16.5.2017

Sävelmä
4. säv.

pt. Teodoros (+ 368)

pt. Bardas (+ 400-l.)

Epistola
Ap. t. 12:25–13:12

Ap. t. 12:25–13:12

Ap. t. 12:25–13:12

25 Kun Barnabas ja Saul olivat toimittaneet avustuksen perille, he lähtivät Jerusalemista paluumatkalle ja ottivat mukaansa Johanneksen, jota kutsuttiin myös Markukseksi. 13:1 Antiokian seurakunnassa oli profeettoja ja opettajia: Barnabas ja Simeon, josta käytettiin nimeä Niger, kyreneläinen Lukios, Menahem, joka oli neljännesruhtinas Herodeksen kasvinkumppani, sekä Saul. 2 Kerran, kun he olivat palvelemassa Herraa ja paastoamassa, Pyhä Henki sanoi: "Erottakaa Barnabas ja Saul minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut." 3 Niin he paastosivat ja rukoilivat, ja sitten he panivat kätensä näiden kahden päälle ja lähettivät heidät matkaan. 4 Barnabas ja Saul, jotka Pyhä Henki näin oli lähettänyt, tulivat Seleukiaan ja purjehtivat sieltä Kyprokseen. 5 Saavuttuaan Salamiiseen he julistivat Jumalan sanaa juutalaisten synagogissa. Johannes oli mukana heidän apulaisenaan. 6 He kulkivat sitten koko saaren halki Pafokseen saakka. Siellä he tapasivat Barjesus-nimisen juutalaisen miehen, joka oli noita ja väärä profeetta. 7 Tämä oleskeli saaren käskynhaltijan Sergius Pauluksen luona, joka oli viisas mies. Käskynhaltija kutsui Barnabaksen ja Saulin luokseen ja halusi kuulla Jumalan sanaa. 8 Mutta tuo tietäjä -- sitä hänen toinen nimensä Elymas tarkoittaa -- vastusti heitä ja yritti estää käskynhaltijaa tulemasta uskoon. 9 Silloin Saul -- eli Paavali -- täynnä Pyhää Henkeä katsoi mieheen tiukasti 10 ja sanoi: "Sinä Paholaisen sikiö, vilpin ja petoksen pesä, sinä kaiken hyvän ja oikean vihollinen! Etkö jo lakkaa vääristämästä Herran suoria teitä! 11 Nyt Herra nostaa kätensä sinua vastaan. Sinä tulet sokeaksi etkä näe aurinkoa ennen kuin määrä on." Siinä samassa noidan ylle laskeutui synkkä pimeys, ja hän asteli haparoiden sinne tänne ja etsi taluttajaa. 12 Kun käskynhaltija näki, mitä tapahtui, hän ihmetteli Herran opin voimaa ja uskoi.

Joh. 8:51–59

16.5.2017

Joh. 8:51–59

[Jeesus sanoi:] 51 Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa." 52 Juutalaiset sanoivat hänelle: "Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: 'Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.' 53 Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?" 54 Jeesus vastasi: "Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. 55 Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. 56 Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi." 57 Juutalaiset sanoivat hänelle: "Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!" 58 Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi -- minä olin." 59 Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä, mutta Jeesus poistui heidän näkyvistään ja lähti temppelistä.

Päivän synaksario

Pyhät marttyyrit Iisak, Simeon ja Bakhtisho Persialaiset

Pyhät Iisak, Simeon ja Bakhtisho[1] voittivat marttyyrin kruunun vuonna 339 Persian kuningas Šapur II:n aikana, jolloin kristittyjä vainottiin kiihkeästi. Kun heidät tuotiin hallitsijan eteen, he kieltäytyivät palvomasta aurinkoa tai tulta ja tunnustivat uskonsa ainoaan oikeaan Jumalaan, Luojaansa. Kuningas katsoi heidän loukanneen häntä, antoi hakata heidän kätensä ja jalkansa poikki ja heitti heidät viikoksi vankilaan ilman ruokaa ja juomaa. Heitä kidutettiin julmasti ja sitten heidät mestattiin tai toisen tradition mukaan poltettiin elävältä.


[1] Nimi tulee todennäköisesti persian sanasta bakht ja merkitsee ”Jeesuksen (antamaa) onnea”.

Pyhittäjä Teodoros, pyhän Pakomioksen oppilas

Pyhittäjä Teodoros oli ylhäisen perheen poika Ylä-Egyptistä. Jo lapsesta lähtien hän vietti hurskasta elämää. Kun hän kerran 12-vuotiaana katsoi kotonaan teofaniajuhlaksi valmistettua maukasta ateriaa, hän sai piston sydämeensä ja sanoi: ”Jos nautit kaikesta tästä ruoasta, et ikinä tule pääsemään iankaikkiseen elämään.” Sen jälkeen hän söi joka päivä vain yhden aterian illalla ja pidättäytyi kaikista herkuista.

