22.3.2017

2017-03-22
3. säv.

pm. Basileios Ankyralainen (+ 362)

uusmarttyyri Euthymios Athoslainen (+ 1814)

VI:

  1. Jes. 26:21–27:9

Eht:

  1. 1. Moos. 9:18–10:1
  2. Sananl. 12:23–13:9
Jes. 26:21–27:9

6:21 Sillä itse Herra lähtee asuinpaikastaan vaatiakseen maan asukkaat tilille kaikesta pahasta, mitä he ovat tehneet. Silloin maa paljastaa kaiken siihen vuodatetun veren eikä enää peitä surmattujen ruumiita.

7:1 Sinä päivänä Herra vaatii tilille ja lyö suurella, vahvalla ja terävällä miekallaan Leviatanin, nopealiikkeisen käärmeen, Leviatanin, kiemurtavan käärmeen, iskee hengiltä syvyyden hirviön.

2 Sinä päivänä saamme kuulla: "Ihana viinitarha! Laulakaa siitä!"

3 -- Minä, Herra, olen sen vartija,
yhtenään minä kastelen sitä.
Minä vartioin sitä päivin ja öin,
jottei sitä kukaan vahingoittaisi.
4 Vihani hehku on ohi.
Mutta jos vain näen ohdakkeita ja orjantappuroita,
käyn taisteluun niitä vastaan
ja poltan ne kaikki,
5 jolleivät etsi minusta turvaa ja tee rauhaa kanssani, rauhaa minun kanssani.

6 Tulevina aikoina Jaakob juurtuu, Israel kukkii ja kukoistaa, ja hedelmiin peittyvät maan kasvot.

7 -- Onko hän lyönyt teitä yhtä ankarasti
kuin hän löi teidän lyöjiänne?
Onko hän tappanut teitä yhtä säälimättömästi
kuin hän tappoi teidän kansanne tappajia?
8 Vain hätistämällä pois, karkottamalla hän teitä
ojensi,
kiivaalla henkäyksellään hän ajoi teidät tiehenne
itätuulen päivänä.
9 Näin sovitetaan Jaakobin synnit, tämä on kääntymyksen hedelmä: Jaakob murskaa kaikki väärien alttarien kivet niin kuin kalkkikivi murskataan, eikä maahan enää nouse asera-paaluja, ei suitsutusalttareita.

1. Moos. 9:18–10:1

18 Nooan pojat, jotka lähtivät arkista, olivat Seem, Haam ja Jafet, ja Haamista tuli Kanaanin isä. 19 Nämä kolme olivat Nooan pojat, ja heidän jälkeläisiään ovat kaikki maailman ihmiset.

20 Nooa ryhtyi viljelemään maata ja istutti ensimmäisen viinitarhan. 21 Mutta kun hän joi viiniä, hän juopui ja jäi alastomana makaamaan telttaansa. 22 Haam, Kanaanin isä, näki isänsä alastomuuden ja kertoi siitä ulkona molemmille veljilleen. 23 Silloin Seem ja Jafet ottivat viitan, levittivät sen harteilleen, menivät sisään selkä edellä ja peittivät isänsä alastomuuden. Heidän kasvonsa olivat poispäin, eivätkä he nähneet isäänsä alastomana. 24 Kun Nooa selvisi juopumuksestaan ja sai kuulla, mitä hänen nuorin poikansa oli hänelle tehnyt, 25 hän sanoi:

-- Kirottu olkoon Kanaan, tulkoon hänestä veljiensä orjienkin orja.

26 Ja hän sanoi vielä:

-- Kiitetty olkoon Herra,
Seemin Jumala,
ja Kanaan olkoon Seemin orja.
27 Tehköön Jumala laajaksi Jafetin suvun, ja saakoon se asua myös Seemin majoissa, ja Kanaan olkoon heidän orjansa.

28 Nooa eli vedenpaisumuksen jälkeen vielä 350 vuotta. 29 Kaikkiaan hän eli 950 vuotta, ja sitten hän kuoli.

10:1 Tämä on luettelo Nooan poikien, Seemin, Haamin ja Jafetin, jälkeläisistä. Vedenpaisumuksen jälkeen heille syntyi poikia.

Sananl. 12:23–13:9

23 Viisas ei kersku tiedoillaan, tyhmä kuuluttaa julki tyhmyytensä.

24 Ahkera päätyy päälliköksi, laiskuri toisten käskettäväksi.

25 Huoli masentaa ihmismielen, hyvä sana sen ilahduttaa.

26 Hurskas pysyy kaukana pahasta, jumalattomien tie vie harhaan.

27 Veltto pyyntimies ei tavoita saalista, ahkeralle kertyy rikkauksia.

28 Vanhurskauden polku vie elämään, mutta monet kulkevat kuoleman tietä.

13:1 Viisas ottaa varteen isänsä moitteet, omahyväinen ei nuhteista piittaa.

