12.1.2017

2017-01-12
1. säv.

Teofanian jälkijuhla (7.–14.1.)

m. Tatiana Roomalainen (+ 218)

p. Savva Serbialainen (+ 1237)

pt. Martinian Belozerskilainen (+ 1483)

2. Tim. 2:1–10 (Tatiana)
2. Tim. 2:1–10

1 Vahvistakoon siis Kristuksen Jeesuksen armo sinua, poikani! 2 Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita. 3 Kärsi sinäkin vaivaa niin kuin Kristuksen Jeesuksen kelpo sotilas. 4 Ei kukaan sotilaana palveleva sekaannu jokapäiväisen elämän toimiin, jos haluaa, että päällikkö on häneen tyytyväinen. 5 Ei myöskään urheilija saa voitonseppelettä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti. 6 Maamiehen, joka raskaan työn tekee, tulee ensimmäisenä saada osansa sadosta. 7 Mieti sanojani! Herra kyllä antaa sinulle ymmärrystä kaikkeen.

8 Muista, että Jeesus Kristus, Daavidin jälkeläinen, on herätetty kuolleista, niin kuin minä julistan. 9 Hänen vuokseen minä kärsin, olen vieläpä kahleissa kuin rikollinen. Mutta Jumalan sana ei ole kahleissa. 10 Siksi kestän mitä tahansa Jumalan valittujen tähden, jotta hekin saavuttaisivat pelastuksen, jonka Kristus Jeesus on hankkinut, ja sen mukana ikuisen kirkkauden.

Luuk. 12:2–12 (Tatiana)

Pyhä marttyyri Tatiana Roomalainen (+ 218)
Luuk. 12:2–12

Herra sanoi opetuslapsilleen: 2 Ei ole kätköä, joka ei paljastu, eikä salaisuutta, joka ei tule ilmi. 3 Niinpä se, mitä te sanotte pimeässä, kuullaan päivänvalossa, ja mitä te neljän seinän sisällä kuiskaatte toisen korvaan, se kuulutetaan julki katoilta.

4 "Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. 5 Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. 6 Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. 7 Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.

8 "Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. 9 Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä. 10 Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta.

11 "Kun teitä kuljetetaan synagogiin ja viranomaisten ja esivallan eteen, älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. 12 Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava."

Pyhä marttyyri Tatiana eli keisari Aleksanteri Severuksen aikana (222–235). Hänen isänsä oli rikas ja tunnettu mies, joka toimi kolmeen otteeseen Rooman konsulina. Samalla hän kuitenkin toimi salassa myös kristillisen kirkon diakonina.

Tatiana vietti suuren osan lapsuusvuosistaan Rooman katakombeissa, joissa kristityt tuohon aikaan salaa kokoontuivat. Maailmallinen elämä katoavine rikkauksineen ei tehnyt häneen vaikutusta. Hänet vihittiin diakonissaksi ja hän tahtoi omistautua kokonaan Yljälleen Kristukselle pelkäämättä vaivannäköä ja valmis jopa marttyyrikilvoitukseen.

Tatiana pidätettiin katakombeista, kun hän oli julistamassa sanomaa Kristuksesta, ja hänet vietiin vangittuna keisarin eteen. Hän tunnusti rohkeasti uskonsa tuomioistuimen edessä. Saattaakseen hänet häpeään keisari itse vei hänet epäjumalantemppeliin nähdäkseen hänen uhraavan epäjumalille. Tatiana jatkoi kuitenkin rukoustaan ainoalle Jumalalle psalmin sanoin: ”Ei ole ketään muuta pyhää kuin Sinä, oi Herra!” Kerrotaan, että tuolla samalla hetkellä epäjumalanpatsaat kaatuivat maahan ja murskaantuivat. Raivostunut keisari käski nylkeä ihon Tatianan kasvoista ja repiä irti hänen silmäluomensa. Jumala lähetti kuitenkin enkeleitä suojelemaan Tatianaa. Kun kahdeksan häntä kiduttamaan määrättyä sotilasta näkivät hänen ympärillään vartiossa neljä enkeliä, he kieltäytyivät koskemasta häneen. Ihmeen vakuuttamina he kaikki alkoivat uskoa Kristukseen, ja kun asia tuli ilmi, toiset sotilaat saivat käskyn mestata heidät siihen paikkaan.