Jo 14-vuotiaana Teodoros otettiin Latopoliksen luostariin, missä hän vietti askeettista elämää munkkivanhusten ohjauksessa. Mutta kun hän sai kuulla pyhän Pakomioksen viisaudesta, hän lähti sydän palaen Tabennisiin. Siellä hän alkoi kaikin voimin jäljitellä Pakomioksen elämänjärjestystä ja hänestä tuli tämän rakkain opetuslapsi. Pakomios edusti hänelle Jumalan näkyväistä läsnäoloa ja hän oli tälle ehdottoman kuuliainen. Teodoros kilvoitteli myös pitääkseen mielensä puhtaana ja hänen puheensa oli aina miellyttävää ja rakentavaa. Hän edistyi hyveissä siinä määrin, että toimi jo nuorena esikuvana ja lohdutuksena monille veljille.

Jo Teodoroksen ensimmäisenä luostarivuonna tapahtui, että kun hän eräänä päivänä nousi rukoilemaan, hänen keljansa valaistui yhtäkkiä ja kaksi säteilevää enkeliä ilmestyi hänelle. Säikähtyneenä hän ryntäsi ulos keljastaan ja kiipesi sen tasakatolle, mutta enkelit tulivat rauhoittamaan häntä ja ojensivat symbolisesti hänelle suuren nipun avaimia.

Toisella kertaa Teodoroksen äiti tuli tapaamaan häntä, mutta hän pyysi Pakomiokselta lupaa olla tapaamatta tätä. Hän pelkäsi joutuvansa tapaamisesta tilille viimeisellä tuomiolla, koska Herra tahtoo täydellisten irrottautuvan kaikista sukulaisuussuhteista (Matt.10:37). Niinpä hän sanoi Pakomiokselle: ”Minulla ei ole äitiä eikä mitään muutakaan tässä maailmassa, sillä se on katoavainen.” Hänen äitinsä liikuttui niin suuresti poikansa ehdottomuudesta, ettei enää palannut kotiinsa vaan meni nunnaksi Pakomioksen perustamaan naisluostariin. Teodoros pystyi myös auttamaan muita erilaisten kiusausten kanssa kamppailevia veljiä ja siten estämään heidän lähtönsä luostarista.

Kun Teodoros oli 30-vuotias, pyhä Pakomios lakkasi eräänä sunnuntai-iltana yhtäkkiä puhumasta veljien kokoontumisessa ja pyysi Teodorosta sanomaan heille jotakin sielulle pelastavaista. Kuuliaisena Teodoros alkoi puhua mitä Herra hänelle puhuttavaksi antoi. Jotkut vanhemmat munkit kuitenkin paheksuivat opetustehtävän antamista nuorelle veljelle ja poistuivat mielenosoituksellisesti paikalta. Kokoontumisen lopuksi Pakomios ilmoitti, että poistujat olivat erkaantuneet Jumalan armosta ja jos he eivät kadu ylpeyden osoitustaan, heidän pääsynsä iankaikkiseen elämään olisi vaakalaudalla. Tämän jälkeen hän nimitti Teodoroksen Pabawin pääluostarin taloudenhoitajaksi ja otti hänet apulaisekseen Koinonian luostareiden johtamisessa. Nöyryydessä koeteltuun ja kaikesta omasta tahdosta vapautuneeseen Teodorokseen uusi asema ei vaikuttanut mitenkään. Pakomioksen uskollisena oppilaana hän jatkoi edelleen hyvää vaikutustaan veljien keskuudessa. Hänen sanansa olivat armon sanoja ja hänen rakkautensa peitti heidän heikkoutensa.

Pyhällä Pakomioksella oli tapana lähettää Teodoros vierailemaan Koinonian eri luostareissa. Hänen vierailunsa oli aina iloinen tapahtuma, sillä hänellä oli lohduttamisen armolahja. Pakomios sanoikin: ”Teodoros ja minä suoritamme samaa tehtävää Jumalan kunniaksi, ja hänellä on isän ja opettajan arvovalta käskeä veljiä.” Tätä tarkoitusta varten Pakomios siirsi hänet jonkin ajan kuluttua pois Tabennisista ottaakseen hänet apulaisekseen koko Koinonian veljestön hengellisessä ohjauksessa. Teodoroksen vastuulla oli muiden velvollisuuksien lisäksi uusien veljien vastaanottaminen luostariin ja hänellä oli myös oikeus lähettää pois niskoittelijat. Kun hän oikaisi veljiä ja antoi heille katumusharjoituksia, hänellä oli tapana myös itse suorittaa antamansa harjoitus. Hän pelkäsi, että muuten Jumala tuomitsisi hänet, koska hän ei ole itse tehnyt muille määräämiään asioita.