2 Hyvä sana ravitsee puhujansa, mutta pahantekijä janoaa väkivaltaa.

3 Joka hillitsee kielensä, turvaa henkensä, suupaltti kulkee turmioon.

4 Laiska toivoo mutta ei saa, ahkera syö itsensä kylläiseksi.

5 Oikeamielinen vihaa valheellisuutta, jumalaton levittää häpeän löyhkää.

6 Oikeamielinen pysyy oikealla tiellä, jumalaton syöksyy syntiin ja tuhoon.

7 Moni rikkaaksi tekeytyvä on tyhjätasku, moni köyhyyttään valittava omistaa paljon.

8 Rikkaalla on, mistä maksaa lunnaat, köyhää on turha uhkailla.

9 Oikeamielisten valo sädehtii ja loistaa, mutta jumalattomien lamppu sammuu.

Keisari Trajanuksen hallituskaudella (98–117) Antiokian kaupungissa[1] eli yhdessä viisi kristittyä neitsyttä. He olivat pyhittäneet elämänsä Jumalalle ja viettivät aikansa rukoillen ja paastoten. Neidot pitivät myös huolta Kristuksen tähden kuolleiden marttyyrien ruumiista ja hautasivat ne. Keisari Trajanuksen tytär Drosis, jonka sydäntä oli koskettanut rakkaus Kristukseen, meni usein salaa neitseiden luo. Lisäksi Drosis otti usein osaa heidän hurskaisiin tekoihinsa.

Drosis oli kihlattu Hadrianukselle, yhdelle keisarin neuvonantajista, josta myöhemmin tuli keisari (117–138). Hadrianus huomasi, että joku varasti kristittyjen marttyyrien ruumiita yöaikaan. Hän ilmoitti tästä keisarille. Niinpä Trajanus asetti ruumiiden lähettyville sotilaita vartioon. Sotilaat saivat kiinni Drosiksen ja viisi muuta neitoa. Heidät tuotiin keisarin eteen.

Keisari määräsi, että Drosis tuli sulkea yhteen palatsin huoneista. Siellä häntä tuli suostutella kaikin keinoin luopumaan kristinuskosta. Viisi neitsyttä Trajanus sen sijaan määräsi heitettäväksi sammioon, joka oli täynnä sulaa pronssia. Siellä pyhät marttyyrit antoivat sielunsa Herralle.

Viiden neitseen pronssiset ruumiit asetettiin keisarin käskystä näytille julkiseen kylpylään. Pian kylpylään meneviä pakanoita alkoi salaperäisesti menehtyä toinen toisensa jälkeen. Trajanus kuuli pian kuolemantapauksista. Keisari kysyi maageiltaan, mikä aiheutti kuolemat. Nämä vastasivat, että syynä olivat kristittyjen neitseiden ruumiit ja pyysivät keisaria poistamaan ne kylpylästä. Näin keisarin oli luovuttava marttyyrien ruumiiden häpäisystä.

Samana yönä keisari näki unta, jossa pelottavakasvoinen paimen johdatti viittä puhdasta karitsaa taivaallisilla poluilla. Paimen ilmoitti keisarille, että tämä suotta luuli häpäisseensä surmauttamansa neidot. ”Hyvä paimen Kristus on ottanut heidät sinulta”, paimen sanoi. Paimen myös ilmoitti, että keisarin tytär tulisi pian liittymään laumaan.

Herätessään unestaan keisari oli raivoissaan. Hän määräsi sytytettäväksi kaksi suurta uunia, jotka oli määrä asettaa kaupungin kumpaankin päähän. Kummankin uunin viereen laitettiin kyltti, jossa luki keisarillinen määräys: ”Galilealaiset, jotka palvotte ristiinnaulittua, pelastakaa itsenne kidutuksista ja säästäkää meidät vaivalta. Heittäytykää uuniin.”

Useat kristityt heittäytyivätkin uuneihin ja antoivat itsensä uhrina Jumalalle. Kun Drosis kuuli tästä, hän rukoili huoneessaan, että Kristus antaisi hänenkin liittyä marttyyrien joukkoon. ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, anna minunkin nousta taivaan valtakuntaan, sinne missä jo asustavat ne viisi neitoa, jotka opastivat minut sinun pelkoosi”, pyhä Drosis rukoili hartaasti.

