19.5.2017

Sävelmä
4. säv.
Paasto
Öljy sallittu

pm. Patrikios Prusalainen ja hänen kanssakilvoittelijansa (+ n. 300)

pt. Kornili Paleostrovilainen, Karjalan p. (+ n. 1420)

Epistola
Ap. t. 15:5–34

Ap. t. 15:5–34

Ap. t. 15:5–34

5 Niinä päivinä eräät uskoon tulleet fariseukset sanoivat, että kääntyneet pakanat oli ympärileikattava ja velvoitettava noudattamaan Mooseksen lakia. 6 Apostolit ja vanhimmat kokoontuivat käsittelemään tätä kysymystä. 7 Kun väittelyä oli kestänyt pitkään, Pietari nousi puhumaan ja sanoi: "Veljet, te tiedätte, että Jumala on jo aikoja sitten teidän keskuudessanne tehnyt valintansa: hän on antanut pakanoiden kuulla minun suustani evankeliumin ja tulla uskoon. 8 Jumala, joka tuntee kaikkien sydämet, osoitti hyväksyvänsä heidät vuodattaessaan Pyhän Hengen heihin yhtä lailla kuin meihinkin. 9 Hän ei tehnyt mitään eroa heidän ja meidän välillämme, vaan puhdisti heidän sydämensä uskolla. 10 Miksi te siis nyt uhmaatte Jumalaa ja panette opetuslasten harteille ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä me itse ole jaksaneet kantaa? 11 Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät." 12 Koko joukko vaikeni. Kaikki kuuntelivat Barnabasta ja Paavalia, kun nämä kertoivat, miten suuria tunnustekoja ja ihmeitä Jumala oli kansojen keskuudessa tehnyt heidän kättensä kautta. 13 Kun he olivat lopettaneet, alkoi Jaakob puhua. Hän sanoi: "Veljet, kuulkaa mitä sanon. 14 Simon kertoi, kuinka Jumala ensi kerran lähestyi pakanoita ottaakseen heistä itselleen oman kansan. 15 Tämä käy yksiin sen kanssa, mitä profeetat ovat kirjoituksissa sanoneet: 16 -- Sen jälkeen minä palaan ja rakennan jälleen Daavidin sortuneen majan. Raunioista minä sen taas rakennan, minä pystytän sen uudelleen, 17 jotta kaikki muutkin ihmiset etsisivät Herraa, kaikki kansat, jotka olen omikseni ottanut. Näin sanoo Herra, 18 joka on antanut tästä tiedon jo ammoin. 19 Tästä syystä ei mielestäni pidä hankaloittaa niiden elämää, jotka vieraista kansoista kääntyvät Jumalan puoleen. 20 Meidän on kuitenkin lähetettävä heille kirje ja kehotettava heitä karttamaan sellaista, minkä epäjumalanpalvelus on saastuttanut, sekä haureutta*, verta ja lihaa, josta verta ei ole laskettu. 21 Onhan Mooseksen laki jo ikimuistoisista ajoista tullut tunnetuksi joka kaupungissa, kun sitä luetaan synagogissa jokaisena sapattina." 22 Silloin apostolit ja vanhimmat yhdessä koko seurakunnan kanssa päättivät valita joukostaan muutamia miehiä ja lähettää heidät Antiokiaan Paavalin ja Barnabaksen kanssa. Valituiksi tulivat Juudas, jota kutsuttiin Barsabbakseksi, sekä Silas -- molemmat seurakunnan johtavia miehiä. 23 Heille annettiin mukaan seuraava kirje: "Apostolien ja vanhimpien veljellinen tervehdys pakanuudesta kääntyneille Antiokian, Syyrian ja Kilikian veljille. 24 Me olemme kuulleet, että muutamat, jotka ovat tulleet meidän luotamme mutta joita me emme ole lähettäneet, ovat puheillaan järkyttäneet teitä ja saattaneet teidät hämmennyksiin. 25 Siksi olemme yksimielisesti päättäneet lähettää edustajamme teidän luoksenne. He tulevat yhdessä rakkaiden veljiemme Barnabaksen ja Paavalin kanssa, 26 jotka ovat panneet henkensä alttiiksi meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen tähden. 27 Lähetämme siis Juudaksen ja Silaksen, ja he tuovat tämän saman viestin myös suullisesti. 28 Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: 29 karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta. Kun näitä vältätte, kaikki on kohdallaan. Voikaa hyvin." 30 Näin heidät lähetettiin matkaan. Antiokiaan saavuttuaan he kutsuivat seurakunnan koolle ja antoivat kirjeen veljille. 31 Kirje luettiin, ja sen rohkaisevat sanat ilahduttivat kaikkia. 32 Juudas ja Silas, jotka hekin olivat profeettoja, puhuivat veljille monin sanoin rohkaisten ja vahvistaen heitä. 33 He viipyivät kaupungissa jonkin aikaa ja lähtivät sitten rauhantoivotusten saattelemina veljien luota niiden luo, jotka olivat heidät lähettäneet. 34 Silas kuitenkin päätti jäädä heidän luokseen, ja niin Juudas lähti yksin.

Joh. 10:17–28

19.5.2017

Joh. 10:17–28

[Jeesus sanoi:] 17 "Isä rakastaa minua, koska minä annan henkeni -- saadakseni sen jälleen takaisin. 18 Kukaan ei sitä minulta riistä, itse minä sen annan pois. Minulla on valta antaa se ja valta ottaa se takaisin. Niin on Isäni käskenyt minun tehdä." 19 Nämä sanat synnyttivät taas kiistaa juutalaisten kesken. 20 Monet heistä sanoivat: "Hänessä on paha henki, hän on järjiltään. Mitä te häntä kuuntelette?" 21 Toiset taas sanoivat: "Noin ei puhu sellainen, jossa on paha henki. Ja pystyisikö paha henki avaamaan sokeiden silmät?" 22 Oli talvi, ja Jerusalemissa vietettiin temppelin vihkimisen vuosijuhlaa. 23 Kun Jeesus käveli temppelialueella Salomon pylväikössä, 24 juutalaiset piirittivät hänet ja tiukkasivat: "Kuinka kauan sinä kiusaat meitä? Jos olet Messias, sano se suoraan." 25 Jeesus vastasi: "Minähän olen sanonut sen teille, mutta te ette usko. Teot, jotka minä teen Isäni nimissä, todistavat minusta. 26 Te ette kuitenkaan usko, koska ette ole minun lampaitani. 27 Minun lampaani kuulevat minun ääneni ja minä tunnen ne, ja ne seuraavat minua. 28 Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta.

Päivän synaksario

Pyhä marttyyripiispa Patrikios Prusalainen ja hänen kanssaan kärsineet pappismarttyyrit Akakios, Menander ja Polyenos

Pyhä marttyyripiispa Patrikios ja hänen kanssaan kärsineet pyhät pappismarttyyrit Akakios, Menander ja Polyenos kuolivat marttyyreina Bitynian Prusassa (nykyinen Bursa Turkissa) vuoden 300 tienoilla. Patrikios oli Prusan piispa, joka puhui kuvernööri Juliukselle avoimesti epäjumalien palvonnan mielettömyydestä. Julius antoi pidättää hänet ja kiduttaa häntä monin tavoin saadakseen hänet kieltämään Kristuksen, mutta Patrikios pysyi lujana uskossaan.

