7.5.2017

Sävelmä
3. säv.

Halvaantuneen sunnuntai

Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ilmestyminen Jerusalemissa vuonna 351

pt. Johannes Zedazenilainen, Georgian luostarilaitoksen perustaja, ja 12 syyrialaista isää (+ 500-l.)

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 24:36–53
VI ylösnousemusevankeliumi

Ylösnousemusevankeliumi VI

Kun Jeesus oli noussut kuolleista, 36 yhtäkkiä hän itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille." 37 He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. 38 Mutta Jeesus sanoi heille: "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? 39 Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." 40 Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. 41 Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" 42 He antoivat hänelle palan paistettua kalaa 43 ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. 44 Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." 45 Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. 46 Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, 47 ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. 48 Te olette tämän todistajat. 49 Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta." 50 Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. 51 Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. 52 He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. 53 He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa.

Luuk. 24:36–53
Epistola
Ap. t. 9:32–42

Ap. t. 9:32–42

Ap. t. 9:32–42

32 Pietari kiersi paikkakunnalta toiselle ja tuli myös Lyddassa asuvien pyhien luo. 33 Hän tapasi kaupungissa Aineas-nimisen miehen, joka oli halvaantunut ja oli ollut vuoteenomana kahdeksan vuotta. 34 Pietari sanoi hänelle: "Jeesus Kristus parantaa sinut, Aineas! Nouse ja kokoa vuoteesi." Mies nousi heti. 35 Kaikki, jotka asuivat Lyddassa ja Saaronin tasangolla, näkivät hänet, ja he kääntyivät ja uskoivat Herraan. 36 Joppessa oli opetuslasten joukossa Tabita-niminen nainen nimi on kreikaksi Dorkas. Hän teki paljon hyvää ja avusti köyhiä runsain määrin. 37 Mutta noihin aikoihin hän sairastui ja kuoli, ja hänet pestiin ja kannettiin kattohuoneeseen. 38 Lydda on lähellä Joppea, ja kun opetuslapset kuulivat Pietarin olevan siellä, he lähettivät kaksi miestä viemään hänelle sanan: "Tule kiireesti meidän luoksemme." 39 Pietari lähti heti miesten mukaan. Kun hän tuli paikalle, hänet vietiin kattohuoneeseen, ja leskivaimot kerääntyivät hänen ympärilleen ja näyttivät itkien hänelle paitoja ja muita vaatteita, jotka Dorkas oli tehnyt ollessaan vielä heidän kanssaan. 40 Pietari käski kaikkien poistua. Hän polvistui ja rukoili. Sitten hän kääntyi vainajan puoleen ja sanoi: "Tabita, nouse!" Nainen avasi silmänsä, ja nähdessään Pietarin hän nousi istumaan. 41 Pietari ojensi hänelle kätensä ja auttoi hänet jalkeille. Sitten Pietari kutsui huoneeseen lesket ja kaikki pyhät, ja he saivat nähdä, että Tabita oli elossa. 42 Tapahtumasta levisi tieto ympäri Joppea, ja monet uskoivat nyt Herraan.

Joh. 5:1–15
Halvaantuneen sunnuntai

Ylösnousemusevankeliumi VI

Kun Jeesus oli noussut kuolleista, 36 yhtäkkiä hän itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille." 37 He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. 38 Mutta Jeesus sanoi heille: "Miksi te olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? 39 Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan." 40 Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. 41 Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: "Onko teillä täällä mitään syötävää?" 42 He antoivat hänelle palan paistettua kalaa 43 ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi. 44 Jeesus sanoi heille: "Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu." 45 Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. 46 Hän sanoi heille: "Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, 47 ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. 48 Te olette tämän todistajat. 49 Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta." 50 Jeesus vei opetuslapset ulos kaupungista, lähelle Betaniaa, ja siellä hän kohotti kätensä ja siunasi heidät. 51 Siunatessaan hän erkani heistä, ja hänet otettiin ylös taivaaseen. 52 He kumartuivat maahan asti ja osoittivat hänelle kunnioitustaan, ja sitten he riemua täynnä palasivat Jerusalemiin. 53 He olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa.

Luuk. 24:36–53

Päivän synaksario

Pyhä marttyyri Kodratos Nikomedeialainen

Nikomedeia oli Rooman valtakunnan itäisen osan pääkaupunki ennen Konstantinopolin rakentamista 300-luvun alussa. Keisarien Deciuksen (250–251) ja Valeriuksen (253–259) aloitettua kristittyjen vainot sinne kerättiin kristittyjä eri puolilta Vähää-Aasiaa odottamaan oikeudenkäyntiä. Jos he suostuivat uhraamaan epäjumalille, heidät vapautettiin, jos taas eivät, heitä alettiin kiduttaa julmasti. Kaupungissa asuvista kristityistä monet olivat paenneet vuoristoon, kun taas toiset odottivat pidätystään kaupungissa. Yksi heistä oli nuori hyvän koulutuksen saanut aatelismies Kodratos (Quadratus). Lahjomalla vanginvartijat hän oli saanut luvan päästä vankiloihin, joissa kristittyjä säilytettiin. Hän lohdutti ja rohkaisi heitä tunnustamaan urheasti Kristuksen.

Lopulta koitti päivä, jolloin prokonsuli kutsui vangitut kristityt tuomioistuimen eteen. Kodratos seurasi heidän mukanaan. Kun hän näki, että jotkut heistä alkoivat epäröidä, hän huusi kovalla äänellä: ”Me olemme kaikki kristittyjä ja ylistämme Kristuksen nimeä! Olemme kaikki ylhäisen Jerusalemin kansalaisia!” Hämmästynyt prokonsuli käski pidättää tämän röyhkeän miehen. Mutta ennen kuin vartijat ehtivät toteuttaa määräyksen, Kodratos astui esiin ja tehden ristinmerkin julisti olevansa valmis astumaan viranomaisten eteen. Hän torjui kaikki prokonsulin mielistelyt ja pilkkasi epäjumalien palvontaa. Silloin prokonsuli määräsi, että Kodratos oli laskettava lavitsalle ja häntä oli ruoskittava häränjänteillä. Mutta kun hän sai tietää, että Kodratos oli ylhäistä sukua, hän keskeytti ruoskinnan ja kutsui hänet ottamaan osaa keisarin syntymäpäivän johdosta kannettuihin uhreihin. Kodratos vastasi käyttäen raamatunlauseita kieltäytymisensä perusteluina. Silloin hänen ruoskimistaan jatkettiin. Kestävyydellään hän väsytti ruoskijansa, niin että he vaihtoivat vuoroa viisi kertaa. Illan tultua kaikki vangit lähetettiin vankilaan. Siellä ruhjottu Kodratos laskettiin terävien ruukunsirpaleiden päälle ja hänen rinnalleen pantiin iso kivi.

Jonkin ajan kuluttua prokonsuli oli lähdössä Nikeaan ja hän päätti ottaa mukaansa kaikki Kristuksen tunnustamisen tähden vangitut. Kodratos marssi heidän kolonnansa eturivissä kuin kenraali. Nikeassa prokonsuli toi hänen eteensä kristittyjä, jotka olivat suostuneet uhraamaan epäjumalille. Silloin Kodratoskin teeskenteli antavansa periksi ja pyysi päästä vapaaksi kahleistaan, etteivät luopiot näkisi häntä kahlehdittuna. Mutta heti kun hän pääsi vapaaksi, hän juoksi epäjumalien temppeliin ja rikkoi sen jumalpatsaat.

Pakanapapit ottivat hänet kiinni ja veivät hänet takaisin prokonsulin luo. Suuttuneena tämä käski ripustaa hänet puuhun ja raastaa hänen ruumistaan. Kidutuksen aikana marttyyri ylisti Jumalaa kirkkaalla äänellä. Luopiokristittyjä hän moitti heidän pelkurimaisuudestaan: ”Ettekö usko, että on olemassa ylösnousemus ja Jumalan tuomio? Mitä vastaatte Herralle Vapahtajan Kristuksen toisen tulemisen päivänä? Avatkaa silmänne ja nähkää, mistä korkeudesta olette langenneet ja mihin kunniattomuuden syvyyteen olette uponneet.” Hänen puheensa oli niin vakuuttavaa, että uskosta luopuneet purskahtivat itkuun ja palasivat uskoon. Itkien he heittäytyivät maahan ja valittivat niin, että väkijoukko tuli katsomaan mitä tapahtui täyttäen niin torin kuin keskusaukionkin.