Kerran kun Pakomios oli sairaana, veljet etsivät Teodoroksen käsiinsä pyytääkseen häntä ryhtymään Pakomioksen seuraajaksi, jos tämä kuolee. Kun Pakomios toipui, hän tiedusteli veljiltä heidän ajatuksiaan. Teodoros tunnusti, että veljien häntä painostaessa hän oli suostunut heidän ehdotukseensa ryhtyä luostarin johtajaksi. Silloin Pakomios otti häneltä pois kaikki hänen tehtävänsä ja oikeutensa ja lähetti hänet yksinäiseen paikkaan, missä hän monin kyynelin alkoi katua ylpeyden syntiään. Vuosien katumuksen jälkeen Pakomios asetti hänet lopulta entiseen asemaansa vain vähän ennen omaa kuolemaansa. Pakomios sanoi veljille, että tämä koettelemus oli auttanut Teodorosta edistymään seitsemän kertaa enemmän kuin kaikki hänen entiset kilvoittelunsa, olihan hän osoittanut nöyrää katumusta.

Pyhän Pakomioksen kuoleman jälkeen Teodoros hautasi hänet hänen oman toivomuksensa mukaisesti salaiseen paikkaan. Myöhemmin hänet lähetettiin asioille Aleksandriaan. Matkalla hän kävi tapaamassa pyhää Antonios Suurta, joka ilmaisi ihailunsa Pakomiosta ja hänen perustamaansa yhteisöllistä luostarielämää kohtaan. Aleksandriassa Teodoros sai kuulla Petronioksen kuolemasta ja palattuaan luostariin hän osoitti innokkaasti ja nöyrästi kuuliaisuutta tämän seuraajalle Orsisiokselle. Teodoros olisi monien mielestä ollut sopivin Pakomioksen seuraajaksi, mutta hän oli repinyt sydämestään pois kaiken vallanhimon. Havaittuaan, että monet veljet kääntyivät hänen puoleensa, hän halusi välttää kaikenlaista kilpailua ja pyysi, että hänet lähetettiin Pakhumin luostariin, jossa hän alkoi hoitaa leipomoa.

Kun Monkhosion luostarin igumeni nousi kapinaan tahtoen tehdä luostaristaan itsenäisen, Orsisios luopui tehtävästään ja määräsi Teodoroksen seuraajakseen Koinonian johtajaksi. Teodoros keräsi heti veljet ympärilleen ja pyysi kyynelsilmin heitä noudattamaan Pakomioksen säätämiä traditioita. Hän korosti myös yksimielisyyden tärkeyttä. Sen jälkeen hän kiersi kaikissa luostareissa, tutki niiden tilan ja tarvittaessa vaihtoi niiden johtajat ja jakoi vastuulliset tehtävät uudelleen.

Teodoros piti koko ajan mielessään rangaistusta, jonka pyhä Pakomios oli antanut hänelle ajatuksista tulla tämän seuraajaksi eikä koskaan pitänyt itseään Koinonian johtajana vaan ainoastaan Orsisioksen sijaisena. Aina kun hänen piti tehdä jokin päätös, hän meni Khinoboskionin luostariin, jonne Orsisios oli vetäytynyt, pyytämään hänen vahvistuksensa päätökselleen. Hän oli nöyryyden esikuva veljilleen niin vaatetuksessa, puhetavassa kuin koko käytöksessäänkin. Hänen maineensa oli kuitenkin levinnyt koko Egyptiin. Sitä lisäsivät myös monet parantumisihmeet, joita hän oli saanut aikaan.

Ahkeralla toiminnallaan Teodoros palautti hyvän järjestyksen Koinonian luostareihin ja sai myös munkkien kilvoitteluinnon kasvamaan. Hän puhui jokaisen kanssa rohkaisten itse kutakin taistelemaan urhoollisesti ajatusten hyökkäyksiä vastaan. Kärsivällisesti hän korjasi munkkien laiminlyöntejä ja rukoili palavasti heidän uudistumisensa puolesta. Hän perusti kaksi uutta luostaria, Kaiorin luostarin Hermopoliksen alueelle ja Ovin luostarin Hermonthiksen lähelle. Lisäksi hän perusti kaksi uutta naisluostaria.

Karkotettuna ollut Aleksandrian arkkipiispa Athanasios vieraili Koinonian luostareissa vuoden 363 tienoilla. Hän ihaili luostarien järjestystä ja ohjesääntöä, joka takasi rauhan sieluille suuresta ihmismäärästä huolimatta. Tähän Teodoros vastasi: ”Jumalan suosio tulee osaksemme isämme Pakomioksen tähden. Mutta kun me näemme sinut, me näemme sinussa itsensä Kristuksen.”

Tämän jälkeen Teodoroksen onnistui saada Orsisios palaamaan Pabawin luostariin ja toimimaan hänen apunaan. He vierailivat luostareissa vuorotellen. Luostareissa aineelliset puuhat veivät yhä enemmän aikaa ja huomiota, koska veljestöt olivat huomattavasti kasvaneet. Teodoros oli pahoillaan nähdessään munkkien luopuvan Pakomioksen voimaan saattamasta ankaruudesta ja yksinkertaisuudesta. Hän antautui itse ankariin kilvoituksiin, jotta hekin katuisivat, ja vietti pitkiä aikoja öisessä rukouksessa pyhän Pakomioksen haudalla.