Prusan lähellä oli kuuluisia kuumia vesilähteitä, joiden lähellä oli lääkintätaidon ja terveyden jumalien Asklepioksen ja Hygeian temppeli. Kun Julius kävi lähteillä, hän uhrasi näille epäjumalille ja tunsi virkistyneensä. Hän halusi säilyttää heidän suosionsa ja päätti haetuttaa piispa Patrikioksen uhraamaan Asklepiokselle ja Hygeialle. Julius yritti saada piispan vakuuttuneeksi siitä, että lähteiden parantava vaikutus oli näiden jumalien ansiota. Piispa myönsi lähteiden kivennäisveden parantavan vaikutuksen, mutta totesi, etteivät lähteitä olleet luoneet väärät jumalat vaan Jeesus Kristus, joka on luonut myös tulen ja veden. Hän piti Juliukselle pitkän saarnan. Julius sanoi: ”Jos minä annan heittää sinut näiden lähteiden kuumaan veteen rangaistuksena sinun osoittamastasi halveksunnasta meidän jumaliamme kohtaan, luuletko sinä, että sinun Kristuksesi, joka muka on luonut nämä lähteet, pelastaa sinun henkesi?” Patrikios vastasi: ”Minun Jumalani pystyy pelastamaan minut kuumasta vedestä ja sinun käsistäsi, mutta jos Hän ei tee sitä, en sittenkään palvele sinun jumaliasi, jotka eivät ole Jumala. Jumalan tahto tapahtukoon. Mutta vavistus vallatkoon jumalattomat tuhoavan tulen edessä, joka polttaa sekä epäjumalat että heidän palvelijansa.”

Julius suuttui ja määräsi, että Patrikios heitetään kuumaan veteen. Piispa rukoili: ”Herra Jeesus Kristus, auta palvelijaasi!” Silloin kiehuva vesi läikkyi sotilaiden päälle ja poltti heitä pahoin, kun taas Patrikios säilyi vahingoittumattomana ja uiskenteli vedessä kuin lammessa. Kuvernööri käski nostaa hänet vedestä ja mestata hänet.

Pyhä marttyyripiispa Patrikios kohotti kätensä taivasta kohden viimeiseen rukoukseen ja kiitti Jumalaa, joka oli luonut kuumat lähteet hurskaiden pelastukseksi ja parannukseksi ja jumalattomien rangaistukseksi. Sanottuaan ”Aamen” hän polvistui. Hänen kaulansa katkaistiin ja hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Paikalla olleet kristityt onnistuivat ottamaan hänen jäännöksensä talteen ja hautasivat ne. Samalla kertaa mestattiin kolme muuta pyhää uskontunnustajaa, papit Akakios, Menander ja Polyenos. Kaikki neljä olivat jo kuolleet tälle maailmalle ankaran askeesin kautta.

Pyhä marttyyri Akoluthos Hermopolislainen

Pyhä marttyyri Akoluthos Hermopolislainen syntyi Niilin varrella Ylä-Egyptin Hermopoliksessa ja eli keisari Maximianuksen hallituskaudella (286–305), jolloin kristittyjä vainottiin. Kun Akoluthos oli avoimesti tunnustanut uskonsa Kristukseen, hänet vietiin roomalaisen kuvernöörin Arianuksen eteen. Kun imartelu ei tehonnut häneen eivätkä uhkaukset pelottaneet häntä, pakanat rankaisivat häntä sitomalla ensin painavan kiven hänen kaulaansa ja heittämällä hänet seuraavana päivänä liekkeihin. Pyhä marttyyri Akoluthos Hermopolislainen poltettiin elävältä ja näin hän saavutti marttyyrien kruunun.

Pyhä Dunstan, Canterburyn arkkipiispa

Pyhä Dunstan syntyi 900-luvun alkupuolella Baltonsboroughssa Glastonburyn lähellä. Hänen äitinsä, hurskas Cynethrith, sai ihmeellisellä tavalla ilmoituksen siitä, että hänen poikansa oli kutsuttu suureen kunniaan. Glastonburyn munkkien opissa Dunstan osoittautui lahjakkaaksi, innokkaaksi ja hurskaaksi. Hänet vihittiin pappeuden alemmalle asteelle, diakoniksi, ja hän ryhtyi palvelemaan setänsä, Canterburyn arkkipiispan, hiippakunnassa ja kuninkaan hovissa. Kateelliset alkoivat kuitenkin panetella häntä ja saivat hänet pian karkotettua. Kun Dunstan oli lähdössä, he vieläpä työnsivät hänet viemärisammioon, joka oli täynnä virtsaa ja ulostetta.

Tämän jälkeen Dunstan sai ihosairauden, jota hän luuli spitaaliksi, ja tästä säikähtyneenä hän suostui vastaanottamaan pappisvihkimyksen. Hän alkoi kilvoitella erakkomunkkina Glastonburyssa, jossa hän rakensi itselleen pienen keljan vanhan kirkon viereen. Siellä Dunstan rukoili, tutki kirjoituksia ja teki käsitöitä. Hän valmisti metallista kelloja ja astioita sekä kopioi ja koristeli kirjoja. Musiikillisesti lahjakkaana hän tapasi myös soittaa harppua.

Kun tieto Dunstanin pyhästä elämästä levisi, kuningas Edmund I kutsui hänet neuvonantajakseen, mutta hovimiesten panettelut saivat hänet jälleen jättämään hovin. Kuningas nimitti Dunstanin kuitenkin Glastonburyn luostarin johtajaksi. Dunstan antautui tehtävään täydellä innolla: hän rakennutti luostarin ja sen pyhälle Pietarille omistetun kirkon uudelleen ja perusti luostariin koulun. Luostarissa noudatettiin pyhän Benedictuksen luostarisääntöä. Tästä alkoi käänteentekevä luostarilaitoksen elpyminen Englannissa.

Parin vuoden kuluttua seuraava kuningas Eadred nimitti Dunstanin tärkeimmäksi neuvonantajakseen. Tässä tehtävässä Dunstan vakautti kruunun auktoriteetin, poisti pakanuuden viimeiset jäänteet, rakensi tuhoutuneita kirkkoja uudelleen ja valvoi kirkon asioissa pyhien kanonien noudattamista. Eadredin kuoltua vuonna 955 kuninkaaksi tuli vain 16-vuotias Edwy, joka oli kuriton ja vastusti uudistuksia. Kun Dunstan moitti häntä hänen siveettömästä elämästään, kuningas erotti Dunstanin, joka joutui lyhyeksi aikaa maanpakoon Flanderiin, nykyisen Belgian tienoille. Siellä Dunstan ensimmäisen kerran sai tutustua mannermaiseen luostarielämään ja näki benediktiinien kilvoituselämää parhaimmillaan.

Englannissa puhkesi levottomuuksia, joissa kuningaskunnan pohjois- ja itäosa irrottautui vuonna 957 Edwyn mielivallasta ja otti kuninkaakseen tämän veljen Edgarin. Tämä antoi heti vihkiä Dunstanin Worchesterin piispaksi ja seuraavana vuonna sen lisäksi myös Lontoon piispaksi. Lopulta vuonna 959 Edwy kuoli ja kuningaskunta yhdistyi, jolloin Dunstanista tuli Canterburyn arkkipiispa ja koko Englannin kuningaskunnan kirkollinen johtaja. Hän kävi Roomassa, jossa paavi Johannes XII antoi hänelle siunauksensa ja palliumin eli epitrakiilin, joka toimi paavin siunauksen symbolina.

Dunstan nimitti päteviä henkilöitä hiippakuntien ja luostarien johtoon, kunnostutti lukuisia luostareita ja järjesti lähetystyötä Skandinaviaan. Hän ojensi määrätietoisesti niitä pappeja, jotka olivat turmeltuneet ja elivät vastoin munkkilupauksiaan.

Tehokkaan kirkollisen toimintansa ohella pyhä Dunstan jäljensi käsikirjoituksia ja järjesti tukea taiteilijoille ja käsityöläisille. Näin hänet tultiin tuntemaan kulta-, hopea- ja koruseppien sekä muusikoiden suojelijana jo eläessään. Vuonna 973 hän kruunasi Edgarin juhlallisesti koko Englannin kuninkaaksi. Edgarin kuoltua kaksi vuotta myöhemmin kuninkaaksi tuli Edward. Kun tämä kuoli salaliiton uhrina vuonna 979, Dunstan vetäytyi Canterburyyn ja poistui sieltä vain harvoin. Hän vietti viimeiset elinvuotensa rukouksessa, auttoi perustamaan kouluja ja luostareita ja opetti itse katedraalikoulussa, työskenteli kirkonkellovalimossa ja jäljensi käsikirjoituksia.