Vartijoiden nukkuessa syvää unta Drosis pakeni palatsista. Kukaan ei huomannut hänen pakoaan. Hän kulki kaupungin läpi kohti tulista pätsiä. Samalla hän pohti sitä, ettei häntä ollut vielä kastettu. ”En ole saanut pyhää kastetta. Kuinka voin mennä Jumalan luo ilman häävaatetta?” hän ajatteli. Drosis rukoili ja voiteli itse itsensä kalliilla ja tuoksuvalla mirhalla, jota oli ottanut mukaansa. Tämän jälkeen hän meni kaivon luo ja upottautui siihen sanoen: ”Jumalan palvelijatar, Drosis, kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.” Kasteensa jälkeen pyhä Drosis piiloutui seitsemän päivän ajaksi.[2] Hän vietti aikansa paastoten ja rukoillen. Tuona aikana muutamat kristityt löysivät hänet, ja Drosis kertoi heille koko tarinansa. Kahdeksantena päivänä hän nukkui rauhassa kuolonuneen ja pääsi liittymään pyhien joukkoon.


[1] Keisari Trajanus eli Antiokiassa vuodesta 115 vuoteen 116. Eräiden lähteiden mukaan Drosiksen ja neitseiden marttyyrikuolemat kuitenkin tapahtuivat Roomassa.

[2] Varhaiskirkon itäisimmillä alueilla mirhallavoitelu suoritettiin ennen kastetta. Erityisesti Antiokian alueella oli tapana, että kastetut pitivät kastepukua koko kasteen jälkeisen viikon ja keskittyivät rukouselämään.

Pyhä Paavali oli yksi seitsemästä lähetyssaarnaajasta, jotka Rooman paavi lähetti Galliaan 240-luvun lopulla. Hänen kumppaneistaan Toulouse’iin lähetetty pyhä Saturnius (29.11.) sekä Lutetiaan (Pariisi) mennyt pyhä Denis (Dionysios, 9.10.) saivat osakseen marttyyrien kruunun. Pyhä Paavali sekä loput neljä lähetyssaarnaajaa sen sijaan eivät kohdanneet välivaltaista kuolemaa. Monien vaarojen keskellä he perustivat seurakuntia eri puolille Galliaa.[1]

Pyhä Paavali meni Narbonnen seudulle ja vaikutti laajalla alueella. Hän julisti evankeliumia niin kaupungeissa kuin maaseudullakin. Paavali perusti seurakunnan Béziersiin, minkä jälkeen hän vihki oppilaansa Afrodisiuksen piispaksi. Itse hän meni Narbonnen kaupunkiin, joka oli provinssin pääkaupunki. Narbonnessa hänen julistuksensa otettiin iloisesti vastaan, ja pian hän rakensi paikalle kirkon.

Pyhä Paavali kohtasi kuitenkin muutakin kuin iloa. Kerrotaan, että kaksi hänen diakoniaan olivat kateellisia hänelle. Niinpä he pahan hengen yllyttämänä syyttivät häntä häpeällisestä rikoksesta. Paavali oli viaton, eikä hänen ollut lainkaan vaikeaa osoittaa syyttömyytensä. Kaikki ympäröivien alueiden piispat todistivat myös hänen hyvän luonteensa puolesta. Pyhä piispa ajoi rukouksillaan pois demonin, joka oli vaivannut kahta diakonia.

Pyhä Paavali nukkui rauhassa kuolonuneen luultavasti 290-luvulla. Hänen yhteytensä Narbonneen teki kaupungista kuuluisan. Hänen reliikkinsä jäivät kaupunkiin, mutta valitettavasti ne paloivat lähes kokonaan Ranskan vallankumouksen aikana. Eräässä myöhäisemmässä traditiossa pyhä Paavali samastettiin roomalaiseen prokonsuli Sergius Paulukseen, jonka apostoli Paavali käännytti kristinuskoon (Ap. t. 13).


[1] Pyhä Gatianus (18.12.) Toursiin, pyhä Trofimus (29.12.) Arlesiin, pyhä Paavali (22.3.) Narbonneen, pyhä Saturninus (29.11.) Toulouseen, pyhä Austremonius (1.11.) Auvergneen (Arvernes) ja pyhä Martial (30.6.) Limogesiin.

Nuori neitsyt Drosis, jonka nimi merkitsee kreikaksi kastetta, kärsi marttyyrikuoleman Antiokiassa 300-luvun alussa. Hänet on usein virheellisesti sekoitettu edellä mainittuun pyhään Drosikseen, jonka muistopäivää vietetään samana päivänä.