Pääsiäisen jälkeen vuonna 368 Teodoros sairastui. Orsisios rukoili hartaasti, että Jumala sallisi hänen itsensä kuolla ensin ja jättäisi Teodoroksen vielä maan päälle, koska Koinonia tarvitsi häntä. Mutta se ei ollut Jumalan tahto. Todettuaan, ettei ollut koskaan tehnyt mitään muuten kuin kuuliaisuudesta, Teodoros nukkui rauhallisesti kuolonuneen huhtikuun 27. päivänä. Kaikki veljet itkivät suureen ääneen ja sanoivat: ”Olemme orpoja, sillä vanhurskas isämme Pakomios kuoli tänään hänen persoonassaan!” Hautajaisten jälkeen pyhä Orsisios meni laskemaan Teodoroksen ruumiin pyhän Pakomioksen salaisen haudan viereen.

Kun pyhä patriarkka Athanasios sai kuulla pyhän Teodoroksen kuolemasta, hän kirjoitti veljille, ettei Teodoros ole lakannut olemasta heidän keskuudessaan, sillä hän ja abba Orsisios olivat kuin yksi henkilö. Hän kehotti heitä olemaan surematta ihmistä, joka tästä lähtien olisi ikuisesti autuaiden asuinsijoilla.

Pyhät marttyyripiispat Abda ja Abdisho sekä 38 marttyyria

Abdisho (”Jeesuksen palvelija”) oli piispa Persiassa kuningas Šapur II:n (309–379) aikana. Vainojen 36. vuonna (375) hänen veljenpoikansa ilmoitti viranomaisille, että piispa kieltäytyi hyväksymästä persialaista uskontoa. Abdisho vietiin kuninkaan eteen yhdessä 38 muun kristityn kanssa, joihin kuului kuusitoista pappia, yhdeksän diakonia, kuusi munkkia ja seitsemän nunnaa. Siellä he julistivat Kristuksen olevan todellinen Jumala. Kun he eivät luopuneet Persian uskonnon tuomitsemisesta, heidät annettiin kuninkaan vanhemman veljen Arsetin käsiin, joka oli Adiabenen kuvernööri. Arset ja hänen maaginsa kuulustelivat kristittyjä ja yrittivät käännyttää heidät palvomaan aurinkoa, mutta he torjuivat heidän sanansa ja pysyivät lujina uskossaan Kristukseen. Silloin Arset käski sitoa heidät lankuilla ja köysillä ja kiristää köysiä niin, että heidän luunsa rusahtelivat murtuessaan. Tätä kidutusta he joutuivat kestämään seitsemän päivää. Sitten marttyyrit heitettiin vankityrmään, missä heille annettiin ainoastaan persialaisille epäjumalille uhrattua ruokaa, johon he eivät suostuneet edes katsomaan. Erään hurskaan naisen onnistui kuitenkin tuoda heille leipää ja vettä, mistä he kiittivät Jumalaa.

Kun heidät päästettiin uupuneina vankilasta kolmisen viikkoa myöhemmin, Hasharin piispa Abda, joka oli saanut ilmoituksen tulevasta pidätyksestään ja marttyyriudestaan, tuotiin heidän joukkoonsa. Kaikki nämä Jumalan palvelijat vietiin persialaisen ylipapin eteen, jonka läsnä ollessa he yhteen ääneen tunnustivat uskonsa Kristukseen. Ensin heitä hakattiin julmasti, jonka jälkeen piispa Abda ja 38 muuta pappis- ja pyhittäjämarttyyria mestattiin. Piispa Abdisho mestattiin muutamaa päivää myöhemmin. Näin he kaikki voittivat vuorollaan marttyyrin kruunun ja siirtyivät voittaneiden kilvoittelijoiden joukkoihin.

Pyhittäjä Bardas

Pyhä Bardas oli lähtöisin Egyptistä ja saapui Konstantinopoliin pyhittäjien Patapioksen (8.12.) ja pyhän Rabulaksen (19.2.) kanssa 400-luvulla. Jokainen heistä etsi itselleen sopivan kilvoituspaikan. Bardas asettui asumaan pienen hylätyn Johannes Edelläkävijän kappelin lähistölle. Paikalle syntyi myöhemmin Petran kaupunginosa.

Eräänä päivänä metsästäjät löysivät hänen asuinpaikkansa ja kertoivat hänestä keisarille. Hallitsija halusi itse nähdä hänet ja meni tapaamaan häntä. Bardas tahtoi polttaa suitsuketta keisarin tulon kunniaksi. Mutta koska hänellä ei ollut suistutusastiaa, hän pani palavan hiilen viittansa laskokseen, joka ei kuitenkaan syttynyt tuleen. Nähdessään tämän ihmeen keisari päätti luovuttaa hänelle maa-alueen kappelin ympäriltä. Pian Bardaksen luo tuli oppilaita, ja paikalle syntyi lopulta suuri ja kaunis luostari, joka oli Konstantinopolin luostarien hierarkiassa kolmannella sijalla Studionin ja Manganan luostarien jälkeen.

