20.5.2017

Sävelmä
4. säv.

m. Thallelaios, Aleksanteri ja Asterios (+ 284)

p. Lyydia Filippiläinen (+ 100-l.)

Epistola
Ap. t. 15:35–41

Ap. t. 15:35–41

Ap. t. 15:35–41

Niinä päivinä 35 Paavali ja Barnabas jäivät vielä Antiokiaan. Yhdessä monien muiden kanssa he opettivat ja julistivat Herran sanaa. 36 Jonkin ajan kuluttua Paavali sanoi Barnabakselle: "Lähde kanssani uudelle matkalle kaikkiin niihin kaupunkeihin, joissa olemme julistaneet Herran sanaa. Käymme katsomassa, mitä veljille kuuluu." 37 Barnabas halusi ottaa mukaan myös Johanneksen, jota kutsuttiin Markukseksi, 38 mutta Paavali ei hyväksynyt häntä matkatoveriksi, koska hän oli Pamfyliassa luopunut heistä eikä ollut lähtenyt heidän kanssaan työhön. 39 Tästä sukeutui niin kova riita, että kumpikin lähti omille teilleen. Barnabas otti Markuksen mukaansa ja purjehti Kyprokseen. 40 Paavali puolestaan valitsi toverikseen Silaksen. Veljet jättivät hänet Herran armon haltuun, ja niin hän lähti matkaan, 41 vaelsi Syyrian ja Kilikian halki ja rohkaisi seurakuntia.

Joh. 10:27–38
20.5.2017

Samarialaisnaisen viikon lauantai

27 Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. 28 Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta. 29 Isäni, joka on heidät minulle antanut, on suurempi kuin kukaan muu, eikä kukaan voi riistää heitä Isäni kädestä. 30 Minä ja Isä olemme yhtä." 31 Juutalaiset alkoivat taas kerätä kiviä kivittääkseen Jeesuksen. 32 Jeesus sanoi heille: "Minä olen teidän nähtenne tehnyt monta hyvää tekoa, jotka ovat lähtöisin Isästä. Mikä niistä antaa teille aiheen kivittää minut?" 33 Juutalaiset vastasivat: "Emme me sinua minkään hyvän teon tähden kivitä, vaan jumalanpilkan tähden. Sinä teet itsesi Jumalaksi, vaikka olet ihminen." 34 Jeesus vastasi: "Eikö teidän laissanne sanota: 'Minä sanoin: te olette jumalia.'? 35 Niitä, jotka saivat Jumalan ilmoituksen, sanotaan siis jumaliksi, eikä pyhiä kirjoituksia voi tehdä tyhjäksi. 36 Isä on minut pyhittänyt ja lähettänyt maailmaan. Kuinka te voitte väittää minun pilkkaavan Jumalaa, kun sanon olevani Jumalan Poika? 37 Jos minä en tee Isäni tekoja, älkää uskoko minua. 38 Mutta jos teen, uskokaa tekojani, vaikka ette minua uskoisikaan. Silloin te opitte ymmärtämään, että Isä on minussa ja minä olen Isässä."

Joh. 10:27–38

Päivän synaksario

Pyhä Lyydia Filippiläinen

Euroopan ensimmäiseksi kristityksi joskus mainittu pyhä Lyydia tunnetaan Apostolien tekojen kirjasta. Hän oli tyatiralaissyntyinen varakas purppurakauppias, joka asui Filippissä Makedoniassa ja oli jumalaapelkäävä nainen. Apostoli Paavali viipyi jonkin aikaa Filippissä ja saarnasi eräänä sapattina naisille, jotka olivat kokoontuneet rukoilemaan kaupungin ulkopuolelle joen rantaan, koska Filippissä ei ollut synagogaa. Kun Lyydia kuuli hänen saarnaavan evankeliumia, Herra avasi hänen sydämensä ottamaan sen vastaan, ja hän antoi kastaa itsensä ja koko perheensä ja palvelijansa ja kutsui Paavalin, Luukkaan ja Silaksen vieraikseen. Kun Paavali ja Silas olivat joutuneet ruoskittaviksi ja heidät oli vangittu levottomuuden herättämisen vuoksi, he palasivat vapauduttuaan Lyydian kotiin. Siellä he rohkaisivat nuorta seurakuntaa ennen kuin lähtivät Filippistä. Pyhä Lyydia pysyi lujana uskossa kunnes pääsi ikuiseen lepoon – luultavasti ennen Filippiläiskirjeen kirjoittamista, koska Paavali ei mainitse häntä siinä.