Keisari tahtoi häväistä Tatianan ja ajatti hänen hiuksensa pois. Sen jälkeen häntä kidutettiin kaikin mahdollisin tavoin. Hänen rintansa leikattiin pois, häntä poltettiin tulella ja heitettiin petojen eteen. Mikään kidutus ei kuitenkaan pystynyt Tatianaan eikä sammuttanut hänen rakkauttaan Kristukseen, jonka armo auttoi häntä. Verensä virratessa Tatiana huudahti päättäväisesti: ”En tunne muuta Jumalaa kuin Sinut!”

Kaiken päätteeksi Tatiana heitettiin vankilaan, jossa taivaan enkelit ilmestyivät hänelle ja ylistivät häntä Herransa puhtaana morsiamena. He ottivat häneltä pois kivun ja paransivat hänen vammansa. Jumalallista valoa säteillen pyhä marttyyri lauloi ylistystä Jumalalle yhdessä ruumiittomien vieraittensa kanssa.

Kun keisari Tatianan nähdessään havaitsi kaikki kidutuksensa turhiksi, hän käski mestata hänet. Pelottomasti pyhä neitsyt oli valmis antamaan itsensä Kristukselle virheettömäksi uhrilahjaksi. Hän huudahti: ”Rakkaudesta Sinuun olen menossa teuraaksi!” Näin pyhä Tatiana vei kärsimyksensä kunniakkaaseen päätökseen ja sai kuihtumattoman marttyyriseppeleen.

Mertius oli sotilaana Pohjois-Afrikan mauritanialaislegioonassa keisari Diocletianuksen (284–305) aikana. Kun Mertiuksen piti uhrata jumalille, hän ilmoitti olevansa kristitty. Hänen sotilasarvonsa otettiin pois ja hänet pahoinpideltiin. Pyhä marttyyri kesti kaiken niin kärsivällisesti, että tuntikausia kestäneen kidutuksen aikanakaan hän ei sanonut mitään vaan pysyi täysin vaiti. Kun hänen ruumiissaan ei ollut enää yhtään ehjää kohtaa, hänet heitettiin vankilaan. Hän menehtyi märkiviin ja vuotaviin haavoihinsa kahdeksantena päivänä. Pyhän Mertiuksen voitokas marttyyrikilvoitus tapahtui vuonna 298.

Pyhä Filoteos syntyi Antiokiassa keisari Diocletianuksen (284–305) aikana rikkaaseen perheeseen ja oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänen vanhempansa eivät olleet kristittyjä vaan palvoivat härkää. Kymmenvuotiaana Filoteos alkoi epäillä, oliko järjettömän eläimen palvonnassa mitään mieltä. Hän päätti löytää todellisen Jumalan ja Luojan. Kun Filoteos kerran rukoili palavasti, enkeli näytti hänelle näyssä Jeesuksen Kristuksen istumassa kirkkaudessaan valtaistuimelleen korotettuna. Enkeli ilmoitti, että Jumala olisi vastedes Filoteoksen kanssa ja auttaisi häntä.

Nuori Filoteos alkoi elää askeettisesti ja antaa suurimman osan ruoastaan köyhille. Hän rukoili jatkuvasti isänsä ja äitinsä kääntymisen puolesta. Filoteoksen rukouksiin vastattiin, sillä lopulta heidät kaikki kolme kastettiin yhdessä. Vainon puhjetessa heidät kuitenkin pidätettiin. Sotilaat ihmettelivät nähdessään Filoteoksen kirkkaasti loistavat kasvot, ja monet heistä tunnustautuivat myöhemmin kristityiksi. Kidutusten ja vankeuden jälkeen nuori marttyyri surmattiin keihäillä lävistäen.

Pyhän marttyyri Filoteoksen muisto säilyi georgialaisissa ja koptilaisissa synaksarioneissa, joissa häneen liitetään värikkäitä legendoja: kun hänen vanhempansa rukoilivat härkää, se lävisti heidät kuoliaiksi sarvillaan, mutta kolmen päivän kuluttua Filoteoksen rukoukset herättivät heidät takaisin henkiin. Ainakin symbolisessa mielessä tämä pitääkin paikkansa.