Pyhä Dunstan sai etukäteen enkeliltä ilmoituksen lähestyvästä kuolemastaan ja antoi sielunsa Jumalan käsiin 19.5.988. Hänen kunnioituksensa levisi nopeasti kansan keskuudessa, ja Winchesterin synodi kanonisoi hänet jo vuonna 1029. Hänen hautakammiostaan Canterburyssa tuli kansallinen pyhiinvaelluspaikka, kunnes se tuhoutui vuonna 1508. Yksikään anglosaksinen pyhä ei liene ollut aikansa kirkollisessa ja poliittisessa elämässä yhtä vaikutusvaltainen kuin pyhä Dunstan omana aikanaan.

Kyproksen Kantaran luostarin pyhittäjämarttyyrit igumeni Johannes, munkit Konon, Barnabas, Gennadios, Gerasimos, Teoktistos, Jeremia, Joosef, Markos, Kyrillos, Teognostos ja Maksimos

Vuonna 1228 kaksi athoslaista munkkia Johannes ja Konon saapuivat Kyprokselle, joka oli tuolloin roomalaiskatolisten temppeliherrojen ritarikunnan hallussa. Vietettyään jonkin aikaa Makhairan ja Krysostomoksen kuuluisissa luostareissa he asettuivat Kantaran Jumalanäidin hylättyyn luostariin. Heidän hyvyytensä ja askeettiset kilvoituksensa tulivat pian tunnetuiksi. Kyproslaiset, jotka tunsivat ortodoksisen uskonsa olevan uhattuna, kiiruhtivat heidän luokseen sankoin joukoin saamaan uskonvahvistusta. Latinalainen Lefkosian arkkipiispa Eustorgius sen sijaan alkoi pelätä, että munkit tekisivät tyhjäksi hänen suunnitelmansa käännyttää kyproslaiset roomalaiskatolisuuteen, ja lähetti luostariin kaksi läheistä miestään, joiden tehtävänä oli panna munkit kuriin.

Ensimmäiseksi piispan lähettiläs yritti vakuuttaa munkit siitä, että ehtoollinen on toimitettava happamattomalla leivällä. Silloin Johannes ehdotti, että kumpikin osapuoli toimittaisi liturgian omalla tavallaan, jonka jälkeen he molemmat astuisivat kuumaan polttouuniin kokeilemaan, kumpi säilyy palamatta. Latinalaiset kieltäytyivät ehdotuksesta ja poistuivat luostarista.

Munkit viettivät seuraavan yön kiitosrukouksissa, ja aamulla he lähtivät Lefkosiaan. Matkalla ihmisiä kiiruhti joukoittain heidän luokseen saamaan heidän siunauksensa. Eustorgius oli saanut varoituksen munkkien saapumisesta. Hän kutsui heidät heti loisteliaaseen piispanhoviinsa. Johannes, Konon ja heidän seuralaisensa tekivät latinalaisten väitteet tyhjiksi pyhien isien lausumilla. Raivostunut arkkipiispa, joka ei pystynyt vastaamaan heille, käski ruoskia heidät ja heittää vankilaan.

Kolme vuotta munkkien joukko kesti kärsivällisesti ja Jumalaan luottaen julmaa vankeutta pimeässä, kosteassa ja löyhkäävässä tyrmässä. He saivat syödäkseen homehtunutta leipää, vartijat pilkkasivat heitä jatkuvasti ja heitä kidutettiin usein. Tästä huolimatta arkkipiispan lähettilään ehdotukset eivät horjuttaneet heidän vakaumustaan. Kun heidät toisen vankilavuoden alussa vietiin uudelleen arkkipiispan eteen, he vastasivat hänen ehdotuksiinsa vielä entistäkin urheammin. Sen jälkeen heidät annettiin pyövelien käsiin. Teognostos oli heistä ensimmäinen, joka sai marttyyrin kruunun, minkä jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin.

Munkkien kolmantena vankeusvuonna (1231) heidät kutsuttiin Eustorgiuksen avustajan inkvisiittori Andreaksen eteen. Tälle oli annettu ohjeet tehdä loppu kapinoivista munkeista. He vastasivat hänelle yhteen ääneen, että olivat ylpeitä voidessaan henkensä uhalla tunnustaa ortodoksista uskoa, jota profeetat olivat julistaneet, apostolit saarnanneet ja jonka isät ja kirkolliskokoukset olivat määritelleet. Kolmen päivän kuluttua heidät kutsuttiin jälleen paikalle. Läsnä oli myös Kyproksen latinalainen kuningas Erik I (1218–1254), joka antoi Andreakselle luvan kurittaa heitä niin kuin tahtoi. Teloittajat sitoivat heidät jaloista kolmen hevosen perään. Ne ajettiin laukkaamaan pitkin kaupungin teitä vankien raahautuessa jäljessä. Tarkoitus oli saada kaupungin ortodoksikristityt kauhun valtaan.

Lopulta munkkien puolikuolleet ruumiit irrotettiin hevosista ja heitettiin jo valmiina olevan rovion päälle. Kun isä Johannes seisoi rukoillen liekkien keskellä, yksi läsnäolijoista löi häntä ryhmysauvalla päähän. Kaatuessaan pyhä sammutti tulen. Silloin teloittajat sytyttivät toisen rovion, johon he heittivät sikin sokin pyhien ja eläinten ruumiita. Kun tuli oli palanut, he hajottivat tuhkan. Myöhemmin inkvisiittori Andreas, josta oli tullut Avilan piispa Espanjassa, paloi itse kuoliaaksi nukahdettuaan takkansa äärelle.

Pyhä suuriruhtinas Dimitri Donskoi

Pyhä Dimitri oli Moskovan suuriruhtinas Johanneksen (Iivana II, 1326−1359) poika. Hän syntyi vuonna 1350. Hän sai hurskaan kasvatuksen ja oppi nuoresta pitäen rakastamaan Jumalaa. Pyhä metropoliitta Aleksi (12.2.) oli suuriruhtinas Johanneksen ystävä ja neuvonantaja ja hänellä oli suuri vaikutus myös nuoreen Dimitriin.

Suuriruhtinas kuoli Dimitrin ollessa vasta yhdeksänvuotias. Metropoliitta Aleksista tuli muutamaksi vuodeksi paitsi Venäjän hengellinen myös sen maallinen johtaja. Hän otti isän paikan Dimitrin elämässä. Hänen ohjauksessaan Dimitri oppi hoitamaan valtiolliset velvollisuutensa evankeliumin opetusten hengessä ja etsimään kaikessa Jumalan kunniaa.

Tataarit olivat pitäneet Venäjää valtansa alla noin 150 vuotta. Ruhtinaat olivat riippuvaisia kaanista, jolta he saivat nimityksensä. Dimitri teki ensimmäisen matkansa tataarien pääkaupunkiin, Kultaiseen Ordaan, vähän yli kymmenvuotiaana. Hän sai nimityksen suuriruhtinaaksi, mutta joutui heti kohtaamaan kateellisen kilpailijan, Suzdalin ruhtinaan. Ennen pitkää myös Tverin ruhtinas Mikael alkoi tavoitella suuriruhtinaan arvoa itselleen. Dimitri sai voiton heistä molemmista, mutta ei pyrkinyt valloittamaan kilpailijoidensa kaupunkeja. Hänen tavoitteenaan oli luoda yhtenäinen valtio siten, että ruhtinaat alistuisivat vapaaehtoisesti Moskovan valtaan. Näin hän yhdisti vallankäytössään voiman ja laupeuden. Sisäisten kilpailijoiden lisäksi Dimitri joutui taistelemaan myös ulkoisia vihollisia, niin tataareja kuin liettualaisia vastaan.

Dimitri pyysi kirkolta siunauksen kaikkiin valtiollisiin ratkaisuihin. Kolmella kirkonmiehellä oli erityisasema hänen elämässään. Heistä ensimmäinen oli pyhä metropoliitta Aleksi, jonka ohjaukseen Dimitri tukeutui aina tämän kuolemaan asti. Toinen oli Simonovon luostarin igumeni ja Rostovin arkkipiispa Feodor (28.11.), jonka hän sittemmin valitsi rippi-isäkseen. Kolmas oli pyhittäjä Sergei Radonežilainen. Dimitrin henkilökohtainen elämä rakentui kristillisen avioliiton vankalle pohjalle. Hänen hurskas vaimonsa Jevdokia vihkiytyi Dimitrin kuoleman jälkeen nunnaksi saaden nimen Jefrosinia (7.7.). Perheen yhdestätoista lapsesta kaksi oli pyhittäjä Sergein kastamia. Dimitri vieraili usein Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Hän myötävaikutti Venäjän hengelliseen uudistumiseen perustamalla useita luostareita, joiden johtajiksi hän kutsui pyhittäjä Sergein oppilaita.

