.

Kun vankisaattue saapui Komanaan, sinne oli juuri tullut myös maaherra Agrippa. Hän määräsi, että Basiliskos oli viipymättä vietävä uhraamaan Apolloksen temppeliin. Sikäläiset häntä vartioivat sotilaat pilkkasivat hänen uskoaan näkymättömään Jumalaan, mutta pyhä Basiliskos selitti heille varmana luottaen, että Jumala paljastaa itsensä hengellisesti armovoimassaan siinä määrin kuin ihminen pystyy ottamaan vastaan. Hän käyttää ihmeittensä välikappaleina niitä, joita Hän pitää armonsa arvollisina vastaanottajina.

Temppelissä Basiliskosta vaadittiin uhraamaan. Hän vastasi, että hän on aina valmis uhraamaan ylistystä Jumalalle. Agrippa kysyi häneltä, mikä hänen jumalansa nimi oli. ”Hän on sanoin ilmaisematon, käsittämätön, kuvaamaton ja näkymätön. Pyhät kirjoitukset antavat Hänelle sellaisia nimiä kuin Kaikkivaltias Isä, Herra ja Jumala, Kuningasten Kuningas ja Voimien Herra, Vapahtaja, Armollinen, Sääliväinen ja Pitkämielinen. Tälle Jumalalle minä uhraan ylistystä!” Tähän maaherra vastasi äkäisesti: ”Uhraa mille jumalalle tahdot, pääasia että uhraat, niin saadaan tämäkin asia selvitetyksi!” Kohottaen kätensä taivasta kohden Basiliskos rukoili palavasti Jumalaa tuhoamaan epäjumalat. Heti tuli laskeutui taivaasta sytyttäen temppelin tuleen, niin että Apollon patsas paloi poroksi. Maaherra ryntäsi ulos palavasta rakennuksesta, ja koko kaupunki järkyttyi tapahtumasta.

Toivuttuaan säikähdyksestään mutta vielä raivoissaan Agrippa pakotti Basiliskoksen, joka oli ihmeellisesti säilynyt elossa liekkien keskellä, tulemaan ulos ja syytti tätä noituuden harjoittamisesta. Basiliskos vastasi, ettei kyse ollut noituudesta vaan Jumalan voimasta. Näin Jumala tahtoi osoittaa, että pakanajumalat ovat pelkkää mielikuvitusta.

Kun maaherra näki Basiliskoksen taipumattomuuden, hän julisti tälle kuolemantuomion. Basiliskos vietiin kaupungin ulkopuolelle Dioskoroksen alueelle, missä hänet mestattiin toukokuun 22. päivänä. Kristitty nimeltä Marinos osti hänen ruumiinsa sotilailta ja rakennutti Komanaan kirkon, johon se juhlallisesti haudattiin.

Noin sata vuotta myöhemmin Konstantinopolin arkkipiispa pyhä Johannes Krysostomos antoi henkensä tuossa samaisessa kirkossa 14.9.407 ollessaan matkalla viimeiseen karkotuspaikkaansa. Edeltävänä yönä pyhä Basiliskos oli ilmestynyt hänelle ja luvannut, että seuraavana päivänä he kohtaavat. Pyhän Johanneksen ruumis lepäsi pyhän Basiliskoksen reliikkien vieressä 28 vuotta, kunnes se siirrettiin Konstantinopoliin. Hänen tyhjä hautansa on edelleen kirkossa. Pyhästä Basiliskoksesta ja hänen marttyyritovereistaan kerrotaan lyhyesti myös maaliskuun 3. päivän kohdalla.