Pyhä Elia kilvoitteli erämaassa Antinoen lähistöllä Egyptin Thebaiksessa. Kuudenkymmenen vuoden ajan hän tapasi syödä vain kerran viikossa, mutta sata vuotta täytettyään hän alkoi syödä aina illan tullen kolme palaa leipää ja kolme oliivia. Hänen rukoustensa kautta tapahtui niin monia ihmeitä, että profeetta Elian hengen sanottiin asuvan hänessä. Elia sanoi: ”Joka rakastaa kärsimyksiä, saa aikanaan ilon ja levon.” Hän sanoi myös pelkäävänsä kolmea asiaa: ruumiin jättämistä, Jumalan eteen astumista ja tuomion kuulemista. Seitsemänkymmentä vuotta kilvoiteltuaan hän antoi sielunsa Jumalalle noin 110 vuoden ikäisenä.

Benedictus syntyi vuonna 628 rikkaaseen Biscop-nimiseen sukuun Koillis-Englannissa. Nuorukaisena hän palveli Northumbrian kuninkaan Oswiun hovissa, mutta 25 vuoden iässä hän päätti ryhtyä munkiksi. Hän lähti itseään kuusi vuotta nuoremman ystävänsä Wilfridin (12.10.) kanssa Roomaan. Käytyään apostolien haudoilla hän alkoi intohimoisesti opiskella Raamattua. Myöhemmin hän kävi Roomassa vielä toisen kerran kuningas Oswiun pojan kanssa. Paluumatkallaan hän pysähtyi Ranskan Rivieralla ja jäi sikäläiseen Lérinsin luostariin (ks. Honoratus 16.1.). Siellä hänet vihittiin munkiksi nimellä Benedictus.

Kahden vuoden kuluttua Benedictus lähti jälleen Roomaan. Sieltä hän siirtyi Canterburyyn pyhien Teodorin (19.9.) ja Hadrianuksen (9.1.) seurassa. Benedictus ryhtyi suunnittelemaan oman luostarin perustamista pohtien perusteellisesti, millainen olisi ihanteellinen luostari. Hän lähti neljännelle matkalleen Roomaan perehtyäkseen tarkemmin luostarielämän sääntöihin ja käytäntöihin.

Parissakymmenessä luostarissa kierreltyään Benedictus palasi lopulta kotiseudulleen Northumbriaan, jossa hän sai kuningas Egfrithiltä 3 000 hehtaaria maata nykyisen Sunderlandin tienoilta. Sinne Benedictus perusti vuonna 674 luostarin, joka omistettiin pyhälle Pietarille. Frankkilaisten muurareiden rakentama pääkirkko oli Pohjois-Englannin ensimmäinen romaanistyylinen kivikirkko. Uutta olivat myös lasi-ikkunat, joiden valmistamisen frankkilaiset mestarit opettivat paikallisille. Luostariin saatiin kirjasto Benedictuksen Roomasta ja Wienistä (Vienna) ostamista kirjoista. Benedictus kokosi luostarilleen säännön, joka perustui Johannes Cassianuksen, Basileios Suuren, pyhän Benedictuksen (11.7.) ja Makarios Suuren (19.1.) ajatuksiin sekä Gallian luostarien käytäntöihin.

Benedictus matkusti Roomaan vielä viidennen kerran. Hän kävi pitkiä keskusteluja paavi Agathon (10.1.) kanssa. Benedictus palasi luostariinsa mukanaan suuri kokoelma kirjoja, reliikkejä ja pyhiä kuvia. Hänen mukanaan tuli myös Johannes-niminen kirkkolaulun taitaja ja opettaja. Pyhän Pietarin luostari oli pian Englannin tärkeimpiä hengellisyyden ja kirkollisen kulttuurin keskuksia. Sieltä on peräisin muun muassa Codex Amiatinus, vanhin kokonainen latinankielinen Raamattu.