Pyhä marttyyri Thallelaios ja hänen kilvoittelutoverinsa Aleksanteri ja Asterios

Pyhä Thallelaios syntyi kristittyyn perheeseen Libanonin Foinikiassa. On mahdollista, että hänen isänsä oli piispana alueella. Hän kasvoi Jumalan pelossa ja tunsi suurta myötätuntoa kärsivää ihmissukua kohtaan. Jo aivan nuorena hän perehtyi oman aikansa lääkintätaitoon ja alkoi huolehtia eri sairauksia potevista ottamatta korvausta palveluksistaan. Hän kantoi selässään vaivaisia ja raajarikkoja ja toi heidät hoidettavaksi kotiinsa. Hän ei tehnyt eroa kristittyjen ja pakanoiden välillä. Korvaukseksi palveluistaan hän vain pyysi pakanoita uskomaan Jeesukseen Kristukseen, sielun ja ruumiin ainoaan parantajaan.

Keisari Numerianuksen hallituskaudella (283–284) Thallelaios, joka oli vasta 18-vuotias mutta oli jo saanut Jumalalta apostoliset armolahjat, kierteli kaupungeissa ja kylissä julistaen hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta. Saarnansa hän vahvisti parantamalla sairaita, varsinkin lepran uhreja, ja karkottamalla demoneja eläväksitekevän ristin merkillä. Hänen maineensa levisi kaikkialle, ja joka puolelta sairaita kiiruhti hänen luokseen. Edessassa hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Alueen hallintomies Tiberius luovutti hänet ruoskittavaksi. Jälkeenpäin Tiberius tuli kuitenkin siihen tulokseen, että Thallelaios on mielipuoli, ja päästi hänet vapaaksi.

Aigeian kaupungissa rannikolla Thallelaios käännytti suuren määrän pakanoita kristinuskoon. Kun hän sai tietää, että pakanoilla oli vuorilla pyhiä puita, joiden alla he viettivät irstaita uhrimenoja, hän kävi salaa kaatamassa niitä. Alueen maaherra Teodorokselle alkoi tulla eri tahoilta syytteitä Thallelaiosta vastaan. Niinpä hän määräsi tämän pidätettäväksi. Sotilaat löysivät hänet öljypuulehtoon piiloutuneena ja toivat Teodoroksen eteen. Kuulusteluissa hän vastasi rohkeasti maaherran kysymyksiin. Tämä määräsi, että hänet oli ripustettava riippumaan lävistetyistä nilkoistaan. Jumalan kaitselmuksesta sotilaat sekosivat kuitenkin niin, että puhkaisivat reiät puunrunkoon ja ripustivat sen riippumaan Thallelaioksen sijaan. Tästä maaherra raivostui, koska arveli sotilaiden pitävän häntä pilkkanaan. Hän määräsi heidät ruoskittaviksi. Myös Thallelaiosta alettiin ruoskia. Hän pysyi rauhallisena aivan kuin ei olisi tuntenut kipua. Jumalan rakkaus kohotti hänet maallisen kärsimyksen yläpuolelle.

Tämän jälkeen maaherra päätti vaihtaa menettelytapaa ja kysyi Thallelaiokselta, paransiko hän sairaat maagisten menojen vai jumalien avulla. Thallelaios selitti, että ainoastaan Kristuksen nimellä ja Hänen ristillään on voima parantaa kaikkia sairauksia, sillä Jumalan Poikana Kristus on rakkaudesta tullut luoksemme ihmisenä vapauttamaan luontomme kuolemasta ja turmeluksesta. Hän siirsi tämän armon apostoleilleen ja heidän seuraajilleen ennen taivaaseen nousemistaan. Todistajina Thallelaioksella oli parantamiaan ihmisiä. Nähdessään väkijoukon kuuntelevan mielellään Thallelaioksen puhetta Teodoros raivostui ja määräsi rohkean uskontunnustajan kidutettavaksi.

Kristuksen näkymättömän läsnäolon lohduttamana Thallelaios kesti iloiten niin rautakynsillä raapimisen kuin tulen poltteenkin. Hän ilmoitti mieluummin kuolevansa ja pysyvänsä uskollisena Kristukselle kuin pidentävänsä tätä katoavaista olemassaoloaan uskosta luopumalla. ”Velvollisuuteni on uhrata elämäni Hänen tähtensä, joka on antanut oman elämänsä minun pelastuksekseni”, hän julisti.