Pyhä Drosis pidätettiin ja luovutettiin Antiokian maaherralle, joka yritti saada hänet luopumaan Kristuksesta. Pyhä neito pysyi kuitenkin uskossaan. Niinpä hänet heitettiin tuliseen pätsiin. Drosis naurahti kidutuksille osoittautuen muinoin tuliseen pätsiin heitetyn kolmen nuorukaisen veroiseksi. Hän antoi itsensä polttouhrina Jumalalle ja astui Herran häähuoneeseen voittajaksi kruunattuna. Johannes Krysostomos (13.11 sekä 27.1 ja 30.1.) omisti erään kauneimmista opetuspuheistaan tälle pyhälle marttyyrille.[1]


[1] Patrologia Graeca 50, 683–694.

Pyhä Basileios oli Galatian Ankyran kaupungin pappi. Hänen piispansa Markellos vastusti areiolaisuutta niin voimakkaasti, että meni toiseen äärimmäisyyteen. Hän alkoi kannattaa modalismin harhaoppia, joka ei tunnustanut Jumalassa kolmea persoonaa vaan katsoi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen olevan yhden Jumalan kolme ilmenemismuotoa. Basileios vastusti piispansa käsitystä ja täynnä intoa opetti ortodoksisesti Jumalan kolmesta persoonasta. Kun Basileios luovutettiin keisari Konstantiokselle kuulusteltavaksi, hän tunnusti vakaasti ortodoksisen vakaumuksensa ja hänet vapautettiin.

Kun Julianus Luopio nousi valtaan vuonna 361 ja alkoi palauttaa pakanuutta valtakuntaan, tunnustaja Basileios taisteli kaikin voimin epäjumalanpalvelusta vastaan. Pian hän joutui kuulusteltavaksi. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi tottelevansa vain yhtä Hallitsijaa, jonka vallassa on sekä taivas että maa. Kun Basileios loukkasi keisarin nimeä, Prokonsuli Saturninus pani hänet piinapenkkiin. Kidutusten aikana hän rukoili: ”Herra, ikiaikojen Jumala, kiitän Sinua, että olet tehnyt minut otolliseksi vaeltamaan elämään johtavaa kärsimyksen tietä. Kiitän Sinua, että pääsen niiden luokse, jotka olet tehnyt lupaustesi perillisiksi ja jotka jo nauttivat niistä.”

Kun keisari pysähtyi Ankyrassa matkallaan sotaretkelle Persiaa vastaan vuonna 362, Basileios tuotiin hänen eteensä. Julistettuaan olevansa kristitty hän ilmoitti keisarille, että Jumala, jonka alttarit keisari oli tuhonnut, olisi tuhoava hänen valtaistuimensa ja että hänen ruumiinsa jäisi tallattavaksi ja hautaamatta. Loukkaantuneena Julianus määräsi, että Basileioksen ruumiista oli joka päivä leikattava irti yksi lihakaistele.

Kärsittyään muutamia päiviä tätä kidutusta Basileios vaati päästä keisarin puheille. Julianus arveli Basileioksen olevan valmis kieltämään uskonsa. Hän meni Asklepioksen temppeliin ja antoi valmistaa uhrin. Mutta kun Basileios tuotiin hänen eteensä, tämä heitti sen päivän lihariekaleensa keisaria päin sanoen: ”Ole hyvä, tässä on sinulle lihaa syötäväksi, kun kerran sitä kaipaat. Tiedäkin, että kuolema on minulle voitto: kärsin Jeesuksen Kristuksen tähden. Hän on minun turvani, voimani ja elämäni!” Raivostunut keisari määräsi leikkaamaan hänen lihaansa niin syvälle, että sisälmykset tulivat esiin. Näiden kidutusten keskellä pyhä marttyyri rukoili Jumalalta voimaa viedä kilvoituksensa loppuun ja päästä hänen valtakuntaansa.

Basileios säilyi hengissä ja hänet vietiin vankilaan. Kerrotaan, että yöllä Kristus itse vieraili hänen luonaan. Aamulla maaherra vaati, että Basileiosta olisi kärvennettävä tulikuumilla raudoilla. Keskellä palavan lihansa käryä Basileios huudahti: ”Jeesus, minun valoni, Jeesus, minun toivoni. Kiitän Sinua, isieni Jumala, että otat vihdoinkin pois minun sieluni tästä kuoleman paikasta. Älä salli minun häpäistä kristityn nimeäni. Herra, se on Sinun nimesi: säilytä se minussa puhtaana ja tahrattomana. Ota vastaan palvelijasi henki, kun hän kuolee tunnustaessaan Sinut ainoaksi todelliseksi Jumalaksi.” Näin puhuen pyhä Basileios antoi sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui vuonna 362.