Vuonna 682 Benedictus sai 1 600 hehtaarin maa-alueen 10 kilometriä pohjoiseen Pyhän Pietarin luostarista. Sinne perustettiin pyhälle Paavalille omistettu luostari, johon tuli parikymmentä munkkia. Hän asetti kummallekin luostarille oman apottinsa ja lähti itse vielä kerran Roomaan vuonna 685. Kun Benedictus palasi, hänellä oli mukanaan entistä enemmän kirjoja ja ikoneita. Ilman Benedictuksen rakentamaa kirjastoa ja oppineisuuden keskusta tietomme Englannin varhaisesta kirkkohistoriasta olisivat paljon niukemmat, sillä hänen alaisuudessaan opiskeli seitsenvuotiaasta saakka Bede, joka tunnetaan ainutlaatuisen Englannin kansan kirkkohistorian kirjoittajana.

Vuonna 686 pyhä Benedictus halvaantui. Hän joutui viettämään viimeiset kolme vuottaan lähes kokonaan vuoteessa. Munkit kävivät toimittamassa palveluksia hänen vuoteensa lähettyvillä, jotta hänkin saattoi yhtyä ylistyslauluun. Benedictus pyysi, että munkit noudattaisivat hänen kokoamiaan sääntöjä, jotka eivät olleet hänen omaa keksintöään vaan pyhien isien ajatuksista ja käytännöistä valikoituja. Hän pyysi valitsemaan luostarien johtoon hengellisesti parhaat ehdokkaat ja kielsi valitsemasta ketään syntyperän perusteella. Pyhä Benedictus nukkui pois 12. tammikuuta 689. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhänä. Hänen reliikkinsä siirrettiin 900-luvulla Thorneyn luostariin.

Serbian kansan rakastetuin pyhä, arkkipiispa Savva (Sava) oli suuriruhtinas Stefan Nemanjan kolmas poika. Vanhemmat pitivät hänen syntymäänsä vuonna 1175 Jumalan siunauksena ja ihmeellisenä vastauksena rukouksiinsa. He antoivat pojalle nimen Rastko. Kun tämä oli varttunut Jumalan pelossa ja evankeliumin mukaisissa hyveissä, he antoivat hänen hallittavakseen Hertsegovinan maakunnan. Rastko oli tuolloin viisitoistavuotias. Maallinen kunnia ja huvitukset eivät viehättäneet häntä. Päivä päivältä Jumalan rakkaus paloi hänen sielussaan yhä voimakkaampana. Kun hän vuoden kuluttua palasi hoviin, hän vastasi pidättyväisesti kaikkiin vanhempiensa avioitumisehdotuksiin.

Samoihin aikoihin tuli Athosvuorelta venäläisen vanhuksen johtama serbialaisten munkkien lähetystö pyytämään suuriruhtinaalta lahjoituksia. Vanhuksen kertoessa munkkien enkelielämästä Jumalanäidin puutarhassa Rastko kuunteli häntä tarkkaavaisesti. Kun vanhus muistutti Herran sanoista: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle” (Matt. 10:37), Rastko voitti kaikki epäröintinsä ja päätti, että hänkin ottaisi ristinsä ja seuraisi Herraa. Hurskasta juonta käyttäen hän pyysi isältään siunauksen hirvenmetsästykseen, mutta lähtikin seuraamaan jumalallista riistaa, Kristusta.

Athoksella Rastko meni kuuliaisuusveljeksi venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, mutta pian hänen isänsä lähettämä ruhtinas löysi hänet. Jälleen Rastko turvautui Kristuksen suosittelemaan ”käärmeen viekkauteen” (Matt. 10:16). Kun ruhtinas seurueineen oli luostarin pitkän jumalanpalveluksen jälkeen nauttinut runsaan aterian, hän käytti hyväkseen heidän ruokalepoaan ja kiipesi luostarin torniin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Savva. Varhain seuraavana aamuna lähettiläät katselivat ihmetellen nuorta ruhtinasta, joka munkin asuun puettuna heitti alas tornista munkkivihkimyksessä leikatut hiussuortuvansa, ruhtinaalliset vaatteensa ja lohdutuskirjeen vanhemmilleen.