Pyhät pappismarttyyrit Donatos, Makarios ja Teodoros

Pyhä Donatos syntyi Istriassa Dalmatian ja Pannonian rajalla ja hänet vihittiin papiksi Aquiliassa, jossa hän puolusti oikeaa uskoa juutalaisten ja pakanoiden keskuudessa. Diocletianuksen suuren vainon aikana noin vuonna 304 hän vetäytyi korkealle vuorelle Dalmatiassa paastoten ja rukoillen uskon tunnustajien puolesta. Vuotta myöhemmin, kun keisari tuli vuorelle uhraamaan epäjumalille, Donatos pidätettiin. Hän tunnusti uskonsa Jeesukseen Kristukseen niin vakuuttavasti, että kaksi miestä keisarin seurueesta, Makarios ja Teodoros, kääntyi kristinuskoon. Kaikki kolme heitettiin villieläinten eteen, mutta ne eivät vahingoittaneet heitä, jolloin monet pakanat uskoivat Jumalaan.

Donatos ja hänen seurueensa saivat taivaallisen ilmoituksen lähteä Egyptin Thmuisiin. Heidän saavuttuaan sinne he menivät kirkkoon, missä kyyhkynen asettui Donatoksen pään päälle osoittaen, että hänestä tulisi marttyyrina kuolleen pyhän piispa Fileaksen (4.2.) seuraaja. Kun Donatos oli vihitty piispaksi, hän vihki Makarioksen papiksi ja Teodoroksen diakoniksi, ja he kylvivät yhdessä hyvän sanoman siementä. Keisari Liciniuksen vainojen aikana noin vuonna 316 pyhät pappismarttyyrit Donatos, Makarios ja Teodoros pidätettiin, heidät leikattiin kappaleiksi ja heidän jäännöksensä heitettiin Niilin virtaan.

Toinen yleinen kirkolliskokous

Vuonna 381 keisari Teodosios kutsui Konstantinopoliin koolle toisen yleisen kirkolliskokouksen. Touko- ja kesäkuun kestäneeseen kokoukseen saapui 150 idän piispaa. Kokousta johti aluksi keisarin suuresti kunnioittama Antiokian patriarkka pyhä Meletios (12.2.), mutta tämä kuoli vain muutama päivä kokouksen alkamisen jälkeen. Keisari ja kaikki kirkolliskokoukseen saapuneet piispat olivat mukana tämän ortodoksisuuden puolustajan mahtavissa hautajaisissa.

Hautajaisten jälkeen hiljattain Konstantinopolin patriarkaksi valittu Gregorios Teologi sai tehtäväkseen johtaa kokousta. Piispat eivät kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen, kuka oli valittava Meletioksen tilalle Antiokian patriarkaksi. Kun vielä Gregoriosta itseään alettiin syyttää siitä, että hänen siirtämisensä Konstantinopolin patriarkan istuimelle oli ollut pyhien kanonien vastaista, koska hänet oli alun pitäen vihitty Sasiman piispaksi, hän luonteeltaan vetäytyvänä ja rauhaa rakastavana luopui patriarkan asemasta. Hänen seuraajakseen niin patriarkan istuimelle kuin kirkolliskokouksen puheenjohtajaksikin valittiin pyhä Nektarios (11.10.).

Kokouksen isistä kunnostautuivat etenkin Kyrillos Jerusalemilainen (18.3.), Amfilokhios Ikonionilainen sekä pyhän Basileioksen (1.1.) kaksi veljeä pyhä Pietari Sebastealainen ja pyhä Gregorios Nyssalainen (10.1.). Varsinkin Gregorioksesta tuli koko kokoukselle innoituksen lähde: häntä kuunneltuaan kaikki vakuuttuivat myös kaksi vuotta aikaisemmin kuolleen Basileioksen näkemyksistä. Veljiensä kautta pyhä Basileios oli todellakin hengessä läsnä kokouksessa. Kokouksen päätökset kruunasivat hänen vaivannäkönsä: se hyväksyi sekä hänen teologiansa että hänen kirkkojärjestystä koskevat kannanottonsa.