Pyhän ruhtinas Dimitrin aikana tataarivallan ies Venäjällä alkoi hellittää. Ordassa oli sisäisiä ongelmia, mikä herätti venäläisissä toiveita, mutta kansalta puuttui yhdistävä johtaja ja järjestyneisyys. Tuohon tehtävään Dimitri tarttui.

Vuonna 1378 suuri tataarijoukko tunkeutui Rjazanin ruhtinaskuntaan tavoitteenaan edetä sieltä kohti Moskovaa. Dimitri joukkoineen asettui vastarintaan ja voitti vihollisen Vožejoella. Tuosta taistelusta tuli ikään kuin Kulikovon taistelun kenraaliharjoitus.

Pian kaani Mamai kokosikin valtavan 400 000 miestä käsittävän armeijan uuteen hyökkäykseen. Suuriruhtinas Dimitri valmistautui taisteluun vierailemalla Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Pyhittäjä Sergei valoi häneen rohkeutta ja luottamusta Jumalaan ja ennusti hänelle voittoa, vaikka sanoikin, että monille sotilaille valmistettiin jo marttyyrikruunuja. Dimitrin pyynnöstä pyhittäjä Sergei antoi hänen mukaansa kaksi ylhäissukuista munkkia Aleksanteri Peresvetin ja Andrei Osljabin, jotka olivat ennen luostariin tuloaan olleet urheita sotureita. Epäröimättä he lähtivät mukaan taisteluun, mutta eivät pukeutuneina kypärään ja haarniskaan, vaan ristin koristamaan skeemavaatteeseen.

Tieto pyhittäjä Sergein Dimitrille antamasta tuesta ja siunauksesta yhdisti ja rohkaisi venäläisiä ruhtinaita. Taistelun aattona Vladimirissa tapahtui vielä ihmeellinen enne: Muuan alttariapulainen nukkui yöllä kirkossa, jossa olivat Dimitrin esi-isän pyhän Aleksanteri Nevskin (23.11.) pyhäinjäännökset. Alttariapulainen näki ilmestyksessä kaksi munkkivanhusta, jotka kehottivat pyhää Aleksanteria nousemaan ja lähtemään Dimitrin avuksi. Ilmestyksen johdosta reliikkiarkku avattiin ja siitä löytyivät maatumattomat pyhäinjäännökset.

Ratkaiseva taistelu käytiin Kulikovon kentällä Donin varrella syyskuun 8. päivänä vuonna 1380. Ensimmäisenä taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan heittäytyi munkki Aleksanteri, joka sai heti surmansa. Taistelu oli suurempi kuin mikään aikaisempi Venäjän historiassa. Sotivat osapuolet tuskin mahtuivat kentälle ja maa tuntui painuvan joukkojen painosta. Osa sotilaista kuoli keihäänpistoihin, toiset tallautuivat kuoliaiksi. Taistelun aikana monet näkivät ylienkeli Mikaelin johtaman enkelijoukon auttavan kristittyjä. Taivaissa kulkivat myös pyhien marttyyrien joukot mukanaan Georgios Voittaja ja Demetrios Tessalonikalainen sekä pyhät ruhtinaat Boris ja Gleb. Suuriruhtinas Dimitrin armeija sai lopulta loistavan voiton vihollisesta, vaikka omia sotilaitakin kaatui kymmeniä tuhansia. Kulikovon taistelusta muodostuikin ratkaiseva askel tiellä kohti vapautumista tataarien vallasta ja Venäjän valtion muodostumista.

Taistelun jälkeen suuriruhtinas Dimitri, joka sai voiton johdosta lisänimen Donskoi (Donilainen), matkusti jälleen Pyhän Kolminaisuuden luostariin kiittämään Jumalaa ja kertomaan saamastaan voitosta pyhittäjä Sergeille. Kaatuneiden sotilaiden puolesta toimitettiin muistopalveluksia. Lisäksi heidän muistelemistaan varten määrättiin vuotuinen muistopäivä suuriruhtinas Dimitrin taivaallisen suojelijan Demetrios Tessalonikalaisen juhlaa (26.10.) edeltäväksi lauantaiksi. Ajan myötä tuosta ”Dimitrin lauantaista” muodostui ei vain kaatuneiden vaan kaikkien vainajien muistelupäivä. Käytäntö levisi yli Venäjän rajojen – jopa Kreikkaan, jossa liturgisia vaikutteita on varsin harvoin omaksuttu Venäjän suunnalta.

Palattuaan Moskovaan pyhä Dimitri rakennutti useita luostareita kiitokseksi Kulikovon taistelukentällä saamastaan voitosta. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia rauhasta pitkään. Jo kahden vuoden kuluttua kaani Tohtamys hyökkäsi Moskovaan. Kolmen päivän piirityksen jälkeen hän valloitti kaupungin, surmasi joukoittain ihmisiä sekä ryösti ja häpäisi kirkkoja. Suuriruhtinas Dimitri joutui pakenemaan Kostromaan. Palattuaan hyökkäyksen jälkeen Moskovaan hän löysi sen poltettuna ja autioituneena. Tästä takaiskusta huolimatta tataarit eivät kyenneet varmistamaan asemiaan ja Venäjän vapautuminen heidän vallastaan eteni omaa rataansa. Suuriruhtinas Dimitri ei kuitenkaan saanut nauttia sen tuloksista. Kaksikymmentäkuusi vuotta jatkunut sotiminen oli näännyttänyt hänet niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän kutsui luokseen pyhittäjä Sergein, nautti pyhän ehtoollisen ja antoi henkensä Jumalan käsiin toukokuun 19. päivänä vuonna 1389. Hän oli tuolloin 40 vuoden ikäinen. Ennen kuolemaansa hän esitti omaisilleen, pajareille ja koko Venäjälle toivotuksen: ”Rauhan Jumala olkoon teidän kanssanne!”

Pyhittäjä Kornili Paleostrovilainen, Karjalan pyhä

Pyhittäjä Kornili syntyi Pihkovassa 1300-luvulla. Hän oli jo kypsässä iässä vihkiytyessään munkiksi ja kilvoitteli ensin Valamon luostarissa. Sitten hän vaelsi Suomen kautta Vienanmerelle, jossa hän julisti kristinuskoa pakanoille joutuen välillä kuolemanvaaraan. Jonkin aikaa hän kierteli eri luostareissa ja erakkoloissa keräten nöyriltä kilvoittelijoilta arvokasta erakkoelämän kokemusta.

1300-luvun lopulla Kornili lopetti kiertelyn ja ryhtyi etsimään Äänisjärveltä yksinäistä kilvoituspaikkaa. Hän mieltyi Palej (Vspalje) -nimiseen saareen, rakensi sinne itselleen pienen keljan ja antautui hengelliseen mietiskelyyn ja rukouskilvoitukseen.

Pian sana Kornilin kilvoituselämästä levisi ympäristöön. Hänen luonaan alkoi saaren syrjäisestä sijainnista huolimatta käydä hengellistä ohjausta etsiviä ihmisiä, joista muutamat jäivät kilvoittelemaan yhdessä hänen kanssaan. He rakensivat paikalle Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn kirkon ja perustivat pienen luostarin.

Pyhittäjä Kornili toimi yhteisön johtajana, mutta vetäytyi usein rukoilemaan yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa saarella olevaan luolaan. Hän täydensi rukouskilvoitustaan kantamalla raskaita kilvoituskahleita ja paastoamalla ankarasti. Kerran yöllisen rukouksen aikana hän sai nähdä ilmestyksessä Herran Jeesuksen Kristuksen, joka siunasi ristillä hänet ja luostarin. Tämän suloisen näyn innoittamana pyhittäjä Kornili nimitti luostarinsa johtajaksi oppilaansa Avraamin (21.8.) ja sulkeutui itse luolaan, jossa hän pysyi kuolemaansa asti.