Teodoros oli ymmällään, kun ei saanut marttyyria taipumaan. Hän päätti tehdä kokeen jättämällä Thallelaioksen ajelehtimaan lautalla meren ulapalle. ”Jos hän on hyvä ihminen, kohtalottaret tuovat hänet rantaan, mutta jos hän on paha, oikeuden jumalatar hukuttaa hänet”, hän pohdiskeli oman uskonsa mukaisesti. Niinpä Thallelaios jätettiin merivirtojen vietäväksi. Hän vietti aikansa rukoillen. Meri tyyntyi kokonaan, mutta täydestä tyvenestä huolimatta lautta ajautui hiekkarannalle lähelle Aigean kaupunkia.

Sotilaat ottivat Thallelaioksen kiinni ja veivät hänet taas tuomioistuimen eteen. Kaupungin lääkärit, jotka kadehtivat hänen menestystään parantajana, painostivat maaherraa tekemään hänestä lopun mahdollisimman nopeasti. He saivat tämän esittämään, että Thallelaios naulittaisiin lautaan. Sitten kiehuvaa tervaa kaadettaisiin hänen päälleen, minkä jälkeen hänet heitettäisiin tuleen.

Kuultuaan nämä uhkaukset Thallelaios ensin järkyttyi, ja hiki valui hänen kasvoiltaan aivan kuin urheilijalla, joka verryttelee ennen kilpailua. Mutta pian Jumalan armo varjosi hänet ja hän sanoi: ”Kidutukset ovat minulle ilon aihe, haavat ovat kunniani, vaarat seppeleeni ja ruumiini jättäminen on kuin vaihtaisin vaatekertaa. Kristus on minun toivoni ja Hän vahvistaa minua.”

Kun Teodoros näki, ettei mikään saanut marttyyria luopumaan uskostaan, hän antoi lopullisen päätöksen: Thallelaios heitettiin neljän ison leijonan eteen. Mutta leijonat vain pyöriskelivät hänen jaloissaan tekemättä hänelle mitään. Silloin maaherra allekirjoitti Thallelaioksen mestaustuomion, heitti sulkakynänsä vihaisena maahan ja poistui tuomioistuimesta.

Näin pyhä Thallelaios voitti itselleen marttyyrien kruunun tulemalla mestatuksi. Nähdessään pyhän marttyyrin urhoollisuuden ja ihmeet monet alkoivat uskoa Jeesukseen Kristukseen ja olivat valmiit kuolemaan Hänen tähtensä. Marttyyrikuoleman kärsivät pyhän Thallelaioksen lääkintätaidon opettaja Asterios, sotilas Aleksanteri, Steronas, Filegrios, Timoteos, naiset Theodule ja Makaria ja muutamat muut.

Pyhä marttyyri Asklas Thebaislainen

Pyhä marttyyri Asklas Thebaislainen oli kotoisin Egyptin Thebaiksesta ja kilvoitteli kristittyjä vainonneen keisari Diocletianuksen (284–305) aikana. Siten Asklas joutui kuvernööri Arianuksen eteen, missä hän tunnusti Kristuksen tosi Jumalaksi, jolloin häntä kidutettiin raastamalla hänen kylkiään teräaseilla ja hänet heitettiin vankilaan.

Kun kuvernööri oli ylittämässä Niiliä, hänen laivansa ei Asklaksen rukouksen ansiosta pystynyt liikkumaan vaan pysyi kuin ankkuroituna keskellä jokea. Asklas lähetti hänelle vankilasta viestin, että laiva ei pääsisi rantaan ennen kuin kuvernööri kirjoittaisi omin käsin tunnustuksen, että kristittyjen Jumala on ainoa tosi Jumala. Kuvernööri pyysi tuomaan papyruksen ja omin käsin kirjoitti uskovansa, että kristittyjen Jumala on suuri eikä hänen rinnallaan ole muita jumalia. Samalla hetkellä laiva pääsi liikkeelle ja purjehti Niilin toiselle rannalle.