Jonkin ajan kuluttua Savva siirtyi munkiksi kuuluisaan Vatopedin luostariin vanhus Makarioksen ohjaukseen. Savvan ylhäinen syntyperä, kaiken maallisen täydellinen kieltäminen, ehdoton kuuliaisuus, täydellinen nöyryys sekä hänen intonsa paastossa, valvomisessa ja rukouksessa herättivät ihailua Athoksen isissä. Savva vieraili Athoksen kaikissa luostareissa ja pyhillä paikoilla kulkien matkat avojaloin. Hän ihaili erikoisesti erakkoja, jotka elivät hiljaisuudessa vapaana maallisista huolista, mutta hänen vanhuksensa ei antanut hänelle siunausta seurata heidän elämäntapaansa. Niinpä hän luostariin palattuaan antautui kilvoittelemaan kuuliaisuudessa ja palvelemaan veljiä vielä entistäkin innokkaammin. Hän oppi kreikkaa niin perusteellisesti, että pystyi kääntämään kirkon patristisia, liturgisia ja kanonisia tekstiaarteita slaaviksi.

Poikansa luostarikutsumuksen herättämänä myös Stefan Nemanja jätti maallisen vallan voittaakseen omakseen taivasten valtakunnan. Hän luopui kruunusta vuonna 1196 poikansa Stefanin hyväksi ja meni Studenican luostariin, jossa hän sai munkkivihkimyksessä nimen Simeon. Pian hän lähti Athosvuorelle etsimään hengellistä ohjausta pojaltaan munkki Savvalta. Simeon oli jo liian vanha osallistuakseen kokeneiden munkkien kaikkiin askeettisiin kilvoituksiin. Niinpä Savva kaksinkertaisti omat kilvoituksensa ja otti kantaakseen ne askeettiset harjoitukset, joihin hänen isänsä ei pystynyt. ”Minä olen sinun askeesisi. Olen vastuussa sinusta Jumalalle, koska olet kuunnellut minua ja tullut tähän paikkaan,” hän sanoi isälleen.

Bysantin keisarin Aleksios III Angeloksen (1195–1203) tuella Savva ja Simeon perustivat Hilandarin luostarin, josta tuli sittemmin serbialaisen hurskauden ja kirkollisen kulttuurin keskus. Jaettuaan ensin runsaita almuja muille luostareille he asettuivat Hilandariin yhdessä muutamien serbialaisten munkkien kanssa. Pian joukkoon liittyi muitakin kansallisuuksia, ja he kaikki edistyivät hengellisessä elämässä nousten kohti taivaallisia korkeuksia. Pyhä Simeon (13.2.) kuoli vuonna 1200. Jonkin ajan kuluttua hänen ruumiistaan alkoi vuotaa mirhaa, joka sai aikaan monia ihmeitä.

Viimeinkin Savva sai tilaisuuden toteuttaa hartaan toiveensa elää yksin Jumalan kanssa. Hän nimitti Hilandarin luostariin igumenin ja asettui erakkokeljaan lähelle luostariyhteisön pääkaupunkia Kariesia. Siellä hän eli kokonaan Kristuksen rakkauden vallassa suunnaten huomionsa vain taivaaseen ja tulevan maailman hyvyyksiin ja anoi yötä päivää Herraa armahtamaan häntä, kaikista syntisistä suurinta. Saatuaan ilmestyksessä tiedon, että hänen isänsä oli saanut osakseen taivaallisen kunnian, hän kirjoitti tämän elämäkerran ja laati jumalanpalveluksen hänen muistokseen.

Serbiassa Savvan veljet Stefan ja Vukan olivat sillä välin joutuneet keskenään avoimeen sotaan, jossa vuodatettiin paljon verta. He vetosivat Savvaan ja pyysivät häntä sovittelijaksi välilleen. Savva oli tällä välin jo vihitty papiksi ja korotettu arkkimandriitaksi Tessalonikassa. Hän lähti kotimaahansa ottaen mukaansa pyhän Simeonin ihmeitätekevät reliikit. Pyhän munkin välityksellä veljekset pääsivät sovintoon isänsä reliikkien äärellä, ja Serbian kansa sai iloita siunatusta rauhasta ja monista ihmeistä, joita Simeonin pyhäinjäännösarkusta vuotava mirha sai aikaan.