Pyhittäjä Kornili antoi henkensä Herralle korkeassa iässä vuoden 1420 tienoilla. Hänet haudattiin kilvoitusluolaansa. Igumeni Avraamin aikana 1400-luvun lopulla hänen reliikkinsä siirrettiin luostarin kirkkoon, jossa ne sijoitettiin lattian alle.

Pyhittäjä Ignati Vologdalainen, entinen Uglitšin ruhtinas Johannes

Pyhittäjä Ignati oli Uglitšin ruhtinas Andrein poika. Hän syntyi noin vuonna 1477 ja sai kasteessa nimen Johannes. Hän oli nöyrä ja hiljainen luonteeltaan. Menetettyään kuusivuotiaana äitinsä hän etsi lohdutusta rukouksesta ja Raamatun lukemisesta.

Kun Johannes oli 13-vuotias, ruhtinas Andrei joutui veljensä, Moskovan suuriruhtinas Iivana III:n vihoihin. Tämä käski vangita Andrein poikineen ja panetti heidät kahleisiin. Ruhtinas Andrei kuoli vankeudessa kolmen vuoden kuluttua. Johannes ja hänen nuorempi veljensä Dimitri siirrettiin Belozerskiin, jossa heitä edelleen pidettiin vankilassa. Veljesten ainoana turvana ja lohtuna oli kääntyä rukouksessa Jumalan ja Hänen puhtaimman Äitinsä puoleen. Masennuksen ja epätoivon hetkinä Johannes lohdutti veljeään, palautti hänen mieleensä pyhien kärsimykset ja sen tulevan palkan, joka on luvattu viattomasti kärsiville. Hän itse piti aina mielessään kuoleman. Näin hän vuosien myötä saavutti hengellisen liikutuksen tilan ja sisäisen rauhan.

Kun veljesten 32. vuosi vankeudessa alkoi, Johannes sairastui. Hän odotti iloiten kuolemaa ja yhdistymistä Kristuksen kanssa. Vain yksi toive hänellä oli: saada munkkivihkimys ennen lähtöä tästä elämästä. Hänen pyynnöstään vankilaan kutsuttiin Prilukan luostarin igumeni Mikael, joka vihki hänet suuren skeeman munkiksi ja antoi hänelle nimen Ignati. Kiitollisuuden kyyneliä vuodattaen uusi skeemamunkki osallistui pyhään ehtoolliseen, siunasi itsensä ristinmerkillä ja antoi henkensä Jumalalle toukokuun 19. päivänä vuonna 1523. Hän oli tuolloin 45 vuoden ikäinen. Jo ennen hautajaisia pyhittäjä Ignatin arkun äärellä alkoi tapahtua ihmeitä.

Pyhittäjä Kornili Komelilainen

Pyhittäjä Kornili syntyi vuonna 1455 (tai 1457) ylhäiseen Krjukovien perheeseen. Hänen setänsä Lukian palveli Moskovan suuriruhtinatar Marian hovissa, jossa kirkollisia sääntöjä noudatettiin luostarimaisella tarkkuudella. Lukianin suosituksesta myös nuori Kornili pääsi hoviin. Hän sai siellä loistavan koulutuksen, mutta säilytti samalla sydämen puhtauden. Nuoresta lähtien hän tunsi vetoa mietiskelevään elämään. Kun iäkäs Lukian sitten jätti hovin vihkiytyäkseen munkiksi pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen (9.6.) luostarissa, 20-vuotias Kornili seurasi hänen esimerkkiään jättäen taakseen kaiken sen maineen ja rikkauden, joita virka hovissa tarjosi.

Belozerskin luostarissa Kornili antautui kilvoittelemaan kuuliaisuudessa. Hän toimitti halukkaasti raskaita palvelutehtäviä leipomossa ja piti kilvoituskahleita. Harvoina vapaahetkinään hän kopioi jumalanpalveluskirjoja. Tultuaan koetelluksi kaikissa raskaissa töissä ja saatuaan munkkivihkimyksen hän lähti ohjaajavanhuksensa Gennadin siunauksella vierailemaan lähiseudun luostareissa. Kuin lintu hän etsi itselleen pesäpaikkaa ja kokosi hengellistä hyötyä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Lopuksi hän suuntasi kulkunsa Novgorodiin, joka oli tunnettu monista luostareistaan.

Novgorodissa arkkipiispa Gennadi (4.12.) mieltyi jumalaapelkäävään ja oppineeseen munkkiin ja olisi halunnut vihkiä hänet papiksi, mutta Kornili kieltäytyi. Pitäen parempana kilvoittelua hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä hän asettui ensin autioon paikkaan Novgorodin läheisyydessä. Sitten hän siirtyi elämään hiljaisuudessa Novgorodin ja Tverin alueen erakkoloissa. Kun hänen luonaan alkoi käydä luostarielämää rakastavia, hän välttääkseen keskusteluja siirtyi Tveriin Pyhän Sabbaan erakkolaan. Mutta sielläkään hän ei saanut kaipaamaansa rauhaa pyhiinvaeltajilta.

Vuonna 1497 Kornili siirtyi Vologdan seudulle sankkaan Komelin metsään Nurmajoen varrelle. Hän asettui asumaan rosvojen hylkäämään mökkiin muuttaen sen hengelliseksi kilvoituskentäksi. Näin hän 40 vuoden ikäisenä sai mahdollisuuden elää täydellisessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa sekä lakkaamattomassa rukouksessa. Kerran rosvot hyökkäsivät mökkiin, mutta eivät löytäneet sieltä muuta kuin kirjoja. Rukoukseen ja Jumalan apuun turvautuen Kornili vähitellen rauhoitti metsässä majailevan rosvojoukkion ja käännytti sen lopulta katumukseen.

Neljän vuoden kuluttua Kornilin luo alkoi tulla oppilaita, jotka kaipasivat samanlaista kilvoituselämää kuin hän. He hankkivat elantonsa omien kättensä työllä ja rukoilivat aluksi omissa keljoissaan. Munkkien lukumäärän kasvaessa he alkoivat kuitenkin kaivata yhteisiä jumalanpalveluksia ja pyysivät Kornilia rakennuttamaan kirkon. Näin hiljaisuuden ja yksinäisen kilvoituksen aika päättyi Kornilin osalta ja koitti aika toimia toisten hyväksi.

Entinen rosvojen pesäpaikka Komelin metsässä muuttui luostariksi. Vuonna 1501 sinne rakennettiin Jumalansynnyttäjän temppeliin käymiselle pyhitetty kirkko. Samana vuonna metropoliitta Simon vihki Kornilin pappismunkiksi. Veljestö kasvoi entisestään. Vaatimattomat keljat ja pieni puukirkko osoittautuivat pian riittämättömiksi yhteisön tarpeisiin. Silloin Kornili ryhtyi rakennuttamaan suurta yhteiselämäluostaria kaikkine välttämättömine rakennuksineen ja kivikirkkoineen.

Luostarin elämää järjestäessään Kornili pyrki säilyttämään uskollisuuden pyhien isien hengelle. Hän laati oman luostariohjesäännön, joka perustui toisaalta Joosef Volokolamskilaisen (9.9.) ja toisaalta Nil Sorskin (7.5.) ohjesääntöön. Se oli kolmas venäläisen munkin kirjoittama luostarisääntö. Siinä Kornili soveltaa pyhittäjä Nilin hengellisiä periaatteita yhteiselämäluostariin ja painottaa erityisesti evankeliumin mukaista omaisuudesta luopumista. Veljet eivät saaneet sanoa mitään esinettä omakseen. Kun suuriruhtinas Vasili III (1479−1533) halusi lahjoittaa luostarille maata ja metsää, Kornili suostui ottamaan vastaan vain sen verran maata kuin yhteisö pystyi viljelemään omiksi tarpeikseen. Kuuliaisuutta noudatettiin kaikissa elämän yksityiskohdissa. Kerran kun eräs veli leipoi leipää pyytämättä ensin siunausta, pyhittäjä Kornili käski heittää leivät pois antaakseen veljelle opetuksen siunauksen tärkeydestä.