Arianuksen astuttua kuivalle maalle hänen sydämensä paatui niin kuin muinoin faraon sydän, ja hän käski taas kiduttaa Asklasta. Hänen kylkiään poltettiin palavilla soihduilla. Tämän julman kidutuksen jälkeen Arianus määräsi, että häneen sidotaan painava kivi ja hänet heitetään Niiliin. Näin pyhä marttyyri Asklas Thebaislainen sai kärsiä marttyyrikuoleman.

Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen

Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen vaikutti 600-luvulla. Hän oli pappismunkki ja igumeni eräässä Libyan erämaan luostarissa. Pyhä Maksimos Tunnustaja (21.1.) tutustui häneen Karthagossa oleskellessaan, ja heidän välilleen syntyi syvä hengellinen ystävyys. Pyhä Maksimos kunnioitti suuresti Thalassiosta, jota hän eräässä kirjeessään kutsuu ”esimiehekseen”. Myöhemmin Thalassios lähetti hänelle kysymyksiä vaikeista raamatunkohdista, mikä antoi pyhälle Maksimokselle aiheen kirjoittaa teoksensa ”Raamatun vaikeaselkoisista kohdista”, jonka hän omisti Thalassiokselle.

Thalassios itse omaksui pyhän Maksimoksen terminologian ja hengellisen perusvireen. Hän kirjoitti hengelliselle veljelleen pappi Paavalille omistamansa teoksen ”Neljäsataa mietelmää rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä”, joka sisältyy Filokalia-kokoelmaan.[1] Lyhyin lausein ja ilman erityistä järjestystä hän kuvaa siinä sielun matkan himojen orjuudesta täydellisyyteen. Thalassios kirjoittaa esimerkiksi, että ”vastoinkäymisten kestäminen heikentää pahuuden valtaa, mutta vasta pettämätön kärsivällisyys tuhoaa sen täysin.” Ja: ”Maailmasta luopumisen ensimmäinen aste on aineellisten asioiden hylkääminen, toinen himoista luopuminen ja kolmas tietämättömyyden voittaminen.” (s. 232) ”Mieli, jota elähdyttää lähimmäisenrakkaus, ajattelee aina hyvää toisista. Mutta kun pahuuden voimat valtaavat mielen, se ajattelee toisista pelkkää pahaa.” Pyhittäjä Thalassios kuoli vuoden 660 tienoilla.


[1] Filokalia III, 213–249.

Pyhittäjät Niketas, Johannes ja Joosef Khioslaiset

Pyhät Niketas ja Johannes olivat veljeksiä ja kotoisin Khioksen saarelta, jossa he syntyivät 900-luvun lopulla. Jo nuorella iällä he vetäytyivät kilvoittelemaan luolaan Probaton-vuorelle ja jonkin ajan kuluttua myös pyhä Joosef liittyi heihin. Heitä kiinnosti vain se, kuinka he voisivat elää Jumalan tahdon mukaan. Niinpä he puhdistivat sielunsa kaikesta maallisesta ja noudattivat ankaraa askeesia. Kerrotaan heidän syöneen vain kerran viikossa ja tulleen toimeen erittäin vähällä unella. Heidän koko elämänsä kului rukouksissa, veisuussa ja Jumalan kunnian mietiskelyssä.

Öisten jumalanpalvelustensa aikana veljekset näkivät usein valon loistavan alapuolellaan olevasta metsästä. Mutta aina kun he yrittivät mennä paikalle, valo yhtäkkiä katosi. Siksi he päättivät sytyttää metsän tuleen löytääkseen sen Jumalan valitseman paikan, mistä valo oli lähtöisin. Kun he olivat polttaneet suuren osan metsästä, tuli pysähtyi myrttipensaan eteen. Liekit eivät koskeneet siihen, ja munkit löysivät sen oksistosta Jumalanäidin ikonin. He kantoivat hartain mielin ikonin omaan luolaansa. Ikoni kuitenkin katosi ja löytyi uudelleen pensaasta. Näin tapahtui useamman kerran. Silloin munkkiveljet ymmärsivät, että Jumalanäiti oli valinnut tuon paikan asuinsijakseen. Niinpä he kävivät käsiksi rakennustöihin ja pystyttivät paikalle vaatimattoman Jumalanäidille omistetun kirkon.