Prokonsuli kovensi Kodratoksen kidutuksia entisestään. Häntä raastettiin rautakynsillä ja poltettiin soihduilla. Samalla hän jatkoi koko ajan luopuneiden lohduttamista valaen heihin uskoa Jumalan anteeksiantoon. Hartaasti hän rukoili Kristusta heidän puolestaan: ”Herra Jeesus Kristus, ota vastaan arvottoman palvelijasi lahja ja liitä heidät jälleen Sinun taivaallisiin sotajoukkoihisi. Osoita heille tänään merkki siitä, että olet ottanut vastaan heidän katumuksensa. Herra, ota minun sieluni pantiksi heidän kääntymyksestään.”

Heti kun kaikki entiset luopiot vahvistivat rukouksen aamenellaan, soihdut, joilla Kodratosta oli kärvennetty, sammuivat itsestään, ja valoisa pilvi verhosi marttyyrit. Sekä prokonsuli että muutkin kaupunkilaiset säikähtivät kaiken tämän nähdessään, ja heistä tuntui kuin koko kaupunki olisi sortumassa.

Kun prokonsuli tuli tuntoihinsa, hän vangitutti kaikki pyhät marttyyrit ja käski vartioida heitä tarkkaan. Myös Kodratoksen hän käski ottaa pois paalusta ja heittää vankilaan. Sotilaiden lisäksi myös suuri kansanjoukko jäi vartioimaan vankilaa. Seuraavana päivänä Kodratos ja kieltämistään katuneet kristityt tuotiin uudelleen prokonsulin eteen. Nähtyään heidän lujan uskonsa hän määräsi heidät kaikki ruoskittaviksi. Sitten hän käski sotilaiden viedä jokaisen heistä Kodratosta lukuun ottamatta omalle kotiseudulleen, jossa heidät oli poltettava kuoliaaksi. Iloiten ja ylistysveisuja laulaen marttyyrit riensivät kohti kuolemaa.

Kodratoksen prokonsuli käski viedä muiden mukana ensin Apameiaan ja sieltä Neokesareaan. Apameiassa hänet sidottiin säkkiin, jota sitten hakattiin joka puolelta. Kiduttajat luulivat hänen kuolleen, mutta kun säkki avattiin, hän nousi jaloilleen. Neokesareassa häntä kidutettiin lisää. Hän huusi: ”Lyökää, lyökää! Jos kuoletatte lihani, sieluni saa siitä suuren hyödyn.”

Kodratoksen seuralaisista Saturninus ja Rufinus mestattiin, jonka jälkeen Kodratos ja muut lähetettiin Apolloniaan. Siellä prokonsuli yritti turhaan saada heidät uhraamaan Apollolle. He pilailivat epäjumalan kustannuksella kysellen siltä, minkälaisen uhrin se haluaisi.

Lopuksi Kodratos siirrettiin Hermopolikseen, jossa hän joutui toisen tuomarin kuulusteltavaksi. Hänen maineensa oli vetänyt paikalle paljon katselijoita. Ruhjeidensa takia hän ei enää pystynyt liikkumaan vaan hänet tuotiin paikalle kärryillä, joista tuli hänen triumfivaununsa. Hänet pantiin tulikuuman halstarin päälle. Kodratos kesti tulta kaksi tuntia ja jopa laski leikkiä väittäen, että hänellä oli kylmä. Lopulta hänet mestattiin ja hän siirtyi moninkertaisena marttyyrina taivaan ihanuuteen.

Pyhä marttyyri Akakios

Pyhä Akakios oli Bysantin varhainen marttyyri. Hän syntyi kappadokialaiseen kristittyyn perheeseen ja nousi keisarin armeijan sadanpäälliköksi keisari Maximianuksen (286–305) aikana. Hänen nimensä merkitsee ”vilpitöntä”, ja pahuus olikin hänelle vierasta. Vaikka Akakios vietti moitteetonta elämää, hänet vietiin uskonsa takia Kappadokian tuomarin eteen kuin rikollinen. Kuulustelussa hän tunnusti heti Kristuksen Jumalakseen. Hän väitteli viisaasti ja teki tyhjiksi pakanoiden ja vääryydentekijöiden argumentit. Akakios kuvaili myös marttyyrien haudoilla näkemiään ihmeparantumisia, joiden todellisuutta ei voinut mitenkään kiistää. Häntä kidutettiin monin tavoin ja hänet vietiin sitten toisen tuomarin eteen, joka antoi viedä Kristuksen tunnustajan toisten vankien kanssa kahleissa Bysantioniin, jota myöhemmin alettiin kutsua Konstantinopoliksi. Matkan aikana Akakios rukoili Jumalaa ja kuuli taivaallisen äänen, joka lohdutti häntä. Monet vangeista alkoivat uskoa Kristukseen.

Akakiosta ruoskittiin julmasti ja kidutettiin monilla välineillä, mutta kärsimystensä aikanakin hän vetosi Jumalan voittamattomaan valtaan. Sitten hänet heitettiin vankilaan ja tuomittiin nälkäkuolemaan. Herra vahvisti marttyyriaan ja lähetti enkelinsä hänen luokseen; nämä paransivat hänet ja antoivat hänelle ohjeita. Hänen ihmeellisen parantumisensa jälkeen pakanat lähettivät hänet taas uuden tuomarin eteen, joka käski katkaista kristityn miehen kaulan miekalla. Pyhä Akakios meni pelotta pyövelin eteen ja antoi henkensä. Näin hän hukutti vanhan käärmeen, Saatanan, marttyyriverensä virtaan.

Pyhästä Akakioksesta tuli Konstantinopolin oma pyhä. Kaupungissa oli kaksi tai kolme pyhälle Akakiokselle omistettua kirkkoa, joista varhaisin oli Konstantinos Suuren rakennuttama. Se tunnettiin ”Saksanpähkinän” kirkkona, koska sen rakenteisiin oli sisällytetty saksanpähkinäpuu, johon Akakios oli sidottu ruoskimisensa ajaksi.

Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ilmestyminen Jerusalemissa vuonna 351

Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin merkki ilmestyi Jerusalemin taivaalle Konstantinos Suuren pojan keisari Konstantioksen (337–361) valtakaudella, pyhän Kyrillos Jerusalemilaisen (18.3.) ollessa Pyhän kaupungin arkkipiispana.

Pyhä Kyrillos kertoo kirjeessään keisari Konstantiokselle ihmeellisestä kirkkaan ristin ilmestymisestä helluntaina Jerusalemin taivaalle vuonna 351. ”Näinä pyhinä pääsiäiskauden päivinä 7. toukokuuta noin kolmannella tunnilla taivaalle ilmestyi valtava valoristi, joka ulottui Golgatalta Öljymäelle asti. Sitä eivät nähneet vain yksi tai kaksi ihmistä, vaan se ilmestyi selvästi kaikille kaupungissa oleville. Se ei ollut hetkellinen optinen harha, vaan se oli ihmissilmän nähtävissä useiden tuntien ajan. Siitä lähtevät salamat olivat kirkkaampia kuin auringon säteet. – – Kaikki asukkaat riensivät peloissaan ja samalla kertaa iloisina tästä näystä pyhään kirkkoon. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, jopa nuoret tytötkin, jotka tavallisesti pysyttelivät kotona, kristityt ja kaupungissa vierailevat pakanat, kaikki kohottivat ylistyshymnin Jumalan ainoalle ihmeitätekevälle Pojalle. He näkivät omin silmin todisteen siitä, ettei kristittyjen usko perustu minkään filosofian argumentteihin vaan Hengen voimaan. Sitä eivät julista ainoastaan ihmiset vaan siitä todistaa Jumala itse. Me Jerusalemin asukkaat, jotka näimme tämän tavattoman ihmeen omin silmin, olemme palvoneet ja kiittäneet Jumalaa, kaikkien Kuningasta ja Jumalan ainokaista Poikaa – ja kiitämme edelleenkin.”