Luostarista tuli Jumalan valtakunnan kuva. Se oli kaikkien koettelemuksiin joutuneiden turvapaikka. Siellä oli majatalo pyhiinvaeltajia ja kerjäläisiä varten. Köyhille jaettiin runsaita almuja. Nälänhädän aikana kansa hakeutui luostariin pyytämään apua. Köyhät vanhemmat, joilla ei enää ollut millä elättää perheensä, jättivät pienokaisensa luostarin portille. Pyhittäjä Kornili piti huolta kaikista laskematta kustannuksia. Hän kunnioitti erityisesti pyhittäjä Antonios Suurta, jonka kunniaksi hän rakennutti luostariin toisen kirkon. Kerran juhlapäivänsä aattona pyhittäjä Antonios ilmestyi Kornilille. Hän osoitti suurta leipäkasaa ja kannusti Kornilia jatkamaan anteliaisuuden hyvettä. Kornili heräsi ilon kyyneleet silmissään. Näyn jälkeen hän neuvoi veljestöä jatkamaan köyhien auttamista hänen kuolemansa jälkeenkin.

Kornili jakoi runsaasti myös hengellisiä almuja – lohdutuksen sanoja ja hengellisiä ohjeita – niin maallikoille kuin veljestölleenkin. Hän kehotti kaikkia elämään pyhien isien ohjeiden mukaan ja kulkemaan koko elämän taival rukouksessa ja kuuliaisuudessa. Hänen tinkimättömyytensä luostarielämän periaatteiden toteuttamisessa herätti kuitenkin napinaa veljestön parissa. Monet pitivät häntä liian ankarana ja nousivat häntä vastaan. Eräät tavoittelivat hänen henkeään ja toiset panettelivat häntä suuriruhtinaalle. Kornili itse pysyi vastoinkäymisissä lujana ja kiitti Jumalaa koettelemuksista. Lopulta hän kuitenkin väsyi jatkuvaan vastustukseen. Hän kutsui koolle veljestön ja uskoi luostarin johdon kahdelletoista vanhimmalle oppilaalleen. Itse hän lähti Kostroman metsiin noin 70 kilometrin päässä Komelista löytääkseen jälleen häiriintymättömän hiljaisuuden ja rukouksen. Mukaansa hän otti vain nuorimman oppilaansa Gennadin (23.1.). Yhdessä he panivat alulle uuden Ljubimogradin luostarin Surskoje-järven läheisyydessä.

Komelin luostarin munkit alkoivat pian pyytää Kornilia palaamaan takaisin. Hän pysyi kuitenkin taipumattomana. Hän palasi Komeliin vasta käytyään pyhiinvaellusmatkalla Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa ja kilvoiteltuaan siellä jonkin aikaa keljaan sulkeutuneena. Luostarissaan hän tarttui jälleen entisiin tehtäviinsä ja ruumiilliseen työhön, mutta pian hän tunsi voimiensa heikkenevän. Silloin hän vetäytyi hiljaisuuteen Belozerskin luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi. Veljestön toivomuksesta hän kuitenkin palasi jonkin ajan kuluttua omaan luostariinsa. Hän vaati oppilastaan Lavrentia (16.5.) ottamaan vastuulleen johtajan tehtävät ja sulkeutui itse keljaansa.

Kun tataarit hyökkäsivät Vologdan seudulle, Kornili veljestöineen pakeni Belozerskin alueelle. Tataarit luulivat hylättyä luostaria aseistetuksi linnoitukseksi, joutuivat paniikkiin ja pakenivat paikalta. Palattuaan luostariin Kornili tunsi kuolemansa lähestyvän. Neljäntenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän vielä osallistui pyhään ehtoolliseen kirkossa. Sitten hän kokosi veljet luokseen, hyvästeli ja siunasi heidät kaikki ja kehotti heitä vakavasti noudattamaan luostarisääntöä ja elämään rauhassa ja keskinäisessä sovussa. Hän pyysi lukemaan akatistokset Vapahtajalle ja Jumalanäidille ja toimitti itse suitsutuksen. Sitten hän asettui makuulle ja antoi henkensä Herran käsiin niin hiljaa, ettei kukaan edes huomannut hänen sielunsa lähtöä. Tämä tapahtui vuonna 1537. Pyhittäjä Kornili oli tuolloin 82 vuoden ikäinen.

Monet pyhittäjä Kornilin oppilaat perustivat omia luostareitaan ja tulivat tunnetuiksi pyhästä elämästään. Heitä ovat mm. pyhittäjä Kiril Uusjärveläinen (4.2.), Irodion Ilojärveläinen (28.9.), Adrian Pošehonilainen (5.3.) sekä Lavrenti ja Kassian Komelilaiset (16.5.).

Pyhittäjä Sergei Šuhtomalainen

Pyhittäjä Sergei oli kotoisin Kazanista. Hän syntyi 1500-luvulla ja sai kasteessa nimen Stefan. Jo rintalapsena hän osoitti taipumusta askeesiin kieltäytymällä paastopäivinä äidinmaidosta. Vartuttuaan hän söi pelkästään kuivaa leipää veden kanssa ja sitäkin vain kahdesti viikossa. Stefan tunsi syvää kunnioitusta luostarielämää kohtaan, mutta piti itseään arvottomana munkkivihkimykseen. Niinpä hän vietti lähes koko elämänsä kiertelevänä pyhiinvaeltajana. Hän teki kolme vuotta kestäneen pyhiinvaelluksen Palestiinaan, Konstantinopoliin ja Kreikkaan, kävi kunnioittamassa monia pyhiä paikkoja ja opetteli munkkielämää vihkiytymättä kuitenkaan munkiksi. Palkaksi jatkuvasta paastoamisesta, valvomisesta ja kilvoittelusta hän sai Herralta suuria hengellisiä lahjoja, kuten lakkaamattoman rukouksen, ihmeiden tekemisen ja profetoimisen lahjat.

Palattuaan Venäjälle Stefan kävi Novgorodissa. Sieltä hän jatkoi matkaa pohjoiseen Solovetskin luostariin, jossa hän viipyi jonkin aikaa. Vuonna 1603 hän siirtyi Vologdan seudulle. Tšerepovetsin Ylösnousemuksen luostarin arkkimandriitta Jesaja vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Sergei. Pyhittäjä Sergei siirtyi kilvoittelemaan noin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Šuhtoman luostariin omistautuen kokonaan rukoukselle.

Pyhittäjä skeemamunkki Sergei antoi henkensä Herralle 50 (tai 75)[1] vuoden ikäisenä toukokuun 19. päivänä vuonna 1609. Kaikki tiedot hänen elämästään ovat peräisin hänen haudalleen kaiverretusta muistokirjoituksesta.


[1] Kaiketi on epäselvää, tarkoittavatko hautamuistomerkkiin kaiverretut vuodet elinvuosia vai kilvoitteluvuosia.

Marttyyripiispa Onufri, Kurskin arkkipiispa

Marttyyripiispa Onufri syntyi vuonna 1889 Lublinin läänissä nykyisessä Puolassa. Hänen ukrainalainen isänsä Maksim Gagaljuk työskenteli valtion metsänhoitajana Lublinin läänissä ja oli naimisissa puolalaisen katolilaisen Katariinan kanssa. Perheeseen syntyi kuusi lasta, kolme poikaa ja kolme tytärtä.

Kun Antoni, tuleva arkkipiispa Onufri, oli viisivuotias, perhettä kohtasi onnettomuus. Neljä valtion metsää laittomasti hakannutta miestä pahoinpiteli hänen isänsä kuoliaaksi ja poltti perheen talon. Antoni sijoitettiin Lublinin orpokotiin, josta hänen äitinsä sai työpaikan.