Pyhä Euthymios syntyi 1700-luvun lopulla hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen Dimitsanassa Peloponnesoksella. Hän oli nuorin viidestä lapsesta. Synnytys oli vaikea. Tuskissaan äiti pyysi vapauttajakseen pyhää marttyyri Eleutheriosta (15.12.), jonka nimi merkitsee vapautta. Hän lupasi antaa lapselle pyhän Eleutherioksen nimen, jos hän itse ja lapsi jäisivät henkiin. Näin myös tapahtui.

Perheen isä siirtyi kahden vanhemman poikansa kanssa liikemieheksi Moldaviaan Iasin kaupunkiin. Saatuaan jonkin verran koulusivistystä Eleutherios ja hänen toiset veljensä lähtivät hekin Iasiin.

Opiskeluaikanaan Eleutherioksen valtasi halu lähteä munkiksi Athoksen Pyhälle vuorelle. Niinpä hän hyvästeli isänsä ja veljensä ja suuntasi kulkunsa Konstantinopoliin. Vuoden 1806 Venäjän ja Turkin välinen sota esti häntä kuitenkin purjehtimasta Athokselle. Hän meni Odessaan, mutta sieltäkään ei ollut tuolloin mahdollista matkustaa Pyhälle Vuorelle. Lopulta hän päätyi Bukarestiin. Siellä hän tutustui Ranskan konsuliin ja johonkin korkea-arvoiseen virkamieheen. Päästyään seurapiireihin Eleutherios unohti Athoksen ja alkoi viettää hillitöntä elämää.

Huvitteluun tarvittiin myös rahaa, ja Eleutherios liittyi erään Turkin rauhanlähettilään seuraan, joka oli rikas. Toisaalta hän toivoi pääsevänsä tämän kanssa Konstantinopoliin, sillä synnillinen elämä alkoi pikkuhiljaa tympäistä häntä. Eleutherios kävi kovaa sisäistä kamppailua. Matkustaessaan Bulgariassa hän erään muslimiksi kääntyneen kristityn vaikutuksesta päätti yhtäkkiä ryhtyä muslimiksi. Eleutherios kielsi Kristuksen, kääntyi islamiin ja otti ympärileikkauksen. Hän alkoi kuitenkin pian katua tekoaan. Hän muisteli lapsuudenkotinsa kristillistä elämää, ja katumuksen kyyneleet vuosivat hänen silmistään. Turkkilaiset tulivat epäluuloisiksi nähdessään hänet surullisena, ja lähettiläs kielsi häntä poistumasta talosta.

Adrianopoliksessa Eleutherios onnistui livahtamaan ulos majapaikasta ja kiirehti heti kaupungin katedraaliin ehtoopalvelukseen tavatakseen Adrianopoliksen piispan Kyrilloksen, josta tuli myöhemmin patriarkka (1813–1818) ja joka hirtettiin Adrianopoliksessa Kreikan vapaustaistelujen aikana. Eleutherios kertoi tarinansa kirkon isännöitsijälle ja pyysi tätä tuomaan hänelle kristittyjen vaateparren. Isännöitsijä kuitenkin pelkäsi turkkilaisia niin, että karkotti vihaisesti hänet saman tien kirkosta eikä edes päästänyt häntä piispan puheille. Murheissaan Eleutherios palasi turkkilaisen rauhanlähettilään luo. Tämä kutsui häntä ottopojakseen ja koetti kaikin tavoin piristää hänen mielialaansa siinä kuitenkaan onnistumatta. Eleutherios alkoi rukoilla Jumalanäitiä pelastamaan hänet. Hän pyyteli: ”Kaikkeinpyhin Jumalanäiti, ole minulle suojana, niin kuin olit muinoin Maria Egyptiläiselle.”

Turkkilainen lähettiläs ja Eleutherios matkustivat seuraavaksi Adrianopoliksesta Konstantinopoliin. Siellä Eleutherioksen onnistui paeta turkkilaisen talosta. Hän meni patriarkaattiin tutun peloponnesokselaisen rippi-isän puheille. Tämä kuunteli häntä ja antoi hänelle neuvoja, mutta turkkilaisten kostoa peläten ei suostunut hankkimaan hänelle kristityn pukua. Eleutherios riensi saman tien Venäjän suurlähetystöön. Siellä olijat hämmästyivät nähdessään hänet turkkilaisessa asussa, sillä hän oli kouluaikanaan asunut siellä jonkin aikaa ja he muistivat hänet kristittynä. Siellä Eleutherios sai ensimmäisen kerran täyden tuen. Hänelle annettiin kristityn vaatteet, ja kaikki kokoontuivat juhlimaan hänen paluutaan Kristuksen laumaan. Neljän päivän kuluttua hänet vietiin laivaan, joka poikkesi kulkureitillään Athokselle. Eräs ystävällinen kreikkalainen kristitty lähti varta vasten saattamaan häntä perille.