Kyrillos puhuu kirjeessään keisari Konstantiokselle myös tämän isästä Konstantinoksesta, koska alkuperäinen ristinpuu löydettiin Jerusalemista tämän hallintokaudella, ja Konstantios oli varmasti tietoinen ristin aikaisemmasta ilmestymisestä. Tuo ensimmäinen ilmestys tapahtui syksyllä 312, kun Konstantinos Suuri onnistui voittamaan taistelussa Maxentiuksen Milviuksen sillan luona Rooman lähellä. Sen jälkeen Konstantinoksesta tuli yksinhallitsija, joka tuki ortodoksista uskoa ja lopetti kristittyjen vainot.

Kirjoittaessaan Konstantiokselle ristin ilmestymisestä Kyrillos toivoi saavansa keisarin luopumaan areiolaisten harhaopista, jonka mukaan Kristus oli tavallinen luotu ihminen eikä Jumala. Monet ihmiset kannattivat yhä Areioksen harhaoppia huolimatta Konstantinos Suuren kutsuman ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen (Nikea 325) päätöksestä. Ristin ilmestyminen Jerusalemissa vahvisti ortodoksisuutta areiolaisten harhauskoa vastaan. Kirkas yhdeksän metrin pituinen risti näkyi kokonaisen viikon pyhän kaupungin yllä. Ristin ilmestyminen johdatti monia pakanoita ja juutalaisia ortodoksiseen uskoon ja sen ymmärrettiin vahvistavan Nikean kirkolliskokouksen päätösten oikeellisuuden.

Historiasta tunnetaan muitakin taivaallisen ristin ilmestymisiä. Näistä kuuluisimpia ovat Armenian Varakissa 600-luvulla nähty risti ja Ateenassa vuonna 1925 tapahtunut ilmestys. 14. syyskuuta 1925 ristin ylentämisen juhlana Ateenan Pyhän Johannes Teologin kirkossa toimitettiin kokoöistä jumalanpalvelusta, johon yli kaksituhatta uskovaa oli kokoontunut. Kello 23.30 sinä yönä risti ilmestyi taivaalle pohjois-eteläsuunnassa kirkon yläpuolelle. Taivaallinen valo ei valaissut ainoastaan kirkkoa vaan myös sen ympäristön. Bysanttilaistyylisestä rististä, jossa oli kolme poikkipuuta, lähti kirkkaita säteitä, jotka saivat tähdet pilvettömällä taivaalla himmenemään. Risti oli näkyvissä noin puoli tuntia. Keskiyön jälkeen risti kohosi vähitellen pystyyn aivan niin kuin papin kädet ylentävät ristin jumalanpalveluksessa. Kun risti oli päässyt pystyasentoon, se alkoi hälvetä. Palvelus kesti kello neljään asti aamulla. Koska juhlaa vietettiin tuolloin juliaanisen kalenterin mukaan, monet ovat tulkinneet ilmestyksen vahvistukseksi sille, että juliaaninen kalenteri vastaa taivaallista järjestystä. Tällöin ei kuitenkaan huomioida sitä, että jos käytössä olisi ollut uusi korjattu kalenteri, ilmestys olisi voinut silti tapahtua juhlan aikana.[1]

Nämä ilmestykset muistuttavat meitä myös ristin lopullisesta ilmestymisestä, Kristuksen toisesta tulemisesta: ”Silloin taivaalle ilmestyy Ihmisen Pojan merkki. Kaikki maan sukukunnat puhkeavat valituksiin, kun näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Suuren torven soidessa hän lähettää enkelinsä neljälle ilmansuunnalle kokoamaan kaikkialta maan ääristä ne, jotka hän on valinnut.” (Matt. 24:30–31) Muun muassa pyhä Johannes Krysostomos on homiliassaan todennut Ihmisen Pojan merkin tarkoittavan nimenomaan ristiä.


[1] Juliaanisessa ajanlaskussa vuoden oletetussa pituudessa on pieni virhe, minkä takia se jätättää kolme vuorokautta 400 vuodessa. Sikäli gregoriaaninen kalenteri ei ole ”eri ajanlasku” vaan paremminkin juliaanisen korjattu versio.

Georgian luostarilaitoksen perustajat pyhittäjä Johannes Zedazenilainen ja kaksitoista syyrialaista isää Šio, David, Antoni, Taddeus, Habib, Isidor, Jessei (Ise), Joosef, Mikael, Piros, Stefanos ja Zenon

Pyhittäjä Johannes ja hänen kaksitoista oppilastaan olivat syyrialaisia askeetteja, joita kunnioitetaan luostarikilvoituksen aloittajina Georgiassa. Johannes vihkiytyi nuorena munkiksi Antiokiassa 400-luvun lopulla. Hän tuli tunnetuksi askeettisesta innostaan ja nöyryydestään ja sai nopeasti ihmeidentekijän maineen. Hänen luokseen tungeksivat ihmiset häiritsivät kuitenkin hänen rauhaansa ja hän vetäytyi erämaahan muutamien oppilaiden kanssa elääkseen heidän kanssaan Kristukseen kätkettyä elämää.

Eräänä päivänä Jumalanäiti ilmestyi Johannekselle ja kehotti häntä lähtemään kahdentoista oppilaansa kanssa Georgiaan vahvistamaan siellä asuvia kristittyjä ja kylvämään luostarikilvoituksen siemeniä. Kristinusko oli levinnyt Georgiaan Armeniasta 300-luvulla, mutta se ei ollut vielä juurtunut koko kansaan. Johannes valitsi mukaansa Šion, Davidin, Antonin (19.1.), Taddeuksen, Habibin (29.11.), Isidorin, Jessein (Ise, 2.12.), Joosefin, Mikaelin, Piroksen (Pyrros), Stefanin ja Zenonin. Nimitettyään jäljelle jääville veljille johtajan ja saatuaan siunauksen pyhittäjä Simeon Styliitta Uudelta (24.5.) hän lähti oppilaineen jalkaisin kohti Georgiaa jättäen toimeentulonsa kokonaan kaitselmuksen huostaan.

Heidän vielä ollessaan matkalla Georgian katolikos-arkkipiispa Eulavios sai enkeliltä ilmoituksen heidän lähestymisestään. Papiston ja kansan kanssa hän otti heidät vastaan suurella kunnioituksella. Kerrotaan, että katolikoksen siunauksen saatuaan Johannes alkoi heti puhua georgian kieltä, jota hän ei ennestään osannut.

Katolikoksen siunauksella Johannes oppilaineen asettui Zedazenin vuorelle, jossa oli aikoinaan ollut pakanallinen palvontapaikka. He asuivat havumajoissa, söivät vain villivihanneksia ja rukoilivat lakkaamatta. Askeettisella elämällään ja armeliaisuudellaan he näyttivät esimerkkiä evankeliumin mukaisesta täydellisyydestä. Kun sana heidän askeettisesta elämästään ja lähimmäisenrakkaudestaan levisi, kansaa alkoi virrata heidän luokseen. Uskovia tuli koko seudulta munkkien opetettavaksi ja siunattavaksi. Johannes ja hänen oppilaansa puhuivat tulijoille opetuksen ja taivaallisen lohdutuksen sanoja. Heidän luokseen tuotiin sairaita, jotka he paransivat rukouksella. Myös kuningas Parsman VI (541–553) kävi heidän luonaan kysymässä neuvoja.

Kaipaus kilvoituselämään syttyi monien Johanneksen luona vierailevien sydämessä. Yksi kerrallaan he hylkäsivät maailman ja liittyivät hänen oppilaisiinsa. Näin Zedazenin vuori muuttui vähä vähältä erakkojen yhteisöksi.