Pyhän Sabbaksen luostarin 44 pyhittäjämarttyyria

Pyhän Sabbaksen luostarin 44 pyhittäjää kärsivät marttyyrikuoleman beduiinien käsissä keisari Herakleioksen hallituskaudella (610–641).[1] Kun persialaiset valloittivat kristittyjen hallitsemaa Pyhää maata, palestiinalaiset arabibeduiinit käyttivät sekasortoa hyväkseen ja tekivät säälimättömiä ryöstöretkiä. Viikkoa ennen kuin persialaiset valloittivat Jerusalemin (614) beduiinit saapuivat Pyhän Sabbaksen luostariin. Useimmat munkeista onnistuivat pakenemaan, mutta luostariin jäi 44 vanhaa munkkia, jotka olivat kunnioitettuja paitsi ikänsä myös pitkän askeettisen kilvoittelunsa, nöyryytensä ja armeliaisuutensa takia. Jotkut heistä eivät olleet poistuneet lavrasta viiteen- tai kuuteenkymmeneen vuoteen edes käydäkseen Jerusalemissa eivätkä sen tähden halunneet lähteä paikasta, josta oli tullut heille taivaan odotushuone. Arabit saivat heidät käsiinsä ja kiduttivat heitä monta päivää yrittäen saada heitä tunnustamaan, minne luostarin aarteet oli piilotettu. Kun arabit eivät saaneet vastausta, he raivostuivat ja löivät pyhät isät kuoliaiksi miekalla.

Kun eloon jääneet munkit, jotka olivat paenneet Jordanian suuntaan, palasivat Pyhän kaupungin valloituksen jälkeen luostariin, he kauhistuivat heitä odottavaa näkyä. Abba Nikomedes, luostarin igumeni, pyörtyi nähdessään verikylvyn jäljiltä hautaamattomat ruumiit. Kun hän lopulta tuli tajuihinsa, hän puhkesi valitukseen Raamatun sanoin: ”Vanhurskas menehtyy, eikä kukaan siitä piittaa, hurskaat otetaan pois, eikä se ketään liikuta. Pahan mahti pyyhkäisee vanhurskaan pois.” (Jes. 57:1)

Pyhä Modestos (16.12.), joka oli Jerusalemin patriarkan sijaisena tämän jouduttua Persiaan sotavankeuteen, saapui lavraan, antoi kerätä marttyyrien jäännökset, pesi ne kyynelillään ja antoi haudata ne luostarin hautausmaalle kiittäen Jumalaa siitä, että Hän oli näin kruunannut munkkien askeettisen kilvoituksen. Sitten hän kehotti jäljelle jääneitä munkkeja pysymään luostarissa vaaroista huolimatta ja kestämään rohkeasti kaikki tulevat koetukset muistuttaen heitä Raamatun sanoista: ”Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta.” (Ap. t. 14:22)

Kaksi kuukautta myöhemmin arabit uhkasivat lavraa jälleen, ja munkit pakenivat abba Anastasioksen luostariin Jerusalemin lähelle, mistä he palasivat Pyhän Sabbaksen luostariin vasta kahden vuoden kuluttua.


[1] Maaliskuun 20. päivänä muistellaan toista tapausta, jossa surmattiin 20 Pyhän Sabbaksen luostarin pyhittäjämarttyyria vuonna 797.

Pyhittäjämarttyyri Pietari Blahernalainen

Pyhä Pietari Blahernalainen oli Petran luostarin munkki Konstantinopolissa. Hän puolusti rohkeasti pyhien ikonien kunnioitusta ikonoklastisen keisari Konstantinos V:n hallituskaudella 760-luvun alkuvuosina. Häntä kidutettiin ja lopulta hänet ruoskittiin kuoliaaksi ja haudattiin Blahernan kirkon lähelle, missä pyhittäjämarttyyri Pietari Blahernalaiselle toimitettiin muistopalvelus.

Pyhä Nikolaos Mystikko, Konstantinopolin patriarkka

Pyhä Nikolaos I Mystikko syntyi vuonna 852 Konstantinopolissa perheeseen, joka oli eteläitalialaista perua. Hän sai erinomaisen koulutuksen sukulaisensa pyhän Fotios Suuren (6.2.) johdolla yhdessä tulevan keisari Leo VI:n kanssa.

Kun Fotios joutui keisarihuoneen epäsuosioon ja erotettiin Konstantinopolin patriarkan tehtävästä vuonna 886, myös hänen sukulaisiaan ja oppilaitaan alettiin vainota. Tällöin Nikolaos vihkiytyi munkiksi pyhän Trifonin luostarissa Khalkedonissa. Keisari Leo VI Viisas (886–912) muisti kuitenkin entisen opiskelutoverinsa ja antoi hänelle ”mystikon” eli keisarin luotetun neuvonantajan aseman, johon kuului monenlaisia velvollisuuksia keisarin yksityisestä kirjeenvaihdosta tuomarin tehtäviin asti. Vuonna 901 Leo nimitti Nikolaoksen hänen hyveidensä ja huomattavan kirkollisen tietämyksensä ansiosta Konstantinopolin patriarkaksi. Hänet vihittiin tehtävään ortodoksisuuden sunnuntaina, joka osui sinä vuonna maaliskuun ensimmäiseksi. Helmikuuhun 907 asti Nikolaos uurasti väsymättä tuodakseen järjestystä ja kuria Kaukasuksen ja slaavilaisten alueiden seurakuntiin ja onnistui saamaan vapaaksi monia arabien ja bulgarialaisten vangitsemia kristittyjä.