Saavuttuaan Athokselle Eleutherios meni Suureen Lavraan. Siellä asui noihin aikoihin entinen Konstantinopolin patriarkka Gregorios (10.4.), jonka turkkilaiset sittemmin hirttivät hänen toisella patriarkkakaudellaan vuonna 1821. Hänelle Eleutherios tunnusti lankeemuksensa. Patriarkka tunsi suurta myötätuntoa häntä kohtaan ja kiitti Jumalaa hänen paluustaan kristinuskoon. Hän piti Eleutheriosta luonaan ja lähetti hänet joka päivä neljänkymmenen päivän ajan rippi-isä Meletioksen luo kuuntelemaan uskosta luopuneille tarkoitettuja katumusrukouksia, niin kuin kirkko on säätänyt. Sitten hänet voideltiin uudelleen pyhällä mirhavoiteella ja näin hänet liitettiin takaisin Kristuksen laumaan.

Tämän jälkeen Eleutherios meni Pyhän Annan Skiittaan pappismunkki Basileioksen luo. Tämä oli valmistanut muitakin katuneita kristinuskosta luopuneita marttyyrikilvoitukseen. Hän otti Eleutherioksen veljestöönsä. Tämän sielussa oli leimahtanut niin palava rakkaus Kristukseen, että hän tahtoi marttyyrikuolemalla pyyhkiä pois kieltämisensä. Jo kahdenkymmenen päivän kuluttua hän sai Basileiokselta siunauksen lähteä Konstantinopoliin ja tunnustaa Kristus julkisesti, mutta vain siinä tapauksessa, että joku tunnistaisi hänet entiseksi muslimiksi ja vetäisi oikeuteen. Itse hän ei saisi ilmiantaa itseään.

Konstantinopolissa edes Eleutherioksen entisen isännän palvelijat eivät tunnistaneet häntä, vaikka hän keskusteli heidän kanssaan. Mielenmuutos ja lyhytaikainen oleskelu Athoksella olivat muuttaneet häntä niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Vastoin isä Basileioksen kieltoa Eleutherios oli jo valmis ilmiantamaan itsensä turkkilaisille viranomaisille. Hän kohtasi kuitenkin kaupungilla erään Suuren Lavran munkin, joka taivutti hänet palaamaan Athokselle ja karaisemaan vielä itseään askeettisessa kilvoittelussa.

Athoksella Eleutherios kävi useissa luostareissa ja keskusteli monen hengellisen isän kanssa. Lopulta hän asettui Pyhän Johannes Edelläkävijän skiittaan, missä hän antautui vanhus Akakioksen johdettavaksi. Siellä hän onnistui lyhyessä ajassa kukistamaan lihalliset himot. Hän paastosi, rukoili, valvoi rukouksessa ja eli hengellisen liikutuksen ja ylentymisen tilassa. Kun isä Akakios näki hänet kerran hyvin surullisena ja kyyneleet silmissä keljan pihalla, hän tiedusteli murheen syytä. Nuori noviisi vastasi: ”Isä, sieluni kääntyy pois maailmasta. Kaipaan vain taivaallista elämää.”

Kun vanhus Akakios sai Jumalalta vakuutuksen, että Eleutherios oli kypsä marttyyrikilvoitukseen, hän vihki tämän suureen skeemaan antaen hänelle munkkinimeksi Euthymios. Syvä hartaus ja liikutus täytti nuoren munkin. Vanhus Akakios yllätti hänet jopa harjoittelemasta kaulan ojentamista mestauspölkylle. Kerran hän näki Euthymioksen keljassa kirjoitettuna numeroita 5000, 3000 ja 2000. Hänen kysyessään, mitä ne tarkoittivat, Euthymios vastasi, että matkalla marttyyrikilvoitukseensa Konstantinopoliin hän ei pystyisi suorittamaan laivassa päivittäistä rukoussääntöään maahankumarruksineen ja siksi hän täytti sen jo etukäteen. Ennen lähtöään hän vieraili Ivironin luostarissa, jossa hänen serkkunsa oli munkkina. Tämä vei hänet Portaitissan Jumalanäidin ikonin eteen sanoen Jumalanäidille: ”Sinun käsiisi, Valtiatar. minä luovutan tämän Euthymioksen. Vahvista häntä taistelussa näkymättömiä vihollisia vastaan ja johdata hänet Poikasi ja Jumalamme eteen täydellisenä otollisena uhrina.” Vielä Athoksella ollessaan Euthymios näkikin sitten unen, jossa Jumalanäiti painoi kätensä hänen päänsä päälle ja ikään kuin piti siitä kiinni. Herättyään hän tunsi haltioitunutta iloa kyynelten vuotaessa hänen silmistään.