Jonkin ajan kuluttua arkkipiispa Eulavios nousi Zedazenin vuorelle valitakseen uudet piispat kahteen vapaaksi jääneeseen hiippakuntaan. Hän valitsi Habibin (29.11.) Nekressin piispaksi ja Jessein (2.12.) Tsilkanin piispaksi. Pian tämän jälkeen Jumalansynnyttäjä ilmestyi pyhittäjä Johannekselle kehottaen häntä lähettämään muutkin oppilaansa ympäri Georgiaa opettamaan Jumalan palvelemista. Johannes opetti oppilaitaan seuraamaan julistustyössään apostolien esimerkkiä, ja Pyhän Hengen ohjaukseen jättäytyen he saivat vallan polkea käärmeitä ja skorpioneja (Luuk. 10:19) ja tehdä tyhjäksi kaikki Paholaisen juonet. He antautuivat koettelemuksiin mistään vaikeuksista välittämättä. Hengellisen isänsä esirukousten ja Pyhän Hengen armon vahvistamina he välittivät kansalle palavan uskon, kannustivat laumaansa puhtaaseen elämään ja johdattivat monia sieluja enkelielämään.

Pyhittäjä Johannes jäi kilvoittelemaan Zedazenvuorelle seuranaan vain diakoni Elia. Kaikki kilvoituselämään pyrkivät hän lähetti luostariin, jonka hänen oppilaansa Taddeus perusti vuoren juurelle. Johannes vieraili usein ympäri Georgiaa hajaantuneiden oppilaidensa luona. Hän vahvisti heitä kilvoituksessa ja muistutti siitä tilinteosta, joka odottaisi heitä päivänä, jona he astuisivat Kristuksen eteen.

Koska Zedazenin vuorella ei ollut vettä, Johannes rukoili Jumalaa, ja vuoren huipulle puhkesi parantava lähde. Eräänä päivänä diakoni Elia törmäsi vettä hakiessaan karhuun. Hän juoksi heti varoittamaan Johannesta. Tämä tuli paikalle, puhui karhulle ja antoi sen juoda rauhassa lähteestä, mutta kielsi sitä vahingoittamasta ketään. Karhu kesyyntyi ja siitä tuli luostarin vartija. Tuosta lähtien yksikään peto Zedazenin vuorella ei enää ahdistellut ihmisiä. Pyhittäjä Johanneksen esirukousten kautta tapahtui ihmeitä hänen kuolemaansa saakka. Eräs mykkä alkoi puhua ja lapsuudestaan saakka halvaantunut kävellä.

Palveltuaan Jumalaa tunnollisesti useita vuosia Johannes sai merkin lähestyvästä kuolemastaan. Hän kutsui koolle oppilaansa ja paljasti heille, että monista Paholaisesta saamistaan voitoista huolimatta hän yhä pelkäsi lankeavansa sen ansoihin, jos jumalallinen armo ei olisi tukemassa häntä. Hän siunasi oppilaansa ja pyysi heitä hautaamaan hänet luolaan, jossa hän oli kilvoitellut. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän näki taivaan aukeavan ja enkelien ja pyhien joukkojen saapuvan vastaanottamaan hänen sieluaan. Näin hän antoi henkensä rauhassa Jumalalle.

Pyhittäjä Johanneksen oppilaista Habib ja Jessei vihittiin siis piispoiksi ja heillä on omat muistopäivänsä. Pyhittäjä Šion muistoa vietetään erikseen toukokuun 9. päivänä (ks. s. ###).

Antoni Martkopilainen (ks. 19.1.) muistetaan siitä, että hän kuljetti aina mukanaan Vapahtajan käsittätehtyä ikonia, jonka hän oli tuonut mukanaan Vähästä-Aasiasta. Hän kilvoitteli yksinään erämaassa. Kun hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita, hän rakennutti heitä varten luostarin ja vetäytyi itse jälleen yksinäisyyteen. Elämänsä viimeiset vuodet hän kilvoitteli pylvään päällä. Pyhittäjä Antoni antoi henkensä Herralle 500-luvulla.

Pyhittäjä Joosef Alaverdilainen kantoi aina mukanaan pientä ristiä, joka oli tehty Kristuksen eläväksitekevän ristin puusta. Hengellisen isänsä siunauksella hän julisti evankeliumin ilosanomaa Kartlissa Itä-Georgiassa. Myöhemmin hän asettui Alaverdin asumattomalle seudulle. Kerran hän kohtasi ylhäisen pakanan, joka vaikuttui hänen julistuksestaan niin, että perusti Alaverdiin luostarin. Sana Joosefin pyhästä elämästä ja rajattomasta rakkaudesta levisi ympäristöön ja kilvoittelijoiden määrä alueella kasvoi jatkuvasti. Pitkän ja työntäyteisen elämänsä päätteeksi pyhittäjä Joosef nimitti luostariinsa uuden johtajan ja antoi sielunsa rauhassa Herralle 570-luvulla. Hänen haudallaan tapahtuu yhä ihmeitä.

Pyhittäjä Piros Bretilaista kutsuttiin ”katumuksen jumalalliseksi kuvaksi”. Hän perusti Breti-nimiselle pienelle paikkakunnalle luostarin, jonka kirkkoon hänet aikanaan haudattiin.

Pyhittäjä Isidor Samtavisilainen julisti kristinuskoa Kartlissa useiden vuosien ajan. Hän perusti Rekhulajoelle Kristuksen käsittätehdyn ikonin kunniaksi Samtavisin luostarin, jonne hänet myös haudattiin.

Pyhittäjä Taddeus Stepantsmindalainen perusti luostarin Zedazenin vuoren juurelle. Pyhittäjä Johanneksen kuoltua hän kulki julistamassa ilosanomaa Kartlissa ja rakennutti useita kirkkoja. Elämänsä loppupuolella hän vetäytyi Tslevavuoren luolaan lähellä Kaspin kaupunkia. Hän nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Stefanos Khirsalainen seuralaisineen saarnasi Kahetiassa Itä-Georgiassa ja perusti Khirsan luostarin, johon hänet kuoltuaan haudattiin.

Pyhittäjä Zenon Ikaltolainen julisti Kristusta Pohjois-Kahetian vuoristossa ja perusti Ikalton luostarin. Monien kilvoitusten jälkeen hän nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin Ikaltoon Kristuksen käsittätehdyn ikonin kirkkoon.

Pyhittäjä Mikael Ulumbolainen saarnasi kristinuskoa Pohjois-Kartlissa ja Ossetiassa. Hän perusti luostarin Ulumbon alueelle, joka oli saanut nimensä Vähän-Aasian Bitynian Olymposvuoren mukaan[1]. Tunnetuin Johannes Zedazenilaisen oppilaista on David Garedjilainen (ks. alla).


[1] Olympos on vanhaksi georgiaksi Ulumbo.

Pyhittäjä David Garedjilainen ja hänen oppilaansa pyhittäjä Lukiane

Pyhittäjä David (Davit) Garedjilainen oli syntyjään syyrialainen. Hänestä tuli pyhän Johannes Zedazenilaisen (7.5.) oppilas ja hän siirtyi tämän mukana 500-luvulla Georgiaan. Siellä David asettui hengellisen poikansa Lukianen kanssa vuorelle, joka kohosi Kartlin[1] pääkaupungin Tifliksen (Tbilisi) yläpuolella.

Kartli oli tuohon aikaan persialaisten tulenpalvojien uhkaama. Pyhittäjä David vietti päivät rukouksessa anoen Herralta anteeksiantoa kaupungin asukkaiden synneille. Päätettyään rukouksensa hän siunasi vuorelta käsin kaupungin. Kerran viikossa hän laskeutui Lukianen kanssa Tiflikseen saarnaamaan.

Davidin arvovalta ja suosio saivat tulenpalvojat kuohuksiin. Häväistäkseen hänet kansan silmissä he syyttivät häntä haureudesta ja kutsuivat todistajakseen erään raskaana olevan prostituoidun, joka väitti häntä lapsensa isäksi. Pannen toivonsa Jumalaan David kosketti sauvallaan naisen vatsaa käskien syntymätöntä lasta ilmoittamaan totuuden. Silloin lapsi sanoi kohdusta todellisen isänsä nimen. Panettelusta raivostuneet paikallaolijat kivittivät naisen kuoliaaksi. David yritti turhaan saada heitä lopettamaan, mutta ei pystynyt hillitsemään kiihtynyttä joukkoa.