Kokous julisti, että Pyhä Henki on samaa olemusta kuin Isä ja Poika. Pyhän Hengen inspiroimina isät tekivät lopun myös areiolaisuuden jälkivaikutuksista, jotka olivat pahasti jakaneet itäistä kirkkoa jo yli 50 vuotta. He julistivat anateemaan Makedonioksen seuraajat, jotka taistelivat Pyhää Henkeä vastaan. Nämä olivat esittäneet Pyhästä Hengestä samantapaisia epäilyksiä kuin areiolaiset aiemmin Pojan jumaluudesta. Harhaoppisiksi julistettiin myös Sabellios, Ankaran Markellios, Sirmiumin Fotios, Eunomios, Aecus, Paavali Samosatalainen ja Apollinarios. Isät vahvistivat yksimielisesti uskon Pyhään ja Näkymättömään Kolminaisuuteen: Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, jotka ovat kolme jumalallista Persoonaa, samaa olemusta ja silti erillisiä. Samoin vahvistettiin usko Jumalan Pojan lihaksituloon niin kuin ensimmäisen kirkolliskokouksen isät olivat sen määritelleet. Näin he täydensivät ja lopullisesti sinetöivät uskontunnustuksen, jonka he sitten luovuttivat kirkolle täydellisenä pelastuksen mysteerin ilmauksena.

Kaikki myöhemmät yleiset kirkolliskokoukset ovat vahvistaneet tämän kristillisen opin raittiin ja suurenmoisen esityksen ortodoksisen uskon erehtymättömäksi, lopulliseksi kriteeriksi ikuisiksi ajoiksi. Joka päivä uskovaiset lausuvat tätä ”ortodoksisen uskon jumalallista hymniä, jonka Pyhän Hengen armo on sinetöinyt”. Uskontunnustus lausutaan päivittäin puoliyöpalveluksessa, joka on vuorokauden ensimmäinen jumalanpalvelus, samoin kuin pienessä ehtoonjälkeisessä palveluksessa, johon vuorokauden jumalanpalveluskierto päättyy. Se tekee sitä lausuvat osallisiksi pyhien isien, noiden apostolien perillisten, uskosta ja säilyttää kirkon ykseyden ja sopusoinnun.

Kokouksen lopussa isät säätivät vielä seitsemän tärkeää kanonia, jotka määrittelivät paikalliskirkkojen suhteita. Niiden joukossa on kanoni (nro 3), joka säätää, että keisarillisen hallintokaupungin Konstantinopolin eli Uuden Rooman piispa on arvojärjestyksessä toinen heti Rooman paavin jälkeen.

Heinäkuun 30. päivänä 381 keisari Teodosios julkaisi asiakirjan, joka vahvisti kirkolliskokouksen päätökset. Siinä julistettiin, että ainoastaan niitä, jotka ovat uskonyhteydessä pyhiin isiin, voidaan pitää ortodokseina, ja kehotettiin harhaoppisten vallassa olevia seurakuntia palaamaan oikeaan uskoon.

Pyhä marttyyri Johannes-Vladimir, Serbian ruhtinas

Serbian ruhtinaan pyhän Johannes-Vladimirin isä oli Petrislav. Hänen isoisänsä Hvalimir hallitsi Zahumljen ja Prevalan (Zetan) ruhtinaskuntia. Johannes-Vladimir oli lapsesta lähtien lempeä ja nöyrä luonteeltaan. Hän pelkäsi Jumalaa ja rakasti siveyttä. Perittyään kruunun 900-luvun lopulla hän omistautui hyväntekeväisyyteen. Hän paloi innosta koota kaikki alamaisensa kirkon helmaan ja lähetti sananjulistajia eri puolille valtakuntaa opettamaan oikeata uskoa ja käännyttämään bogomiilejä[1] ja muita harhaoppisia, jotka olivat kylväneet hajaannusta maahan. Hän perusti luostareita ja rakennutti kirkkoja ja hyväntekeväisyyslaitoksia.