Jonkin ajan kuluttua Jumala ilmoitti näyssä munkeille, että bysanttilainen ylimys Konstantinos Monomakhos, joka oli vuonna 1035 karkotettu Mytilenen saarelle, vapautuisi pian ja hänestä tulisi keisari. Niketas ja Johannes, jotka eivät aikaisemmin olleet edes kuulleet Monomakhoksesta, purjehtivat Mytileneen kertomaan hänelle, mikä häntä odotti. Entinen senaattori ei uskonut vähääkään heidän ennustukseensa, mutta muuten he tekivät häneen edullisen vaikutuksen. Hän lupasi, että jos hänestä todella tulee keisari, hän rakennuttaa suuren luostarin paikalle, jossa ikoni oli ilmestynyt. Vakuudeksi hän antoi heille sormuksensa.

Pian tämän jälkeen keisari Mikael V Kalafates kukistettiin. Sen jälkeen vallan sai hänen edeltäjänsä vaimo leskikeisarinna Zoe, joka hallitsi yhdessä sisarensa Teodoran kanssa. Teodora vapautti Konstantinos Monomakhoksen ja solmi avioliiton hänen kanssaan kesäkuussa 1042. Konstantinos kruunattiin saman tien keisariksi ja hänestä tuli Konstantinos IX. Heti valtaistuimelle noustuaan hän kiiruhti toteuttamaan munkeille antamansa lupauksen. Hän lähetti Khiokseen arkkitehtejä ja erilaisia ammattimiehiä sekä toimitti sinne värillistä marmoria. Päämääränä oli rakentaa loistelias kirkko maailmankaikkeuden Valtiattaren kunniaksi.

Kun Konstantinos kuoli 12 vuotta myöhemmin, leskikeisarinna Teodora palasi hallitsijaksi ja määräsi, että luostarin rakennustyöt oli saatettava loppuun. Keisarinna sääti myös, että munkeille oli taattava toimeentulo. Hän vahvisti keisarillisella käskyllä, että luostarin tuli aina olla suoraan keisarin alainen eivätkä kirkollinen ja maallinen valta saaneet puuttua sen asioihin. Luostari tuli Khioksella tunnetuksi nimellä Nea Moni, ”Uusi Luostari”. Keisarinna perusti jonkin matkan päähän myös nunnaluostarin, jolla oli samat oikeudet ja jota munkkiluostarin pyhät isät viisaasti johtivat.

Pian alkoivat kuitenkin koettelemukset. Jotkut maallikot, jotka keisarinna oli asettanut luostarin isännöitsijöiksi, ryhtyivät Paholaisen vaikutuksesta syyttämään munkkeja harhaoppisiksi keisarinnan tästä tietämättä. Keisari Konstantinos X Dukas (1059–1067) mainitsee myöhemmin nämä väärät syytökset julkaisemassaan asiakirjassa puolustaen samalla Teodoraa, joka hänen näkemyksensä mukaan oli ”kirkollisissa ja poliittisissa asioissa kokematon nainen”. Isännöitsijät onnistuivat karkottamaan munkit luostarista juuri silloin, kun rakennustyöt olivat lopuillaan ja nämä olisivat viimeinkin päässeet rauhassa keskittymään hengellisiin kilvoituksiinsa. Paitsi että munkit lähetettiin maanpakoon, myös nunnaluostarin sisaret karkotettiin, ja molemmat luostarikompleksit liitettiin läheiseen kylään. Näin maallikot valtasivat nämä Jumalalle omistetut paikat ja muuttivat ne maallisiksi asuinsijoiksi.

Munkit olivat karkotuksessa siihen saakka, kunnes keisarinna Teodora ja hänen jälkeensä hallinnut Mikael VI (1056–1057) kuolivat. Kun Isaak Komnenos (1057–1059) nousi valtaistuimelle, he esittivät asian hänelle ja saivat oikeutta. Keisari antoi luostarille uuden peruskirjan, joka takasi sen itsenäisyyden ja soi sille vuosittaisen avustuksen valtiolta. Munkit pääsivät palaamaan luostariinsa, jossa he saivat viettää jäljellä olevan elämänsä rauhassa.

Ensimmäisenä lähti Herran luo pyhä Niketas ja pian hänen jälkeensä myös Johannes ja Joosef. Heidän pyhät jäännöksensä haudattiin luostarikirkon eteiseen.