Keisari Leon ensimmäiset vaimot Teofano, Zoe ja Eudokia kuolivat kaikki lapsettomina, joten hänellä ei ollut perijää. Kolmannen vaimon kuoltua Leo halusi patriarkan siunaavan hänen neljännen avioliittonsa hänen rakastajattarensa Zoe Karbonopsinan kanssa, joka oli synnyttänyt hänelle pojan vuonna 905. Nikolaos suostui kastamaan lapsen, josta myöhemmin tuli keisari Konstantinos VII Porfyrogennitos, mutta kieltäytyi vihkimästä Leoa neljänteen avioliittoon, joka oli ankarasti kielletty Leon aikaisemmin vahvistamassa kirkon traditiossa. Eräs pappi kuitenkin vihki Leon ja Zoen kolme päivää myöhemmin. Nikolaos kielsi keisaria astumasta enää kirkkoon, julisti avioliiton mitättömäksi ja erotti papin, joka oli heidät vihkinyt. Kun Nikolaos pakotettiin sen takia eroamaan, hän matkusti perustamaansa Galakrenain luostariin Khalkedonissa. Pyhä Euthymios (5.8.), keisarin hengellinen isä, joka oli sovinnollisempi, nostettiin patriarkaksi, mutta tämä tapaus synnytti skisman Euthymioksen ja Nikolaoksen kannattajien välille.

Pian keisari Leon kuoleman jälkeen (912) hänen setänsä Aleksanteri (912–913) toteutti keisarin viimeisen toiveen ja palautti Nikolaoksen patriarkan istuimelle. Zoe Karbonopsinan täytyi lähteä keisarin palatsista. Patriarkka vahvisti, ettei kirkko hyväksy neljättä avioliittoa, ja määräsi kolmannestakin avioliitosta rangaistukseksi 4–5 vuoden ehtoolliskiellon. Varsinainen ongelma oli kuitenkin se, kumman patriarkan, Euthymioksen vai Nikolaoksen, suorittamat nimitykset olivat päteviä. Koska patriarkka Nikolaoksella oli puolellaan Romanos I Lekapenos, keisari Konstantinos VII:n appi, hänen kannattajansa voittivat. Keisarin nuoruuden takia keisarikuntaa hallitsi varsinaisesti Romanos I.

Molemmilla patriarkkakausillaan Nikolaos säilytti sinnikkäästi jumalalliset ja pyhät kanonit. Itse hän vietti esikuvallisen askeettista ja pyhää elämää. Hänen kirjeenvaihdostaan on säilynyt 162 dokumenttia. Kyseessä on arvokas kirkkohistorian lähde, joka valaisee Bysantin suhteita Etelä-Italiaan, Bulgariaan ja Kaukasukseen. Hallittuaan kirkkoa viisaasti hengellisen isänsä pyhän Fotioksen hengessä ja täytettyään tehtävänsä hyvän sanoman levittäjänä pyhä Nikolaos I Mystikko nukkui pois rauhassa 15.5.925, ja hänet haudattiin Galakrenain luostariin.

Pyhittäjä Jefrem Perekomskilainen

Pyhittäjä Jefrem syntyi Kašinin kaupungissa Tverin läänissä vuonna 1412 ja sai kasteessa nimen Jevstafi. Hänen vanhempansa Stefan ja Anna olivat hurskaita kauppiaita. He olivat luvanneet, että jos he saisivat pojan, he pyhittäisivät tämän Jumalalle.

Jevstafin hengellinen mielenlaatu tuli ilmi jo varhain hänen omistautuessaan paastolle, rukoukselle ja hengelliselle lukemiselle. Hän oli myös kuuliainen vanhemmilleen. Vasta kun nämä alkoivat suunnitella hänen avioliittoaan, hän päätti toteuttaa aikeensa mennä luostariin välttääkseen joutumasta maallisiin sitoumuksiin. Hän pyysi vanhemmiltaan luvan mennä joillekin asioille läheiseen kylään, mutta käytti tilaisuutta hyväkseen ja jätti lopullisesti synnyinkotinsa. Jevstafi meni Volgan varrella Kaljazinissa sijaitsevaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Igumeni otti hänet ystävällisesti vastaan ja antoi siunauksen jäädä veljestöön. Vanhemmat pyytelivät Jevstafia palaamaan kotiin, mutta tämä suostutteli heidätkin jättämään maailman ja vihkiytymään munkiksi ja nunnaksi. Hyvin kilvoiteltuaan he nukkuivat pois.