Eräänä päivänä ollessaan kolmen toverinsa kanssa metsästämässä ruhtinas Johannes-Vladimir näki kultaisen kotkan, jonka kaulassa riippui loistava risti. Hän yritti tavoittaa kotkan ja ratsasti sen perässä syvemmälle metsään. Lopulta kotka pysähtyi ja muuttui hohtavaksi enkeliksi, jolla oli risti rinnallaan. Johannes-Vladimir kumartui maahan enkelin edessä. Myöhemmin hän rakennutti paikalle kirkon, johon hän tuli seitsemästi päivässä rukoilemaan.[2]

Johannes-Vladimir yritti säilyttää rauhan naapurimaiden hallitsijoiden kanssa. Hän joutui kuitenkin puolustamaan maataan Bysantin keisari Basileios II:n (976−1025) ja Bulgarian kuningas Samuelin hyökkäyksiä vastaan. Kerran hän vetäytyi joukkoineen korkealle vuorelle välttääkseen verisen taistelun kuningas Samuelin hyökättyä häntä vastaan. Samuelin sanansaattaja kehotti häntä antautumaan. Johannes-Vladimir kieltäytyi mutta joutui petetyksi ja hänet vangittiin. Vankeudessa hän rukoili lakkaamatta. Eräänä päivänä hänelle ilmestyi enkeli, joka ilmoitti, että hänet vapautettaisiin pian, mutta myöhemmin häntä odottaisi marttyyrien seppele.

Kuningas Samuelilla oli Kosara-niminen tytär, joka kävi pesemässä vankien jalkoja ja lohduttamassa heitä. Hän tapasi vankilassa ruhtinas Johannes-Vladimirin, mieltyi tähän ja pyysi isältään lupaa solmia avioliitto tämän kanssa. Kuningas Samuel antoi suostumuksensa. Hän päästi Johannes-Vladimirin palaamaan kotimaahansa kunnianosoitusten saattamana. Siellä Johannes-Vladimir ehdotti vaimolleen, että he eläisivät neitseinä ja jäljittelisivät siten enkeleitä jo tämän maallisen elämänsä aikana. Näin he omistautuivat yhdessä hyveelliselle elämälle.

Jonkin ajan kuluttua kuningas Samuel kuoli. Hänen veljenpoikansa Vladislav salamurhautti Samuelin pojan Rodomirin ja kaappasi vallan. Vladislav oli kiivas ja vallanhimoinen mies. Otettuaan haltuunsa Bulgarian kuninkaanistuimen hän alkoi välittömästi tavoitella Johannes-Vladimirin ruhtinaskuntaa. Hän kutsui tämän vierailulle hoviinsa aikomuksenaan salamurhata hänetkin. Hälventääkseen Johannes-Vladimirin mahdolliset epäilyt hän lähetti tälle lahjaksi kultaisen ristin. Pyhä kuitenkin vastasi hänelle: ”Me tiedämme, ettei Herraamme Jeesusta Kristusta ristiinnaulittu sen enempää kulta- kuin hopearistille, vaan puiselle ristille. Jos siis uskosi on aito ja sanasi vilpittömät, lähetä minulle Jumalalle pyhitettyjen miesten kautta puinen risti, niin tulen luoksesi.” Petollinen Vladislav lähetti hänen luokseen kaksi piispaa ja erakon, jotka toivat mukanaan puisen ristin. Johannes-Vladimir lähti matkaan hyvässä uskossa. Jumalan avulla hän vältti hänelle matkan varrella asetetut ansat ja saapui kuninkaan hoviin. Vladislav hämmästyi nähdessään hänet hengissä. Hän säntäsi itse Johannes-Vladimirin kimppuun surmatakseen hänet, mutta ei onnistunut aikeessaan. Silloin Johannes-Vladimir ojensi hänelle oman miekkansa sanoen: ”Ota tämä ja surmaa minut, sillä olen valmis kuolemaan kuten Abel ja Iisak.” Vihan sokaisemana kuningas otti miekan ja mestasi pyhän miehen. Kerrotaan, että pyhä Johannes-Vladimir otti vielä päänsä käsiinsä, nousi hevosensa selkään ja ratsasti kirkkoa kohti. Sen luokse päästyään hän laskeutui ratsailta ja lausui: ”Herra, Sinun käsiisi minä annan henkeni.”