Näiden tapahtumien syvästi järkyttämänä David lähti seudulta oppilaansa Lukianen kanssa. He asettuivat pieneen luolaan erämaassa ja viettivät kaiken aikansa rukouksessa. He söivät vain villiyrttejä ja puiden kaarnaa. Kun yrtit kuivuivat kesän kuumuudessa, Jumala lähetti heidän luokseen peuroja. Lukiane lypsi ne ja toi maidon pyhittäjä Davidille. Tämä teki ristinmerkin maidon ylle, jolloin se muuttui ihmeellisesti juustoksi. Hämmästyksen lyömä Lukiane sanoi Davidille: ”Vaikka ruumiini mätänisi ja riutuisi nälästä ja janosta, en salli itseni huolehtia tämän ajallisen elämän asioista.” Keskiviikkoisin ja perjantaisin David ja Lukiane paastosivat syömättä mitään eivätkä peurat tulleet heidän luokseen noina päivinä.

Kerran vaarallinen käärme asettui läheiseen luolaan ja hyökkäili kaikkien kohdalle osuvien eläinten kimppuun. Pyhittäjä Davidin käskystä se kuitenkin jätti paikan.

Paikalliset metsästäjät sattuivat kerran peuroja jäljittäessään näkemään, miten Lukiane lypsi peuroja niiden seisoessa paikoillaan kuin lampaat. Metsästäjät osoittivat kunnioitustaan pyhittäjä Davidille ja kotiin palattuaan kertoivat, mitä olivat nähneet. Pian Garedjin erämaa täyttyi kilvoittelijoista, jotka kaipasivat päästä lähemmäksi Kristusta. Paikalle perustettiin luostari, joka oli vuosisatojen ajan uskon ja oppineisuuden keskus ja kulmakivi Georgiassa.

Jonkin ajan kuluttua David lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Hän jätti Lukianen sijaisekseen luostariin ja otti mukaansa muutamia muita veljiä. Kun pyhiinvaeltajat saapuivat ”Armon harjanteena” tunnetulle paikalle, josta Jerusalem jo näkyi, David lankesi polvilleen ja ylisti kyyneliä vuodattaen Jumalaa. Pitäen itseään arvottomana seuraamaan Jeesuksen Kristuksen jalanjälkiä, hän tyytyi vain katselemaan kaupunkia matkan päästä. Jerusalemin porttien ulkopuolella hän rukoili palavasti sillä välin kun hänen matkatoverinsa kävivät kunnioittamassa pyhiä paikkoja.

David otti muistoksi mukaansa kolme kiveä ”Armon harjanteelta” ja lähti paluumatkalle. Samana yönä enkeli ilmestyi Jerusalemin patriarkalle ilmoittaen, että kaukaa tullut hurskas mies nimeltä David oli ottanut mukaansa Jerusalemin koko pyhyyden. Enkeli kertoi, että tuo hurskas mies oli kävellyt Nablusin kaupungin halki ryysyihin pukeutuneena selässään vanha reppu, jossa kolme pyhää kiveä olivat. Patriarkka lähetti sananviejiä muukalaisen perään vaatimaan, että tämä palauttaisi kaksi kiveä ja veisi mukanaan vain yhden. Pyhittäjä David palautti kaksi kiveä, mutta torjui patriarkan esittämän vierailukutsun. Hän vei kolmannen kiven luostariinsa, ja tähän päivään asti se on ollut täynnä ihmeellistä parantavaa armoa.

Pyhittäjä Davidin tuotua ihmeitätekevän kiven Jerusalemista veljestön määrä luostarissa kaksinkertaistui. David itse huolehti heistä hengellisesti ja rohkaisi heitä kaikkia. Hän vieraili myös vanhempien erakkojen luona tuoden heille lohdutusta. Hänen tahdostaan perustettiin Pyhän Johannes Kastajan luostari paikalle, jonka nimi oli Mravalmta eli ”Vierivät vuoret”.

Jumala ilmoitti Davidille ennalta, että tämän siirtyminen taivasten valtakuntaan oli lähestymässä. David kutsui erämaan isät luokseen ja kehotti heitä viimeisen kerran pysymään horjumattomina kilvoituksessaan ja anomaan lakkaamatta Herralta pelastusta sielulleen. Nautittuaan pyhän ehtoollisen hän kohotti kätensä Herran puoleen ja antoi henkensä.

Pyhittäjä Davidin reliikkien äärellä on kautta aikojen tapahtunut paljon ihmeitä. Sokeana syntyneet ovat parantuneet pyhäinjäännöksiä kunnioittaessaan. Tähän päivään asti uskovat ovat pyhittäjä Davidin haudalla parantuneet hengellisistä ja ruumiillisista koettelemuksista. Georgiassa pyhittäjä Davidin muistoa on vietetty Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeisenä torstaina.


[1] Kartli on historiallinen alue Georgian keski- ja itäosissa. Antiikin aikana se tunnettiin nimellä Iberia.

Pyhittäjä Dodo Garedjilainen

Pyhittäjä Dodo Garedjilainen syntyi Kahetian alueella ja kuului Andronikašvilin kuninkaalliseen sukuun. Hän meni jo nuorena luostariin ja edistyi kaikissa hyveissä. Hän rakasti köyhyyttä ja yksinäisyyttä ja kilvoitteli ensin erakkona Kahetian Ninotsmindassa Itä-Georgiassa.

Kuultuaan pyhän David Garedjilaisen tekemistä ihmeistä Dodo lähti tapaamaan häntä Garedjin erämaahan Tifliksen itäpuolelle. Dodo jäi hänen oppilaakseen ja he alkoivat kilvoitella yhdessä. David oli yksi kahdestatoista syyrialaisesta isästä, jotka yhdessä pyhittäjä Johannes Zedazenilaisen kanssa olivat perustaneet Georgian luostarilaitoksen.

Kun muita kilvoittelijoita alkoi kerääntyä heidän ympärilleen, Dodon antaumuksellisesta uskosta vaikuttunut David kehotti Dodoa ottamaan mukaansa joukon munkkeja ja rakentamaan heille keljoja vastapäisen vuoren kallioille. Dodo siirtyi hänelle osoitettuun paikkaan ja aloitti pienen veljestönsä kanssa palavasieluisen kilvoittelun. Jumalanäidin kaikkein pyhimmälle nimelle omistetun luostarin veljestön määrä kasvoi vähitellen kahteensataan. Dodo itse eli erakkona kapeassa kallionhalkeamassa, jossa oli hädin tuskin tilaa yhdelle ihmiselle. Yötä päivää hän rukoili sekä kesän helteessä että talven pakkasessa katumuksen kyynelin syntiensä anteeksiantamusta, veljestön sielujen vahvistusta ja oikean uskon voimistumista koko maassa.

Kerran pyhä David paransi ihmeellisesti Rustavin prinssi Bubakarin pojan. Kiitollinen prinssi lahjoitti Garedjin luostarille elintarvikkeita ja muita välttämättömiä tarvikkeita, joista David lähetti osan Dodon veljestölle. Davidin neuvosta Bubakar pyysi Dodoa kastamaan hänet, ja ilomielin tämä kastoi ruhtinaan, tämän pojat ja koko seurueen.

Dodo kilvoitteli uutterasti luostarissaan koko pitkän ikänsä, kunnes nukkui pois rauhassa vuonna 596. Hänen hengelliset lapsensa hautasivat hänet luolaan, jossa hän oli kilvoitellut. Hänen hautansa päälle rakennettiin myöhemmin kirkko. Georgiassa pyhittäjä Dodo Garedjilaisen muistopäivää vietetään Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeisenä keskiviikkona ja pyhittäjä David Garedjilaisen muistopäivää sitä seuraavana päivänä.