Jevstafi oli Kaljazinin luostarissa kolme vuotta. Sitten hän ihmeellisen ilmestyksen johdattamana siirtyi pyhän Savva Višeralaisen (1.10.) luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Jefrem. Hän enensi kilvoituksiaan ja teki väsymättä työtä luostarin palvelutehtävissä. Öisin hän jättäytyi hyttysten pisteltäväksi tuolla soisella paikalla. Kirkossa hän oli aina ensimmäisenä ja lähti sieltä viimeisenä. Kilvoiteltuaan näin muutamia vuosia Jefrem pyysi igumeni Savvalta siunausta erakkoelämään, mutta kokenut vanhus ei sitä antanut. Niin Jefrem jatkoi kilvoitustaan Višeran luostarissa. Kun hän sitten oli kypsynyt erakkoelämään, hän kuuli yöllisen rukouksen aikana äänen, joka kehotti häntä vetäytymään yksinäisyyteen. Hän kertoi siitä igumeni Savvalle ja sai nyt hänen siunauksensa.

Jefrem vetäytyi vuonna 1450 Ilmajärvelle (ven. Ilmen) Verendajoen suulle. Hän kilvoitteli monta vuotta paastoten ja rukoillen ja jäljitteli entisaikojen pyhien isien elämää. Vähän kerrassaan hänen ympärilleen kerääntyi pieni veljestö. Ensimmäisenä tuli vanhus Tuomas, joka kantoi raskaita kilvoituskahleita, ja hänen mukanaan kaksi munkkia. Tuomas ei kuitenkaan pystynyt ylittämään kilvoituksissa Jefremiä, joka eli kuin ruumiiton henkiolento. Tämä piti kesät talvet samaa repaleista viittaa ja torjui rukouksellaan pahojen henkien kuvajaiset, kunnes hän Kristuksen nimeen turvaten voitti ja karkotti ne kokonaan luotaan.

Veljien määrän kasvaessa Jefrem taipui heidän pyyntöönsä ja suostui ottamaan vastaan pappisvihkimyksen. Pyhä arkkipiispa Eufimi (11.3.) vihki hänet papiksi Novgorodissa. Sieltä palattuaan Jefrem rakennutti luostariin kirkon teofanian eli Jumalan ilmestymisen kunniaksi. Pappismunkkinakin hän kiiruhti ensimmäisenä kaikkiin palvelutehtäviin, sillä hän oli ruumiillisesti vahva ja terve. Hän kehotti veljiä jatkuvasti rukoukseen ja itsehillintään muistuttaen heitä luostarilupauksista ja tuomiopäivästä. Ehtoonjälkeisen palveluksen jälkeen hän ei sallinut heidän keskustella keskenään eikä käydä toistensa keljoissa.

Kerran veljet valittivat pyhittäjä Jefremille veden hankkimisen vaikeutta, sillä se oli kannettava luostariin matkan päästä. Jefrem ei pannut pahakseen heidän napinaansa. Saadakseen heidät rauhoittumaan hän kaivoi Ilmajärvestä uoman, josta luostari sai veden. Myöhemmin hän rakennutti luostariin Pyhän Nikolaoksen kivikirkon.

Tuntiessaan lähtönsä lähestyvän pyhittäjä Jefrem kutsui veljet luokseen ja vielä viimeisen kerran kehotti heitä elämään Jumalalle otollisesti. Hän antoi henkensä Herralle 80 vuoden ikäisenä paaston ja harmaiden hiusten kaunistamana vuonna 1492.

Pyhittäjät Kassian ja Lavrenti Komelilaiset

Pyhittäjä Kassian oli Kornili Komelilaisen (19.5.) oppilas. Hän johti Komelin luostaria muutaman vuoden sillä aikaa, kun Kornili kilvoitteli erakkona. Kassian pyrki jäljittelemään pyhän ohjaajansa esimerkkiä ja noudatti tarkkaan tämän luostarisääntöä. Hän opetti veljiä pysyttelemään sisäisessä rukouksessa, karkottamaan mielestään kaikki maalliset ajatukset ja valvomaan mieli raittiina. Kornilin palattua luostariin Kassian kieltäytyi igumenin tehtävistä, sillä hän halusi entiseen tapaan elää kuuliaisuussuhteessa ohjaajaansa kohtaan. Pyhittäjä Kassian antoi henkensä Herralle vuonna 1537.

Myös pyhittäjä Lavrenti oli Kornili Komelilaisen oppilas. Kun Kornili palasi muutaman erakkovuoden jälkeen luostariinsa, hän luovutti sen johdon Lavrentille. Kornilin neuvosta veljestö valitsi Lavrentin virallisesti igumeniksi Kornilin kuoleman jälkeen vuonna 1538. Monien muiden töidensä ohella Lavrenti kopioi kirjoja, mikä oli hänen mieluisin tehtävänsä. Johdettuaan luostaria kymmenen vuotta hän antoi henkensä Herralle.