Näin pyhä Johannes-Vladimir antoi henkensä ja sai kuihtumattoman marttyyriseppeleen toukokuun 22. päivänä vuonna 1015. Hänet haudattiin kirkkoon Prespanskijärven lähelle. Haudan nähtiin usein hohtavan taivaallista valoa ja siitä tuli parannusten lähde niille, jotka tulivat sinne rukoilemaan. Näiden ihmeellisten tapahtumien jälkeen kuningas antoi pyhän Johannes-Vladimirin leskelle luvan viedä tämän reliikit pyhän kotimaahan Krajinaan, jossa ne asetettiin Jumalanäidille pyhitettyyn kirkkoon. Siellä vietetään yhä vuosittain pyhän muistopäivää ja paikalla tapahtuu paljon ihmeitä.

Pari vuosisataa myöhemmin, vuoden 1215 tienoilla, pyhän Johannes-Vladimirin maatumattomat reliikit siirrettiin Johannes Kastajan luostariin Albanian Elbasaniin, jossa ne levittivät ympärilleen hyvää tuoksua. Pyhän kädessä oli risti, jonka hänen murhaajansa oli lähettänyt hänelle sanansa vakuudeksi. Reliikit on sittemmin löydetty uudelleen ja Albanian ortodoksit kunnioittavat niitä yhtenä kalleimmista aarteistaan.


[1] Bogomiilien liike oli Balkanilla ja erityisesti Bulgariassa levinnyt dualistinen lahko.

[2] Tämä ihme muistuttaa suurmarttyyri Eustathioksen (20.9.) ja keisari Konstantinoksen (21.5.) kääntymystä ja se mainitaan vain kreikkalaisessa synaksarionissa. Slaavilaiset lähteet eivät sitä tunne.

Pyhä uusmarttyyri Paavali

Pyhä uusmarttyyri Paavali, ristimänimeltään Panagiotis, syntyi 1700-luvun lopulla köyhään perheeseen Kalavritan Sopotonin kylässä Peloponnesoksella. Jo nuorena hän siirtyi Patran kaupunkiin, missä hän oppi sandaalintekijän ammatin. Neljätoista vuotta hän asui Patrassa ja hankki elantonsa omalla työllään viettäen kunniallista elämää. Sen jälkeen hän palasi kotiseudulleen ja asettui Kalavritan kaupunkiin. Siellä hän joutui vankilaan, koska ei suostunut maksamaan työpajansa omistajille näiden vaatimaa sovittua korkeampaa vuokraa. Suuttuneena hän huudahti: ”Mieluummin käännyn turkkilaiseksi kuin maksan teidän määräämäänne kiskurivuokraa!” Lopulta hänen oli kuitenkin pakko maksaa vaadittu summa.

Tämän jälkeen Panagiotis siirtyi Tripolikseen. Siellä hän alkoi pukeutua turkkilaisten vaatteisiin ja kierteli kahden ystävänsä kanssa ympärillä olevissa kylissä. Turkkilaisiksi naamioituneina he saattoivat paastopäivinäkin juhlia ja herkutella vapaasti. Pian hän tuli kuitenkin tuntoihinsa ja meni synnintunnustukselle. Rippi-isän lohduttavista sanoista huolimatta hänen omatuntonsa ei saanut enää rauhaa. Hän lähti Athokselle Suuren lavran luostariin. Siellä kilvoitteli hänen maanmiehensä Timoteos, joka sittemmin kertoi hänen tarinansa.