Aikanaan Antoni lähetettiin hengelliselle opintielle Chelmin pappisseminaariin. Hän kuitenkin haaveili lääkärin tai opettajan ammatista. Viimeisellä luokalla seminaarissa hän sairastui ja näki kuumehorteessa erikoisen pitkätukkaisen vanhuksen, jonka parta ulottui jalkateriin asti. Vanhus katsoi häntä lempeästi ja sanoi: ”Lupaa palvella Kristuksen kirkkoa ja Herraa Jumalaa, niin paranet.” Antoni pelästyi ja huudahti: ”Minä lupaan!” Samassa hän heräsi ja alkoi toipua. Myöhemmin ikoneita katsellessaan hän tunnisti hänelle ilmestyneen pyhän Onufrios Suureksi.

Antoni jatkoi opintojaan Pietarin hengellisessä akatemiassa. Toisen vuosikurssin jälkeen rehtori lähetti hänet Puolaan Jabłecznan Pyhän Onufrioksen luostariin pitämään teologian luentoja opettajakurssilla. Siellä Antoni sairastui uudelleen ja näki jälleen edessään pyhän Onufrioksen, Jabłecznan luostarin suojelijan. Pyhä katsoi häntä ankarasti ja sanoi: ”Sinä et ole täyttänyt lupaustasi. Tee se nyt; Herra siunaa.” Kun Antoni avasi silmänsä, hän näki, että keljassa toimitettiin rukouspalvelusta pyhän Onufrioksen ihmeitätekevän ikonin edessä, joka oli asetettu hänen vuoteensa viereen. Antoni kyyneltyi ja ilmoitti heti, että Pietariin palattuaan hän vihkiytyisi munkiksi. Näin myös tapahtui. Munkkivihkimyksessä Antoni sai nimen pyhän Onufrios Suuren mukaan. Viikon kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja pian pappismunkiksi.

Vuonna 1915 Onufri valmistui hengellisestä akatemiasta teologian kandidaattina. Hänet nimitettiin Venäjän kirkkohistorian, homiletiikan ja lähetystyön opettajaksi Hersonin hiippakunnassa Bizjukovin luostarin yhteydessä toimivaan seminaariin. Luostarin jumalanpalvelukset tekivät häneen voimakkaan vaikutuksen. Ne saivat hänet suremaan niiden puolesta, jotka eivät koskaan saaneet kokea oikeita luostaripalveluksia ja niiden herättämiä pyhiä tunteita.

Vuonna 1922 pappismunkki Onufri nimitettiin Pyhän Nikolaoksen kirkon kirkkoherraksi Krivoj Rogin kaupunkiin (Odessan hiippakunnassa) ja hänet korotettiin arkkimandriitan arvoon. Samana kesänä kirkossa syntyi neuvostovallan tukema uudistusmielinen liike (obnovlentsy), joka vaati radikaaleja reformeja kirkon elämään.

Elokuussa Kiovassa kokoontui piispainkokous, joka kannatti Onufrin valitsemista Hersonin ja Odessan hiippakunnan apulaispiispaksi. Uudistusmielisen lahkon johtaja metropoliitta Jevdokim (Meštšerski) teki kaikkensa estääkseen valinnan. Seuraavana vuonna (1923) Onufri kuitenkin vihittiin salaa piispaksi Kiovassa. Heti vihkimyksen jälkeen hän siirtyi uuteen määräpaikkaansa Elisabetgradiin (nyk. Kirovograd). Vihkimyksen toimittanut metropoliitta Mikael pidätettiin ja karkotettiin heti seuraavana päivänä.

Elisabetgradissa Onufri toimitti ensimmäisen piispallisen liturgiansa täpötäydessä kirkossa. Muutaman päivän kuluttua hänen luokseen tuli uudistusmielisen liikkeen edustaja tiedustelemaan, mitä kirkollista suuntausta hän kannattaa. Onufri vastasi kiertelemättä, ettei hän tunnusta eikä tule koskaan tunnustamaan uudistusmielisiä piispoja ja pappeja ja että hän pitää kanonisena esimiehenään metropoliitta Mikaelia. Seuraavana päivänä hänet pidätettiin. Häntä syytettiin siitä, ettei hän ollut virallisesti rekisteröitynyt piispaksi ja että hän johti rekisteröimätöntä patriarkan alaisuuteen kuuluvaa kirkkoyhteisöä. Lisäksi häntä yritettiin syyttää vakoilusta sillä perusteella, että hän oli tiedustellut häntä pidättämään tulleelta valtion turvallisuuspalvelun mieheltä, mitä organisaatiota tämä edusti.

Seuraavat kuukaudet piispa Onufri vietti eri kaupunkien vankiloissa. Hän istui varkaiden ja murhaajien kanssa samoissa selleissä. Vankiloiden ilmapiiri ei masentanut häntä, vaan synnytti heltymyksen tunteen. Hän muisteli kaikkia tahtoen ja tahtomattaan tekemiään syntejä ja iloitsi siitä, että Herra salli hänen juoda kärsimysten maljasta. Rikolliset antoivat hänen olla rauhassa ja suhtautuivat häneen hyväntahtoisesti. Kerran hän oli jonkin aikaa samassa sellissä kymmenen varkaan kanssa. Nämä tuomittiin kuolemaan ja siirrettiin toiseen selliin. Kun heitä sitten vietiin käytävää pitkin teloitettavaksi, he onnistuivat heittämään piispa Onufrin sellin ikkunasta sisään lapun, jossa oli esirukouspyyntö ja heidän kaikkien nimet. Tapaus liikutti piispaa ja toi hänen mieleensä viisaan ryövärin. Vielä monen vuoden kuluttua hän muisti yhä heidän nimensä.

Eräässä toisessa vankilassa muuan nuori teologi oli samassa sellissä piispa Onufrin kanssa. Vapauduttuaan hän kirjoitti Onufrille, että yhteinen aika vankilassa tämän kanssa oli ollut hänen elämänsä parasta aikaa.

Muutaman kuukauden kuluttua Onufri vapautettiin, mutta hänet pakotettiin muuttamaan pois Odessan alueelta. Hän asettui Krivoj Rogiin, jossa hän oli ollut kirkkoherrana ennen piispaksi vihkimistään. Siellä hän aloitti määrätietoisen taistelun uudistusmielistä liikettä vastaan. Hänen lyhyestä toiminnastaan Krivoj Rogissa muodostuikin ortodoksisuuden voittokulku. Hänen toimittamansa jumalanpalvelukset kokosivat kirkon täyteen eri-ikäisiä rukoilijoita. Nuoriso unohti tavanomaiset ajanvietteensä ja kokoontui kuuntelemaan omaa piispaansa.

Lokakuussa 1923 piispa Onufri pidätettiin. Pidätyksen syynä oli hänen uskoville soittamansa paimenkirje, jossa hän varoitti heitä kääntymästä neuvostovallan tukeman ”Elävän kirkon” puoleen. Kirje luokiteltiin neuvostovastaiseksi ja Onufri teljettiin vankilaan. Kolmen kuukauden kuluttua hänet vapautettiin ja määrättiin asumaan Harkovissa ilman poistumislupaa. Hän jatkoi välittömästi aktiivista toimintaansa ja selitti niin kirjeissään kuin saarnoissaankin vallitsevaa kirkollista tilannetta.

Harkovissa oli samaan aikaan karkotettuna seitsemän piispaa. Onufri ei ollut heistä vanhin sen enempää iältään kuin vihkimykseltään, mutta kaikki piispat tunnustivat hänet johtajakseen. Kaikki seitsemän piispaa ja noin 25 pappia palvelivat kaupungin ainoassa toimivassa kirkossa. Kirkon isännöitsijänä oli valtion kätyri, joka suhtautui heihin halveksuvasti ja karkeasti. He kuitenkin kestivät kaiken saadakseen pitää kirkon. Vain uskonasioissa he olivat peräänantamattomia.

Joulukuussa 1925 patriarkan viranhoitaja metropoliitta Pietari (27.11.) pidätettiin. Seuraavana keväänä Siperiaan karkotettu metropoliitta Agafangel ilmoittautui kirkon johtoon patriarkan viranhoitajaksi (ks. 3.10.). Piispa Onufri tajusi heti, että tilanteessa piili kirkon hajoamisen vaara. Hän protestoi ja yritti saada metropoliitta Agafangelin perääntymään päätöksestään. Viranomaiset reagoivat välittömästi ja Onufri pidätettiin. Hänet vietiin Moskovaan Butyrkan vankilaan ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen Uralille.