Helmikuun 19. päivänä 1814 Euthymios lähti Konstantinopoliin kohti marttyyrikuolemaa saattajanaan ja rohkaisijanaan munkki Gregorios. Munkkiveljet saattoivat häntä ja yksi heistä sanoi hänen lähdettyään: ”Veli Euthymios saattaa marttyyrikilvoituksensa hyvään päätökseen.” Kun toiset kysyivät, kuinka hän voi olla siitä niin varma, hän sanoi: ”Kun syleilin Euthymiosta jäähyväisiksi, hänestä lähti niin hyvä tuoksu, ettei sitä voi verrata mihinkään tuoksuöljyyn.” Hänen ruumiinsa oli jo elävänä pyhäinjäännös.

Palmusunnuntaina maaliskuun 22. päivänä Euthymios osallistui pyhään ehtoolliseen Pyhän Johannes Edelläkävijän kirkossa Konstantinopolissa. Sieltä lähdettyään hän pukeutui nopeasti turkkilaiseen asuun, syleili jäähyväisiksi vanhus Gregoriosta ja toisessa kädessään risti ja toisessa virpovitsat voiton merkkeinä hän meni suoraan visiirin palatsiin keskelle kiireistä valtion asioita käsittelevää kokousta. Siellä hän julisti hämmästyneelle visiirille olevansa kristitty ja polki jalkoihinsa turkkilaisen päähineensä.

Kiusaantunut visiiri luuli ensin, että sisään tunkeutunut nuori mies oli hullu tai juovuksissa ja käski heittää hänet ulos. Euthymios vakuutti kuitenkin olevansa täysin kunnossa. Visiiri moitti ensin palvelijoitaan, että he olivat päästäneet tuollaisen miehen hänen luokseen, ja käski sitten panna hänet vankilaan.

Vapauduttuaan muista velvollisuuksistaan visiiri kutsui Euthymioksen kuulusteluun. Mitkään uhkaukset ja houkutukset eivät saaneet häntä palaamaan islamiin. ”Yksi on todellinen usko, kristinusko, ja yksi on todellinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki”, tunnusti Euthymios uskonsa. Hänet tuomittiin mestattavaksi miekalla. Kun pyöveli tahtoi sitoa hänen kätensä, hän sanoi sen olevan tarpeetonta, sillä hän meni kuolemaan vapaaehtoisesti. Euthymios ei osoittanut minkäänlaista pelkoa. Risti ja virpovitsat kädessään hän kulki kohti kuolemaa kuin olisi menossa häätaloon. Paikalle kokoontui runsaasti kristittyjä seuraamaan hänen urheaa kilvoitustaan.

Viimeisinä sanoinaan Euthymios lausui: ”Herra Jeesus Kristus, Sinun käsiisi minä annan henkeni.” Pyöveli ei kuitenkaan onnistunut ensi iskulla katkaisemaan hänen päätään, jolloin hän vielä sanoi: ”Lyö kunnolla.” Toinenkaan isku ei onnistunut, ja niin pyöveli tarttui häntä hiuksista ja katkaisi hänen kaulansa edestä päin.

Vanhus Gregorios onnistui suurella vaivalla ja isolla rahalla ostamaan itselleen pyhän marttyyrin ruumiin. Kun hän kolmen päivän kuluttua nosti ylös pyhän Euthymioksen irtileikatun pään, tämän silmät avautuivat kaksi kertaa ja hän katsoi aivan kuin elävänä iloisin ilmein läsnä olevia, jotka kirjoittivat muistiin tämän erikoisen tapauksen. Heti hänen kuolemansa jälkeen hänen marttyyriveren värjäämät vaatteensa saivat aikaan monia sairaiden paranemisia. Erään lääkärin kolme vuotta silmäsairaana ollut 9-vuotias tytär parantui, kun hänen silmiensä yli tehtiin ristinmerkki pyhän Euthymioksen hiuksilla ja vaatteilla.

Pyhä Euthymioksen ruumis haudattiin Athosvuorelle, jossa hänen reliikkinsä ovat kunnioitettavina Pyhän Johannes Edelläkävijän skiitassa. Hänen kotikaupunkiinsa Dimitsanaan on rakennettu hänelle omistettu kirkko.