Lavrassa Panagiotis työskenteli keittiössä yhdessä Timoteoksen kanssa. Puolentoista vuoden kuluttua hänet vihittiin viitankantajaksi nimellä Paavali. Tämän jälkeen Timoteos siirtyi hengellisen isänsä siunauksella lavrasta venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, jota oltiin tuolloin rakentamassa ennennäkemättömään kukoistukseen, ja munkki Paavali seurasi häntä. Hän viipyi siellä kolme vuotta kuuliaisuustehtävänään sandaalien valmistus veljestölle. Luostarielämä sytytti hänessä suuren rakkauden Vapahtajaa kohtaan, ja hän alkoi kaivata marttyyrikuolemaa, vaikka hänen ohjaajavanhuksensa ja muut isät vastustivat asiaa. He vetosivat hänen nuoreen ikäänsä: hän oli tuolloin vasta 25-vuotias.

Tämän vuoksi Paavali lähti Pyhän Annan skiittaan kokeneen rippi-isän Ananiaksen luo. Hän kertoi tälle koko elämäntarinansa ja hartaan toiveensa saada kuolla Kristuksen tähden. Rippi-isä vastusti aluksi ajatusta, mutta taipui lopulta ja päätti kokeilla Paavalin kestävyyttä. Hän määräsi tälle neljänkymmenen päivän ajaksi ankaran paaston ja lakkaamattoman rukouksen kilvoituksen, johon kuului suuri määrä maahankumarruksia yövalvomisineen. Koetuksen jälkeen Ananias vihki Paavalin suureen skeemaan. Sitten olikin jo aika lähettää hänet marttyyrikilvoitukseen.

Palattuaan kotiseudulleen Peloponnesokselle Paavali vietti ensin 40 päivää Kalavritan Suuren luolan luostarissa. Siellä hän sai nähdä ilmestyksessä Jumalanäidin. Luostarista hän meni ensin Nauplioniin, missä yksi hänen serkuistaan oli kääntynyt islamiin. Hän houkutteli tätä palaamaan kristinuskoon. Serkku pelkäsi ensin, mutta suostui kun Paavali sanoi hänelle: ”Tule minun kanssani, niin saat nähdä marttyyrikilvoitukseni, jonka kestän Herrani ja Vapahtajani avulla ja Jumalanäidin esirukousten vahvistaessa minua.”

Sitten Paavali siirtyi serkkunsa kanssa Tripolikseen. Oli jokin muslimien suuri juhlapäivä ja kaikki kaupungin turkkilaiset johtomiehet olivat koolla. Hän esittäytyi muftille (islamilainen lainoppinut) ja vaati saada oikeutta jostakin, minkä hän oli kadottanut nuoruuden hairahduksensa seurauksena. Kun mufti ymmärsi, että kyse oli uskosta Kristukseen, hän vaati Paavalia kääntymään takaisin islamiin. Muuten häntä odottaisi polttorovio. Vastaukseksi Paavali julisti kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä pelastuksen mysteeriä ja tuomitsi islamin harhaksi. Kun kaikki yritykset saada hänet muuttamaan mieltään osoittautuivat turhiksi, mufti tuomitsi hänet mestattavaksi kolmella sapeliniskulla.

Oikeudenpalvelijat veivät Paavalin mestauspaikalle, missä hän rukoili kolmiyhteistä Jumalaa ja kehotti sen jälkeen pyöveliä olemaan rohkea. Tämä tahtoikin näyttää voimaansa ja löi marttyyrin pään poikki jo yhdellä iskulla. Tämä tapahtui 22.5.1818. Tavan mukaan ruumis jätettiin vartioituna kolmeksi päiväksi mestauspaikalle. Heti ensimmäisenä yönä sen yllä loisti valo. Neljäntenä päivänä ruumis kätkettiin tunkioon. Kolme pyhän Paavalin ystävää kuitenkin löysi sen. He kaivoivat ensin ruumiin ja seuraavana yönä myös marttyyrin pyhän pään esiin tunkiosta. Pyhän Paavalin pyhäinjäännösten lopulliseksi sijoituspaikaksi tuli jonkin matkan päässä Tripoliksesta sijaitseva Varsesin Pyhän Nikolaoksen luostari.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.