Noihin aikoihin merirosvot ahdistivat kovasti Välimeren saaria ja rannikkoalueita. Kerran arabimerirosvot saapuivat ryöstöaikeissa myös luostariin. He tunsivat Jumalan voiman estävän heiltä pääsyn kirkkoon, mutta sitä enemmän vahinkoa he tekivät sen eteisessä. Kun he menivät avaamaan pyhittäjien sarkofageja, niiden sisältä leimahti liekki, joka poltti ryöstelijät siihen paikkaan. Vaikka kirkko myöhemmin korjattiin, palanut seinä jätettiin silleen ihmeen muistoksi.

Myöhemmin myös sen luolan yhteyteen, jossa pyhittäjät olivat alussa kilvoitelleet, rakennettiin kirkko ja vähitellen siitä muodostui skiitta.

Kun Kreikka julistautui itsenäiseksi vuonna 1821, turkkilaiset tekivät kostoretkiä niille nykyisen Kreikan alueille, jotka eivät vielä tuolloin kuuluneet itsenäistyneeseen Kreikkaan. Turkkilaiset saapuivat kostoaikeissa myös Khiokselle ja kansa pakeni vuorille. Paljon naisia ja lapsia tuli hakemaan turvaa Nea Monin luostarista. Vuonna 1822 noin 1800 aseistettua turkkilaista nousi luostariin raahaten mukanaan tykkejä. Ensin he tappoivat kaikki munkit ja ottivat sitten naiset ja lapset orjikseen. Sen jälkeen he tuhosivat systemaattisesti kaiken ja lopulta sytyttivät luostarin tuleen. Vain Jumalanäidin ”tulessa tuhoutumaton” ikoni säilyi palamatta. Vuonna 1882 luostarin tuhoa täydensi vielä Khiosta koetellut suuri maanjäristys. Muutamat arvokkaat, konstantinopolilaista koulukuntaa edustavat keskiaikaiset mosaiikit säilyivät kuitenkin ehjinä, ja luostari onkin nykyisin yksi niistä harvoista paikoista Kreikassa, missä sellaisiin voi tutustua.

Khioksen metropoliitan toimesta luostaria alettiin korjata ja rakentaa uudestaan 1950-luvulla. Luostari myös muutettiin nunnaluostariksi. Näin pyhittäjien Niketaksen, Johanneksen ja Joosefin kilvoitus ja elämäntyö elää tänäkin päivänä. Luostari sijaitsee 12 kilometrin päässä Khioksen kaupungista.

Pyhä ruhtinas Dovmont Pihkovalainen, kastenimeltään Timoteus

Pyhä Dovmont oli liettualainen pakanaruhtinas, joka vuonna 1265 pakeni ruhtinaiden keskinäisiä kahakoita Pihkovaan. Hänet otettiin siellä hyvin vastaan ja hän sai kokea Jumalan armon henkäyksen. Hän alkoi uskoa Jumalaan ja otti pyhän kasteen saaden kristilliseksi nimekseen Timoteus. Hänen urheutensa ja hyveellisyytensä tekivät vaikutuksen Pihkovan asukkaisiin, jotka jo seuraavana vuonna valitsivat hänet ruhtinaakseen. Kolmekymmentäkolme vuotta pyhä Dovmont-Timoteus johti kaupunkia. Hän rakasti oikeudenmukaisuutta, oli laupias köyhille ja suojeli kulkijoita ja pyhiinvaeltajia. ”Hyvät Pihkovan miehet”, hän tapasi sanoa, ”kuka teistä on vanha, on minulle kuin isä, ja kuka on nuori, on minulle kuin veli”.

Pyhä Dovmont rakennutti Pihkovan Kremlin eli kaupunginmuurin viereen kivisen puolustusmuurin, jonka sisään jäävä alue tunnetaan yhä ”Dovmontin kaupunkina”. Hän kävi useita voitollisia taisteluita ja omaksui hurskaan tavan rakennuttaa kirkko sen pyhän kunniaksi, jonka muistopäivänä hän sai voiton vihollisista. Viimeisen taistelunsa hän kävi vuonna 1299 Velikaja-joella. Pienellä joukollaan hän löi suuren saksalaisen armeijan, joka oli tuhonnut Mirožin ja Snetogorin luostarit Pihkovan lähellä ja surmannut niiden igumenit Vasilin ja Joasafin (ks. 4.3.).

Pian viimeisen voitollisen taistelunsa jälkeen pyhä Dovmont sairastui ja antoi henkensä Herralle vuonna 1299. Hänen kunnioituksensa pyhänä esirukoilijana alkoi pian hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.