Marttyyripiispa Vasili (Zelentsov) syntyi rovastin perheeseen Rjazanin läänissä vuonna 1870. Hän suoritti oikeustieteen tutkinnon yliopistossa ja teologisen tutkinnon Pietarin Hengellisessä akatemiassa. Sen jälkeen hän opetti Jekaterinoslavin pappisseminaarissa ja toimi hiippakunnan sisälähetystyöntekijänä. Vuosina 1917–1918 hän oli Venäjän kirkon kirkolliskokouksen jäsenenä.

Vallankumouksen jälkeen vuonna 1919 isä Vasili vihkiytyi munkiksi ja palveli seurakuntapappina Pultavassa. Hänen jumalanpalveluksensa ja saarnansa vetivät puoleensa ihmisiä. Jopa lahkolaiset tulivat kuuntelemaan häntä. Hän opetti seurakuntalaisiaan keskittymään rukoukseen niin, etteivät he rukouksen aikana huomaisi ketään eivätkä mitään. Hän otti kirkossa käyttöön kansan yhteislaulun ja järjesti hengellisiä keskustelutilaisuuksia sunnuntaisin.

Isä Vasili auttoi köyhiä ja otti huollettavakseen neljä orpolasta. 1920-luvun alussa hän perusti kristillisen nuorisoseuran vastapainoksi kommunistiselle nuorisojärjestö Komsomolille. Hän vastusti julkisesti kirkkojen ryöstämistä, minkä jälkeen hänet pidätettiin vuonna 1922 ja tuomittiin teloitettavaksi, mutta uskovien anomuksesta tuomio muutettiin viiden vuoden vankileirituomioksi. Kolmen vuoden kuluttua isä Vasili armahdettiin. Hän otti vankilasta mukaansa erään kuolleen naisvangin lapsen ja kasvatti tämän yhdessä neljän entisen huollettavansa kanssa.

Syksyllä 1925 isä Vasili vihittiin Prilukan apulaispiispaksi Pultavan hiippakuntaan. Vuoden kuluttua hänet pidätettiin Harkovissa. Pultavassa viranomaiset eivät olleet uskaltaneet tehdä sitä, sillä he pelkäsivät hänelle uskollisen työläisväestön reaktiota.

Piispa Vasilia kuulusteltiin valtiollisen poliisin kidutuskammiossa, minkä jälkeen hänet karkotettiin Solovetskin vankileirille. Sieltä käsin hän esitti vakavia huomautuksia Venäjän kirkkoa johtaneen metropoliitta Sergein (Stragorodski) ’Julkilausumaa’ ja valtiota myötäilevää uutta kirkollista linjaa vastaan, vaikka oli aiemmin ollut lähellä metropoliittaa. Piispa Vasilin mielestä metropoliitta Sergein yritys saavuttaa rauha kirkon vainoajien kanssa ei ollut Kirkon totuuden mukainen, sillä rauha tarkoitti hänen mielestään Kristuksen rauhaa eikä ”maallista hyvinvointia ja turvallisuutta”. Piispa Vasilin aloitteesta Solovetskin vankileirin piispat laativat vastauksen metropoliitan ’Julkilausumaan’. Siinä he kehottivat ilmoittamaan avoimesti bolševikkihallitukselle, että ”Kirkko ei voi sietää uskontoon vihamielisesti suhtautuvan hallituksen sekaantumista puhtaasti kirkollisiin asioihin.”

Solovetskista piispa Vasili siirrettiin vuonna 1928 karkotuspaikkaan Irkutskin alueelle. Siellä hänen asenteensa metropoliitta Sergein politiikkaa kohtaan muuttui yhä leppymättömämmäksi. Hän lähetti eräälle hengelliselle tyttärelleen pitkän käsikirjoituksen vaatien toimittamaan sen metropoliitalle. Kirjoituksessa puhuttiin muun muassa ”välttämättömästä taistelusta neuvostovaltaa vastaan kaikin mahdollisin keinoin aina aseelliseen vastarintaan asti”. Pitkän empimisen jälkeen piispa Vasilin hengellinen tytär luovutti käsikirjoituksen vuonna 1929 metropoliitta Sergeille. Joulukuussa pian tämän jälkeen piispa Vasili pidätettiin ja vietiin Moskovaan pahamaineiseen Ljubjankan vankilaan. Siellä häntä kidutettiin ja hän sai kuolemantuomion. Peloton esipaimen teloitettiin ampumalla tammikuussa 1930. Hänet haudattiin Vagankovin hautausmaalle. Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi piispa Vasilin vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Tulostettava sivu