Pyhittäjä Johannes Psykhalainen

Johannes oli kotoisin Galatian maakunnasta ja hänen isänsä oli pappi. Vartuttuaan hän meni luostariin Bityniaan ja koko hänen kotiväkensä seurasi hänen esimerkkiään. Nikean VII kirkolliskokouksen aikoihin vuonna 787 hän siirtyi isänsä ja veljiensä kanssa Eläväksitekevän lähteen luostariin Konstantinopoliin. Siellä heidät vihittiin munkeiksi. Pyhä patriarkka Tarasios (25.2.) vihki pian Johanneksen diakoniksi. Tämän jälkeen hän ei enää kuluttanut aikaansa maallisiin opintoihin, vaan paneutui kokonaan pyhän Raamatun tutkimiseen.

Toimittuaan jonkin aikaa luostarin taloudenhoitajana Johannes siirtyi pieneen Jumalanäidille omistettuun luostariin Psykhan kaupunginosaan Bosporinsalmen Euroopan puoleisella rannalla. Hän toimi luostarin taloudenhoitajana. Igumenina oli hänen veljensä, joka myöhemmin vihittiin piispaksi. Silloin Johanneksesta tuli hänen seuraajansa luostarin johtajana. Bulgarian kaani Krum oli tuhonnut luostarin rakennukset vuonna 813, joten Johannes joutui käyttämään paljon voimia luostarin jälleenrakentamiseen.

Johannes tuli tunnetuksi pyhien ikonien puolustajana ikoneita vastustaneen keisari Leo Armenialaisen hallitusaikana (813–820). Johannes vietiin ensin keisarin kanssa samanmielisen patriarkka Teodoros Kassiteraksen eteen nuhdeltavaksi, sitten hänet luovutettiin kaupungin käskynhaltijalle. Häntä ruoskittiin ja pahoinpideltiin, minkä jälkeen hänet lähetettiin maanpakoon Khersoniin. Siellä hän viipyi viisi vuotta viettäen erittäin askeettista elämää. Hän sai lahjan tehdä ihmeitä. Eräänä päivänä hän näki näyssä soihdun tulevan ulos suustaan. Siitä lähtien hänestä tuli todellinen valo alueen asukkaille. Voimakkaiden puheittensa lisäksi hän loisti erityisesti myös ihmeteoillaan.

Kun keisari Mikael II salamurhasi Leon, Johannes saattoi palata Konstantinopoliin keisarin annettua lyhytaikaisen armahduksen maanpaossa oleville munkeille. Siellä hän vetäytyi luostariinsa, jossa hän oppilaittensa ympäröimänä pian antoi sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui luultavasti vuonna 825. Ihmeet, joita alkoi tapahtua hänen haudallaan, olivat omalta osaltaan vaikuttamassa ortodoksisen uskon voittoon taistelussa ikonoklasmia vastaan.

Pyhittäjä Nil Sorski (Sorajokelainen)

Pyhittäjä Nil syntyi vuonna 1433. Hän oli lähtöisin yläluokasta, mutta ymmärsi jo nuorena kaiken katoavaisen turhuuden ja vetäytyi pyhittäjä Kirilin (9.6.) perustamaan Belozerskin luostariin. Siellä hänen hengellisenä ohjaajanaan toimi pyhien isien kirjoituksiin perehtynyt ohjaajavanhus Paisi Jaroslavov.

Belozerskin luostarissa kyti noihin aikoihin kiista luostarin maaomaisuuksista. Ongelmaksi oli muodostunut se, että vaikka munkit olivat yksilöinä omaisuudettomia, luostarit saattoivat olla hyvinkin rikkaita. Osa veljestöstä kannatti maaomaisuuksien kartuttamista, osa tahtoi poistaa luostarilta kaiken omaisuuden. Tähän kiistaan pyhittäjä Nil tuli aikanaan osallistumaan vaatimalla kirjoituksissaan täydellistä omaisuudettomuutta niin munkeilta kuin luostareiltakin.

Hesykasti-isien kirjoitusten tutkiminen kasvatti älykkäässä ja itsetutkiskeluun suuntautuneessa Nilissä kaipausta yhä sisäisempään elämään. Yhdessä oppilaansa Innokentin (19.3.) kanssa hän lähti pyhiinvaellukselle kilvoituselämän lähteille Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Athosvuorelle. Athoksella elettiin tuolloin hesykasmin nousukautta. Kreikan kielen taitoisena Nilillä oli mahdollisuus tutustua syvällisesti pyhien isien mielen varjelemista ja sisäistä rukousta käsitteleviin teksteihin. Myöhemmin hän lainasi omissa kirjoituksissaan ahkerasti muun muassa Iisak Syyrialaisen, Johannes Siinailaisen, Simeon Uuden Teologin, Gregorios Siinailaisen ja Neilos Askeetin opetuksia.

Athoksella Nil pääsi perehtymään myös Venäjällä siihen asti tuntemattomaan skiittaelämään, joka on yhteiselämäluostarin ja erakkolaisuuden välimuoto. Skiitan isät kilvoittelevat erillisissä keljoissaan pienen matkan päässä toisistaan ja kokoontuvat säännöllisesti yhteen viettääkseen liturgiaa ja osallistuakseen pyhään ehtoolliseen. Tältä pohjalta olivat aikanaan syntyneet Egyptin kukoistavat luostariyhteisöt. Kirkon pyhät isät ylistävät skiittaelämää parhaaksi kilvoittelumuodoksi, joka sopii myös aloittelijoille, toisin kuin varsinainen erakkoelämä.

Kun Nil Athoksella viettämiensä vuosien jälkeen palasi Venäjälle Belozerskin luostariin, hän oli vakuuttunut skiittaelämän paremmuudesta. Hän ei enää jäänyt luostariin, vaan rakensi itselleen keljan sen ulkopuolelle. Pian hän kuitenkin siirtyi noin 16 kilometrin päähän luostarista soiseen ja alavaan maastoon hiljaa virtaavan Sorajoen rannalle, josta hän löysi oman hengelliseen työskentelyyn sopivan erämaansa. Siellä hän antautui sisäiseen hiljaisuuteen, häiritsemättömään rukoukseen sekä Raamatun ja pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Hän mietiskeli kaikkea lukemaansa ja kirjoitti muistiin sen, mitä piti Jumalalle otollisena ja omalle sielulleen hyödyllisenä. Oppilaalleen Innokentille hän kirjoitti: ”Heikkoudessani ja laiskuudessani olen pannut kaiken toivoni Jumalaan ja Kaikkeinpyhimpään Jumalansynnyttäjään. Jos minun on ryhdyttävä johonkin asiaan enkä löydä siitä ohjetta kirjoituksista, panen asian joksikin aikaa sivuun, kunnes löydän neuvon. Oman tahtoni ja ymmärrykseni mukaan en rohkene ryhtyä mihinkään. Elitpä erakkona tai yhteisössä, tutki pyhiä kirjoituksia ja kulje isien jalanjäljissä tai ole kuuliainen sille, jonka tiedät hengelliseksi mieheksi niin sanoiltaan, elämältään kuin ymmärrykseltään. Pyhät kirjoitukset ovat ankaria vain sille, joka ei halua nöyrtyä eikä luopua maallisista ajatuksista, vaan haluaa elää oman himollisen tahtonsa mukaan.”

Aluksi Nil ei ottanut ketään luokseen asumaan pitäen itseään ”syntisenä ja typeränä ihmisenä” niin kuin hän itsestään kirjoitti. Mutta kun jotkut eivät antaneet hänelle rauhaa, vaan tahtoivat väkisin jäädä, hän lopulta antoi periksi. Hänen ympärilleen muodostui skiittayhteisö, jossa veljet asuivat omissa keljamökeissään kivenheiton päässä toisistaan. Skiitan keskellä oli Herran temppeliintuomiselle pyhitetty vaatimaton puukirkko. Lauantai-iltaisin ja juhlapäivien aattona siinä toimitettiin kokoöinen jumalanpalvelus, joka päättyi aamulla liturgiaan ja yhteiseen ateriaan. Laulun osuus palveluksissa oli vähäinen; pääpaino oli psalmien hitaassa resitoinnissa sekä isien opetusten lukemisessa. Muina päivinä munkit elivät kukin yksinään tai muutaman veljen ryhmissä omistaen suurimman osan ajasta rukoukselle ja pyhien kirjoitusten tutkimiselle. Kukin piti huolta itsestään ja järjesti päiväohjelmansa ja rukoussääntönsä niin kuin hyväksi näki.

