Metropoliitta Ambrosius – seurakunta etujoukossa?

Hiippakunnassamme pidettiin katolisen ja ortodoksisen papiston yhteiset koulutuspäivät lokakuussa. Paneuduimme kirkkojemme pastoraalisen työn haasteisiin ja mahdollisuuksiin nyky-yhteiskunnassa. Koimme olevamme yhteisessä työssä.

Kirkon lähetys ja todistus kuuluvat olennaisella tavalla sen olemukseen. Tehtävänämme on olla todistamassa Kristuksen totuudesta ja välittää armon, lohdutuksen ja rakkauden sanomaa jakamattoman kirkon hengessä. Lähetyskäsky on edelleen ajankohtainen: Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa.

Tätä työtä meidän tulee tehdä yhdessä aikana, jota varjostavat sodat, fanaattisuus ja marttyyrius. Toisaalta samaan aikaan ekumeeninen kanssakäyminen on vaikeutunut ortodoksisten kirkkojen sisäisten jännitteiden vuoksi. Silti yhteistyö katolisen kirkon kanssa on tärkeää, sillä meitä yhdistää vahva yhteinen traditio.

Kirkon todistuksessa ja pastoraalisessa vastuussa oleellista on myös miten sen perinteisestä hierarkkisesta rakenteesta käsin sitä teemme. Katolisen ja ortodoksisen kirkon välisissä kansainvälisissä neuvotteluissa 1988 Uudessa Valamossa laadittiin merkittävä asiakirja kirkon virasta. Sen mukaan ymmärrämme piispuuden ja pappeuden samalla tavoin. Luonnollisena jatkumona tälle oli viime syyskuussa Italian Chietin oppineuvottelut, jossa yksimielisesti allekirjoitettiin synodaalisuutta ja kirkon johtoasemaa koskeva asiakirja, joka alleviivaa piispojen yhteisöllistä tehtävää ja vastuuta mutta myös muistuttaa johtajuuden tarpeesta.

Mieleeni muistuu oppineuvotteluissa Valamossa käymäni keskustelu tunnetun katolisen kirkko-oikeuden asiantuntijan kanssa. Osin huumorimielessä hän tokaisi, että koska katolisessa kirkossa on aina puhuttu paavista ja muista piispoista, siksi on vaikeaa oppia puhumaan paavista ja piispoista.  Vatikaani ja sen paavikeskeinen johtajuus on ortodokseille ongelma, mutta toisesta näkökulmasta sitä on meidän paikalliskirkkojemme liiallinen itsenäisyys.

Useimmissa ortodoksisissa kirkoissa – Suomen kirkkoa lukuunottamatta – on vielä jäljellä menneiden aikakausien itsevaltiuden täysin epädemokraattinen johtajuus ja hallinto. Kirkkoa johtaa vain piispoista koostuva synodi. Se valitsee piispat. Kirkkokansan eikä kirkon työntekijöiden edustajilla ole tilaa päätöksentekijöiden pöydissä. Myös hiippakunnan tasolla hallinnollinen ja taloudellinen valta on piispalla. Useinkin seurakunnan hallinnossa kirkkokansan edustajilla on korkeintaan neuvoa-antava rooli.

Suomessa kirkkomme elää nykyajassa. Meillä jo lähes 100-vuotta on vallinnut demokraattinen hallintosysteemi. Kirkkolaissa ja –järjestyksessä yhdistyvät aidolla ja – katolista ja sekä ortodoksista maailmaa ajatellen – jopa luovalla tavalla ortodoksinen kirkko-oikeudellinen perintö ja kansanvaltaisen yhteiskunnan ihanteet.

Meillä seurakuntalaiset valitsevat vaaleilla edustajansa valtuustoon, jonka puheenjohtajana voi toimia maallikko. Kirkon yhteisistä asioista päättää kirkolliskokous, jossa maallikot ovat enemmistönä. Hallinnon eri tasoilla on samalla tavoin miehiä ja naisia.

Mitä tämä merkitsee kirkkomme missiolle ja läsnäololle yhteiskunnassa? Oleellisesti sen ei hallinnossa tulisi merkitä pelkästään byrokraattista tapaa osallistua vallankäyttöön ja johtamiseen. Päinvastoin, seurakuntien ja kirkon hallintoelinten tehtävä on oleellisesti yhdessä olla kirkon hengellisen työn eturintamassa. Sekä mahdollistamassa sitä työtä, mutta myös aktiivisesti sitä tekemässä. Jokaisen luottamushenkilön kokousmateriaalissa päällimmäisenä tulee olla kirkkomme tavoite- ja toimintasuunnitelma 2016–2020 sekä Kristuksen lähetyskäsky huoneentauluna.

Tämä toimintasuunnitelma linjaa ytimekkäästi kirkon, sen hiippakuntien ja seurakuntien, työn sisällölliset tavoitteet. 2000-luvulla niiden toteuttamista auttaa merkittävästi lisääntyvä yhteistyö muiden kristillisten kirkkojen kanssa.

Tulostettava sivu