Karkotuspaikassaan Onufri tunsi elävänsä kuin suuressa vankilassa. Hän ei saanut toimittaa jumalanpalveluksia, ei pitää opetuspuheita eikä ottaa vastaan uskovia. Hän kärsi siitä, että joutui olemaan toimettomana samalla, kun uudet ja vanhat lahkot johtivat uskovia eksytykseen. Mutta syrjäisessä kylässäkin hän tunsi velvollisuudekseen tuoda ihmisille Kristuksen valoa, sanoa uskon sana satunnaiselle keskustelukumppanille ja tunnustaa avoimesti uskoaan. Kylässä oli myös toimiva kirkko, jossa hän saattoi käydä rukoilemassa ja osallistua pyhään ehtoolliseen.

Karkotuksessa piispa Onufri sai kuulla, että osa Venäjän kirkon piispoista oli irtaantunut patriarkan viranhoitajan sijaisena toimivan metropoliitta Sergein alaisuudesta tämän julkaistua uskollisuudenvakuutuksen neuvostovallalle vuonna 1927. Onufri suri kovasti tätä uutta hajaannusta vainotun kirkon riveissä. Vielä enemmän hänen mieltään kuitenkin painoi lännessä emigraatiossa tapahtunut kirkon hajaantuminen, kun osa piispoista metropoliitta Antoni Hrapovitskin (1863−1936) johdolla irtaantui samasta syystä Venäjän kirkosta muodostaen Venäjän Pakolaiskirkkona tunnetun itsenäisen kirkon.[1]

Lokakuussa 1928 piispa Onufri pidätettiin jälleen ja lähetettiin Siperiaan Tobolskiin. Kolmen kuukauden kuluttua seurasi uusi karkotus vielä kauemmas, yli 700 kilometrin päähän Surgutiin. Siellä oli vaatimaton kirkko, jossa Onufri saattoi osallistua pyhään ehtoolliseen. Koska hänellä ei ollut lupaa pitää kirkossa opetuspuheita, hän tarttui entistä tarmokkaammin kirjoitustyöhön. Jo edellisessä karkotuspaikassaan hän oli kirjoittanut yli 280 hengellistä artikkelia. Tobolskissa ja Surgutissa hän kirjoitti 600 artikkelia. Hän uskoi, että piispan kirjallisesta työstä oli hyötyä kirkolle, vaikka artikkelien painattaminen ei neuvosto-oloissa ollut mahdollista.

Piispa Onufrin karkotusaika päättyi vuoden 1929 lokakuussa. Valtiollinen poliisi kielsi häneltä asumisoikeuden suurissa kaupungeissa ja niiden läheisyydessä. Niinpä hän asettui Stary Oskolin kaupunkiin Kurskin alueella. Metropoliitta Sergei perusti häntä varten uuden hiippakunnan nimittäen hänet Stary Oskolin piispaksi. Kaupungissa oli jäljellä kuusi ortodoksista kirkkoa, mutta viranomaiset antoivat Onufrille luvan toimittaa palveluksia vain yhdessä. Muut kirkot olivat uudistusmielisen liikkeen käytössä. Piispan tulo kaupunkiin merkitsi kuitenkin suurta iskua uudistusmielisille. Onufri veti kansaa puoleensa. Jo hänen ensimmäinen jumalanpalveluksensa sytytti ihmisten sydämen. Muutamat itkivät häntä kuunnellessaan.

Vaikka Onufrilla ei ollut poistumislupaa kaupungista, se ei estänyt häntä johtamasta hiippakuntaa menestyksekkäästi. Hiippakuntakansliaakaan ei ollut, vaan hän otti kaikki vieraat, niin papit kuin maallikot, vastaan pienessä asuinhuoneessaan. Hän suhtautui kaikkiin rakkaudellisesti ja yritti voimiensa mukaan täyttää kaikkien pyynnöt. Hänen toimintansa ansiosta uudistusmielisten kannatus romahti. Kolmessa kuukaudessa toimivien ortodoksisten kirkkojen määrä hiippakunnassa nousi 20:stä 161:een.

Eräs pappi pelkäsi pidätystä ja pyysi piispa Onufrilta lupaa lopettaa joksikin aikaa opetuspuheiden pitämisen kirkossa. Piispa ei tuota lupaa antanut. ”Jos me vaikenemme, kuka silloin puhuu?” hän kysyi. ”Herra itse on lähettänyt meidät julistamaan Jumalan valtakuntaa, ja voi meitä, jos emme sitä julista!” Onufri itse toimitti jumalanpalvelukset päivittäin ja piti opetuspuheita aamuin illoin.

Vuonna 1933 tuli kuluneeksi 10 vuotta Onufrin piispaksi vihkimisestä. Melkein puolet tuosta ajasta hän oli ollut vankiloissa ja karkotettuna. Hänen mielensä oli kuitenkin täynnä kiitollisuutta siitä, että hän sai palvella Jumalaa juuri piispana.

Samana vuonna Onufri pidätettiin jälleen. Epämääräiset todisteet eivät kuitenkaan riittäneet syytteen nostamiseen ja hänet vapautettiin. Metropoliitta Sergei korotti hänet arkkipiispaksi ja siirsi Kurskin hiippakunnan johtoon.

Kurskin ortodoksit ottivat uuden piispan vastaan riemuiten. Viranomaiset puolestaan alkoivat heti vainota ja ahdistella Onufria. Hänen annettiin taaskin palvella vain yhdessä kirkossa. Kun hän suhtautui tuohon rajoitukseen tyynesti aivan kuin ei olisi huomannutkaan sitä, hänet siirrettiin pienempään kirkkoon ja lopulta aivan pieneen. Näin yritettiin rajata niiden ihmisten määrää, jotka pääsivät kuulemaan hänen saarnojaan. Kurskissa piispa Onufrin äiti, joka asui samassa talossa hänen kanssaan, vihkiytyi nunnaksi saaden nimen Natalia.

Onufri eli hyvin vaatimattomasti ja askeettisesti. Hänellä ei ollut asunnossaan mitään ylimääräistä. Uskovat yrittivät auttaa häntä tuomalla hänelle lahjoja, ja hän puolestaan auttoi köyhiä.

Heinäkuussa vuonna 1935 viranomaiset pidättivät arkkipiispa Onufrin. Häntä syytettiin siitä, että hän piti kirkossa liian usein opetuspuheita, että hän oli antanut siunauksensa muutamille nunnaksi vihkimisille, muun muassa oman äitinsä nunnaksi vihkimiselle, ja että hän auttoi köyhiä, erityisesti vankilasta vapautuneita pappeja. Kotietsinnässä häneltä takavarikoitiin muistikirja, johon hän oli kopioinut otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien kirjoista. Sen sisältöä pidettiin vastavallankumouksellisena.

Pyhä Onufri tuomittiin kymmeneksi vuodeksi keskitysleirille. Hän ei valittanut epäoikeudenmukaisesta tuomiosta. ”Herra on aina oikeudenmukainen”, hän kirjoitti. Keskitysleirillä Amurin alueella vangit kävivät peltotöissä. Onufrilla oli sydänvaivoja ja yskää. Kirjeissä äidilleen hän kertoi oloistaan mutta päätti kirjeensä aina Jumalan kiittämiseen: ”Sieluni on rauhallinen; kiitän kaikesta Luojaa, joka aina huolehtii meistä”, hän kirjoitti.

Vuonna 1937 Neuvostoliiton hallitus antoi asetuksen, jonka nojalla vankiloissa ja leireillä viruvat uskontunnustajat määrättiin teloitettaviksi. Onufria vastaan nostettiin uusi tekaistu syyte ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen Blagoveštšenskissa toukokuun 19. päivänä (1.6.) vuonna 1938.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Vuonna 2007 virallinen Venäjän kirkko ja Venäjän Pakolaiskirkko solmivat uudelleen kanonisen yhteyden 80 vuotta kestäneen eron jälkeen.