Nil ei pitänyt itseään yhteisön esimiehenä eikä halunnut ottaa vastuuta veljien sielujen ohjaamisesta. Hän eli vertaisena heidän keskuudessaan välittäen omalla elämällään sitä, minkä oli vuosien varrella pyhistä kirjoituksista oppinut. Veltot ja riidanhaluiset veljet hän kuitenkin lähetti pois.

Nil ja hänen veljestönsä kopioivat kirjoja. Skiitasta ei poistuttu eikä maailman asioita pohdittu. Nilin mielestä lähimmäisrakkauden korkein muoto oli esirukous ja ilmaisten neuvojen antaminen, joiden kautta munkin tuli ilmaista rakkauttaan ihmisiin.

Skiitan ulkoisen elämän normisto oli lyhyt. Nil määräsi, että skiitan munkkien tuli hankkia elanto omalla työllään. Maanviljelyä hän ei hyväksynyt pitäen sitä liian raskaana ja sopimattomana erakoille. Almuja ja lahjoituksia veljet saivat ottaa vastaan vain sairaana ollessaan tai äärimmäisessä puutteessa. Veljet eivät saaneet poistua skiitasta eikä naisilla ollut sinne pääsyä. Kirkossa kaiken tuli olla vaatimatonta; hopeaa ei hyväksytty edes ehtoollisastioissa. Munkkien tuli elää yksinkertaisesti tyytyen vain kaikkein välttämättömimpään ja keskittyä hengelliseen työskentelyyn: lakkaamattomaan rukoukseen ja taisteluun omia ajatuksia ja himoja vastaan.

Nilin oma kirjallinen tuotanto koostuu kirjeistä sekä kahdesta pääteoksesta Predanie (Perimätieto) ja Ustav (Luostarisääntö), jotka ovat vuosisatojen saatossa sulautuneet yhteen. Predanie on lyhyt skiittaelämän normisto. Laaja luostarisääntö Ustav ei sen sijaan nimestään huolimatta ole sääntökokoelma, vaan askeettinen tutkielma sisäisestä hengellisestä elämästä ja lakkaamattoman rukouksen harjoittamisesta. Näin se sisältönsä puolesta eroaa kaikista muista ohjesäännöistä, joita luostareiden perustajat ovat eri aikoina laatineet.

Ankarasta maailmasta vetäytymisestä huolimatta Nilin maine kantautui Venäjän keskuksiin, Moskovaan ja Novgorodiin. Vuonna 1490 hänet kutsuttiin osallistumaan juutalaistajien harhaoppia käsittelevään kirkolliskokoukseen Moskovassa. Novgorodin arkkipiispa Gennadi vaati harhaoppisille jopa kuolemantuomiota. Nil luultavasti kannatti lempeämpää ja suvaitsevaisempaa linjaa, sillä kirjoituksissaan hän painottaa, ettei hyveen polulta eksyneitä pidä syyttää, vaan jättää asia Jumalan haltuun.

Vuonna 1503 Nil osallistui toistamiseen kirkolliskokoukseen Moskovassa. Tällä kertaa kokouksen jo ollessa päättymäisillään hän nosti esille luostareiden suuret maaomaisuudet, joihin liittyi myös väärinkäytöksiä. Nil ehdotti, etteivät luostarit saisi enää pitää hallussaan asuttuja kyliä ja maita, vaan munkkien tulisi elää yksinäisyydessä ja hankkia elantonsa käsitöitä tekemällä. Monet Belozerskin luostarin munkit ja Volgan takaisen alueen erakot kannattivat Niliä.

Volokolamskin luostarin igumeni Joosef (9.9.) puolestaan nousi vastustamaan ehdotusta. Hän vetosi kirkon kunnioittamiin pyhiin luostarinjohtajiin, kuten pyhittäjä Teodoros Studionilaiseen ja Athanasios Athoslaiseen. Hänen mukaansa luostareiden maaomaisuus teki mahdolliseksi niiden harjoittaman hyväntekeväisyyden. Tästä kehkeytyi ”omaisuudettomien” ja ”joosefilaisten” välille yleinen kiista, joka jakoi Venäjän kirkkoa vuosisatojen ajan. Kun Nil huomasi kohtaavansa vastustusta, hän kieltäytyi jatkamasta kirkollista väittelyä. Hän vain totesi: ”Ei ole sopivaa, että munkki sekaantuu kiistoihin, joissa on otettava kantaa asioihin. Parempi on, että hän vetäytyy syrjään.” Nil palasi Sorajoen skiittaan, jossa hän vietti elämänsä viimeiset vuodet hesykasmin hengessä pyhien isien kirjoituksia jäljentäen.

Hyvissä ajoin ennen kuolemaansa pyhittäjä Nil lähetti läheisimmän oppilaansa Innokentin Vologdan alueelle, jotta tämä perustaisi sinne luostarin. Hän myös ennusti, että Innokentin yhteisöstä muodostuisi yhteiselämäluostari, kun taas hänen oma skiittansa tulisi pysymään köyhänä erakkomunkkien yhteisönä.

Veljestön lukumäärästä Sorajoen skiitassa Nilin elinaikana ei ole tarkkaa tietoa. Ilmeistä kuitenkin on, että veljestö pysyi suhteellisen pienenä. Seitsemän vuotta Nilin kuoleman jälkeen skiitassa tiedetään kilvoitelleen 14 munkkia.

Tuntiessaan päiviensä määrän täyttyvän pyhittäjä Nil kirjoitti veljestölle testamenttinsa. Siinä hän pyysi kilvoittelutovereitaan jättämään ruumiinsa hautaamatta ilman kunnianosoituksia. ”Minä, arvoton Nil, pyydän teitä, kanssani samanmieliset herrani ja veljeni, heittäkää ruumiini korpeen petojen ja lintujen syötäväksi, sillä se on tehnyt paljon syntiä Jumalan edessä eikä ansaitse tulla haudatuksi. Jos ette tee näin, niin kaivakaa kuoppa ja haudatkaa minut siihen mahdollisimman häpeällisesti. Olen aina pyrkinyt voimieni mukaan välttämään tämän maailman kunniaa ja kiitosta tässä elämässä, ja niin myös kuolemani jälkeen.” Pyhittäjä Nil antoi sielunsa Herralle 75 vuoden ikäisenä toukokuun 7. päivänä vuonna 1508.

Sorajoen luostari säilyi aina pienenä ja vaatimattomana yhteisönä niin kuin pyhittäjä Nil oli toivonutkin. Vuonna 1569 tsaari Iivana Julma halusi rakennuttaa Nilin hautapaikalle kivikirkon, mutta tämä ilmestyi tsaarille unessa ja kielsi ryhtymästä hankkeeseen.

Nilin pyhäinjäännökset on haudattu skiitan kirkon lattian alle. Hänen nimensä liitettiin kirkkokalenteriin 1800-luvulla, jolloin häntä jo kunnioitettiin pyhänä kautta Venäjän. Myös Nilin luostarisääntöä kopioitiin ahkerasti. Esimerkiksi Valamon luostarin vanhojen käsikirjoitusten joukossa on useita jäljennöksiä Nilin teoksista, vanhimmat niistä 1700-luvulta.

Luostareiden maaomaisuuskiistassa Nilin kanta kärsi tappion, mutta hänen askeettinen ihanteensa jäi elämään. Hänen suuruutensa oli siinä, että hän pysyi itse loppuun asti uskollisena luostarisäännölleen ja toteutti sen periaatteita omassa elämässään ja kilvoituksessaan. Hän myös siirsi Venäjällä eteenpäin kirkon varhaisten isien opetusta ja valmisti siten pohjaa sille hengelliselle renessanssille, joka alkoi Venäjän kirkossa Paisi Velitškovskin (15.11.) ja Optinan luostarin ohjaajavanhusten vaikutuksesta.