Pyhä uusmarttyyri Nikolaos Metsovolainen

Pyhä Nikolaos syntyi 1500-luvun lopulla Keski-Kreikan Epeiroksessa, Metsovon vuoristokylässä, jossa puhuttiin romanian sukuista vlahin kieltä. Hän siirtyi jo nuorena poikana lähellä sijaitsevalle Thessalian tasangolle Trikalan kaupunkiin, missä hän sai työtä erään turkkilaisen omistamassa leipomossa. Turkkilainen leipuri houkutteli nuoren Nikolaoksen kääntymään muslimiksi.

Pian nuorukainen alkoi kuitenkin katkerasti katua, että oli kieltänyt Kristuksen. Hän palasi kotikyläänsä, missä alkoi jälleen elää kristittynä. Pitkän ajan kuluttua hän laskeutui jälleen Trikalaan myymään pihkaisia sytykepuita. Eräs turkkilainen parturi tunnisti hänet. Vaateparresta hän näki, että Nikolaos oli palannut kristityksi. Heti hän kävi tähän käsiksi ja alkoi vaatia häntä palaamaan muslimiksi. Säikähtänyt Nikolaos antoi parturille heti koko sytykepuulastinsa ja pyysi, ettei tämä kavaltaisi häntä. Tämä lupasi, että jos Nikolaos toisi hänelle joka vuosi kuormallisen sytykkeitä, hän ei kerro kenellekään mitään. Nikolaos lupasi ja otti tavakseen viedä hänelle vuosittain lastillisen sytykepuuta.

Kun aika kului, Nikolaos alkoi yhä syvemmin katua kristinuskosta luopumisensa suurta syntiä. Hän päätti olla enää antamatta parturille sytykkeitä. Hän meni rippi-isänsä luo ja kertoi tälle halustaan pyyhkiä syntinsä pois tunnustamalla Herransa muslimien edessä. Rippi-isä varoitteli häntä peläten, ettei hän pysty kestämään kidutuksia ja kieltää Kristuksen uudelleen. Nikolaos vakuutti panevansa kaiken toivonsa Jumalan apuun ja sai siten lopulta rippi-isänsä siunauksen.

Kun Nikolaos saapui Trikalaan, parturi syöksyi heti hänen kimppuunsa: ”Missä olet ollut? Miksi et ole tuonut minulle sytykkeitäni?” Silloin Nikolaos vastasi: ”En ole sinulle velkaa mitään.” Raivoissaan turkkilainen alkoi huutaa, että Nikolaos on entinen muslimi. Paljon turkkilaisia kerääntyi paikalle, ja kuultuaan asianlaidan he alkoivat raahata häntä tuomarin eteen lyöden häntä matkalla. Kun tuomari ei pystynyt muuttamaan Nikolaoksen mieltä, hän luovutti tämän ruoskittavaksi, minkä jälkeen hänet heitettiin vankityrmään. Siellä hän joutui kestämään nälkää ja janoa, mutta siitä huolimatta yliluonnollinen ilo vallitsi hänen sielussaan. Uudessa kuulustelussa hän tunnusti jälleen Kristuksen kirkkaalla äänellä.

Silloin tuomari määräsi, että kaupungin keskusaukiolle oli sytytettävä suuri rovio. Toukokuun 17. päivänä vuonna 1617 pyhä Nikolaos sai surmansa tulessa. Eräs hurskas kristitty ruukuntekijä meni illalla polttopaikalle, jota turkkilaiset vartioivat. Hän lahjoi heidät ja sai mukaansa marttyyrin tulessa vaurioituneen pään. Kotonaan hän muurasi sen turkkilaisten pelosta seinän sisään.

Ruukuntekijän kuoltua talon osti kristitty nimeltä Melandros. Hän näki marttyyrin kuolinpäivän iltana seinästä hohtavan merkillistä valoa. Ilmiötä ihmetellen hän meni levolle ja sai unessa tiedon, että hohtavan seinän sisällä on marttyyri Nikolaoksen pääkallo. Kaivettuaan seinää hän löysi sen. Hän piti kuitenkin itseään arvottomana säilyttämään pyhäinjäännöstä. Siksi hän luovutti sen läheisillä Meteoran vuorilla sijaitsevaan Barlaamin luostariin, jossa hänen veljensä oli munkkina. Siellä se on edelleen.

Uusmarttyyri Nikolaos Metsovolaisen muistopäivää alettiin viettää hänen kuolinpäiväänsä edeltävänä päivänä, jotta se ei jäisi Meteoran Pyhän Barlaamin luostarin perustajaisien juhlan varjoon. Pyhä Nikolaos on tehnyt aikojen saatossa lukemattomia ihmeitä pyhäinjäännöksensä kautta. Hän on pysäyttänyt kulkutauteja sekä varjellut viljelyksiä raesateilta ja tuhohyönteisiltä. Monet ovat parantuneet vaivoistaan rukoillessaan pyhäinjäännösten äärellä Barlaamin luostarissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.