Pyhä vanhurskas Alexis (Toth) Wilkesbarrelainen

Pyhä Alexis syntyi vuonna 1854 (1853) Karpaattien alueella nykyisessä Slovakiassa keisari Frans Joosefin (1848−1916) hallitessa Itävalta-Unkaria. Hänen vanhempansa olivat Karpaattien ruteeneja ja hänen isänsä Georgi Toth oli uniaattikirkon pappi. Alexis sai erinomaisen koulutuksen. Opiskeltuaan vuoden roomalaiskatolisessa seminaarissa hän siirtyi uniaattien ylläpitämään kreikkalaiskatoliseen seminaariin, jonka jälkeen hän jatkoi opintojaan Prahan yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hän oppi useita vieraita kieliä.

Alexis meni naimisiin Rosalie Mihalukin kanssa ja vihkiytyi papiksi. Muutaman vuoden kuluttua Rosalie ja perheen ainoa lapsi kuitenkin kuolivat. Tämän jälkeen Alexis omistautui kokonaan papin kutsumukselleen. Hän työskenteli Prešovin uniaattipiispa Nikolain sihteerinä sekä kanonisen lain ja kirkkohistorian professorina Prešovin kreikkalaiskatolisessa seminaarissa.

1880-luvun lopulla Alexisin entinen opiskelutoveri isä Aleksander Dzubay kirjoitti Amerikasta Prešovin uudelle piispa Johannekselle ja pyysi, että tämä lähettäisi Alexisin lähetystyöhön Pohjois-Amerikkaan. Piispa antoi asialle siunauksensa ja vuonna 1889 isä Alexis siirtyi Yhdysvaltoihin Minneapolisiin uuden Pyhän Marian kirkon papiksi.

Otettuaan vastuun seurakunnasta isä Alexis lähti tapaamaan paikallista roomalaiskatolista arkkipiispaa John Irelandia, jonka alaisuuteen hän kuului. Arkkipiispa ajoi voimakkaasti katolisen kirkon amerikkalaistamista eikä hyväksynyt kansallisten seurakuntayhteisöjen toimintaa. Niinpä hän suhtautui isä Alexisiin avoimen vihamielisesti. Hän kieltäytyi tunnustamasta uniaattien noudattamaa bysanttilaista (ortodoksista) riitusta ja isä Alexisin valtuuksia toimia pappina. Alexis esitti vastalauseensa. Hän kiisteli asiasta pitkään arkkipiispan kanssa, mutta tämä pysyi itsepäisesti kannassaan. Arkkipiispa Ireland sai näkemyksilleen tukea muilta Yhdysvaltojen katolilaisilta piispoilta. Lopulta hän kehotti kaikkia katolisia pappeja ja seurakuntia välttämään kanssakäymistä isä Alexisin kanssa.

Isä Alexis yritti hoitaa tehtäviään uniaattien ja Vatikaanin tekemien sopimusten mukaisesti. Uniaattipapit eri puolilta Yhdysvaltoja kuitenkin raportoivat hänelle, että heillä oli samanlaisia ongelmia piispan kanssa ja että heitä kaikkia uhkasi viraltapano ja paluu Eurooppaan.

Vastoinkäymiset saivat isä Alexisin tarttumaan asiaan, joka oli kypsynyt hänen sydämessään jo pitkään. Hän päätti liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Hän kutsui Pyhän Marian kirkon seurakuntalaiset kokoukseen, ja joulukuussa vuonna 1890 seurakunta otti yhteyttä Venäjän ortodoksisen kirkon edustajiin Yhdysvalloissa. Isä Alexisin ja San Franciscon piispa Vladimirin tapaamiset johtivat siihen, että isä Alexis otettiin muutaman kuukauden kuluttua, helmikuussa 1891, ortodoksisen kirkon yhteyteen. Venäjän kirkko oli kuitenkin hämmästynyt siitä, että kokonainen seurakunta halusi siirtyä ortodoksiseen kirkkoon. Kesti vuoden ennen kuin piispa Vladimir liitti Pyhän Marian seurakunnan, yhteensä 361 henkeä, ortodoksiseen kirkkoon osaksi Yhdysvalloissa toimivaa Alaskan hiippakuntaa. Neljän kuukauden kuluttua Venäjän kirkon pyhä synodi hyväksyi ja vahvisti hänen päätöksensä.

Isä Alexis Toth oli ensimmäinen uniaattipappi, joka johti seurakuntansa Yhdysvalloissa liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Hänen esimerkkinsä innoitti satoja itäeurooppalaisia maahanmuuttajia, niin maallikoita kuin papistoa. Hänen palavat saarnansa ortodoksisuudesta vaikuttivat moniin. Hän oli korkeasti koulutettu ja oppinut teologi, joka osasi puhua kansalle selkeästi ja ymmärrettävästi. Vuonna 1892 hän puhui maahanmuuttajille Wilkes-Barressa Pennsylvaniassa heidän sosiaalisesta ja uskonnollisesta tulevaisuudestaan Amerikassa. Vuonna 1902 hän johti Pyhän Johannes Kastajan seurakunnan Mayfieldissä Pennsylvaniassa liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Hän neuvoi ihmisiä pitämään lujasti kiinni ortodoksisesta uskosta, mutta samalla hän opasti heitä olemaan tuomitsematta toisia ja suhtautumaan suvaitsevasti muihin uskoviin. Hän julkaisi kirjoituksia ortodoksisuudesta sekä pastoraalista opetusta vastakääntyneille.

Isä Alexisin liittyminen ortodoksiseen kirkkoon toi hänelle kuitenkin myös vihamiehiä. Häntä syytettiin siitä, että hän myi maanmiehiään Moskovalle ja hyötyi siitä itse taloudellisesti. Tosiasiassa hän jakoi vähäisistä varoistaan almuja ja avusti erityisesti köyhempiä pappeja. Oman toimeentulonsa hän jätti kokonaan kaitselmuksen huomaan ja etsi ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskasta tahtoaan (Matt. 6:33). Kaikki koettelemukset hän otti vastaan iloiten.

Amerikan ortodoksiset piispat tunnistivat isä Alexisin kyvyt ja hyveet. He lähettivät hänet usein pitämään opetuspuheita hajallaan eri puolilla maata asuville ortodoksisille slaaveille. Hän vieraili myös monissa tuntemissaan uniaattiseurakunnissa selittämässä ortodoksisen, katolisen ja uniaattikirkon välisiä eroja sekä kehotti niiden papistoa ja seurakuntalaisia seuraamaan omaa esimerkkiään. Hänen vaikutuksestaan 17 amerikkalaista uniaattiseurakuntaa siirtyi takaisin ortodoksisen kirkon helmaan. Hänen päättäessään työnsä yli 20 000 Karpaattien ja Galitsian[1] alueen uniaattia oli palannut ortodoksiseen kirkkoon. Heistä tuli hapate, joka osaltaan edisti ortodoksisuuden leviämistä Pohjois-Amerikassa.

Isä Alexis sai rovastin arvon ja lukuisia kirkollisia arvomerkkejä. Vuonna 1907 hänet nimettiin piispaehdokkaaksi, mutta hän kieltäytyi sanoen, että hänen tilalleen tulisi valita nuorempi ja terveempi kandidaatti. Seuraavan vuoden lopulla hänen terveydentilansa huononi. Pyhä Alexis antoi sielunsa Herralle rauhallisesti toukokuun 7. päivänä vuonna 1909. Hänet haudattiin Pyhän Tiihonin luostariin Pennsylvaniassa. Testamentissaan hän toivoi yksinkertaisia hautajaisia ilman kukkalaitteita ja seremonioita. Varoja tai omaisuutta häneltä ei jäänyt. Amerikan ortodoksinen kirkko kanonisoi hänet pyhäksi vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Galitsia on historiallinen maakunta nykyisen Puolan ja Ukrainan alueella.