Stefanin ja kansan pyynnöstä pyhä Savva jäi pysyvästi Serbiaan. Hänestä tuli Studenican luostarin igumeni. Askeettisesta elämäntavastaan tinkimättä hän ryhtyi apostoliseen työhön ja kaunisti kotimaataan ottamalla käyttöön evankeliumin mukaiset lait ja tavat. Hän vahvisti kansaa pysymään horjumatta pyhässä ortodoksisessa uskossa, taisteli harhaoppeja vastaan ja huolehti kirkkojen ja luostareiden rakentamisesta. Luostareiden elämän hän järjesti Athosvuoren esikuvan mukaan. Hän perusti suuren Žičan luostarin, josta tuli sittemmin Serbian arkkipiispanistuimen sijaintipaikka ja maan kirkollisen elämän sydän.

Kun ristiretkeläiset olivat ryöstäneet Konstantinopolin vuonna 1204 ja Bysantin keisari ja patriarkka olivat paenneet Nikeaan, latinalaisen keisarikunnan hallitsija jatkoi Unkarin tukemana etenemistä Serbiaan. Äärimmäisessä hädässä Stefan hylkäsi vaimonsa Eudoksian, joka oli Bysantin keisarin tytär ja horjumaton ortodoksisuuden tukija, ja aikoi ottaa puolisokseen venetsialaisen aatelisnaisen. Stefan oli myös valmis antamaan paavin kruunata itsensä hallitsijaksi ja tunnustamaan siten paavin arvovallan Serbiassa ja sen kirkossa. Savva paheksui näitä kompromisseja, mutta sen sijaan että olisi tuominnut veljensä hän vetäytyi syrjään ja palasi vuonna 1216 Athokselle, jossa hän omisti kaiken aikansa rukoukselle kansansa puolesta. Jonkin ajan kuluttua pyhän Simeonin reliikit lakkasivat vuotamasta mirhaa, ja serbialaiset pyysivät pyhää Savvaa puolustajakseen. Savva lähetti oppilaansa Hilarin kautta kaksi kirjettä, joista toisen hän osoitti Stefanille ja toisen edesmenneelle isälleen. Heti kun Hilari luki pyhälle Simeonille osoitetun kirjeen tämän haudalla, mirha alkoi jälleen vuotaa haudasta ja lisäksi myös pyhän Simeonin ikoneista. Tämä täytti kansan ilolla, sillä ihme osoitti, että Jumalan mielisuosio oli Savvan ja ortodoksisuuden puolella.

Vuonna 1219 pyhä Savva meni Nikeaan tapaamaan keisari Teodoros I Laskarista (1204–1222), joka oli halukas myöntämään Serbian kirkolle täyden autonomian sillä edellytyksellä, että Savva itse suostuisi ensimmäiseksi arkkipiispaksi. Patriarkan toimittaessa piispaksi vihkimistä monet näkivät jumalallisen valon ympäröivän uutta arkkipiispaa. Kotiin palattuaan Savva ryhtyi heti järjestämään Serbian kirkon elämää. Hän vihki parhaat oppilaansa piispoiksi, johti veljensä Stefanin kruunajaisia ja kulki ympäri maata opettamassa oikeata uskoa, katumusta ja Jumalalle mieluista elämää. Hän vihki pappeja, rakennutti kirkkoja ja luostareita sekä käänsi kirkon pyhät kanonit serbiaksi ja vaati niiden noudattamista.

Serbian kirkon ja valtion kukoistus herätti kateutta Unkarin kuninkaassa Andrásissa, joka valmistautui hyökkäämään uudelleen Serbiaan. Pyhä Savva lähetettiin sovittelemaan erimielisyyksiä, ja sanansa voimalla hän sai kuninkaan vihan leppymään. Pian Savvan palattua Serbiaan kuningas Stefan kuoli ennättämättä toteuttaa toivettaan vihkiytyä munkiksi. Savva rukoili palavasti Jumalaa ja kuollut virkosi eloon. Savva vihki ja puki hänet munkin asuun antaen hänelle nimen Simon sekä jakoi hänelle pyhän ehtoollisen, minkä jälkeen uusi munkki antoi rauhassa sielunsa takaisin Herralle odottamaan yleistä ylösnousemusta.

Stefanin pojan Radoslavin kruunajaisten jälkeen vuonna 1230 Savva lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Kyynelin hän kunnioitti Herran läsnäolon pyhittämiä paikkoja ja viipyi Pyhän Sabbaksen luostarissa, jossa hän sai taivaallisen esirukoilijansa paimensauvan. Pyhä Sabbas Pyhitetty (5.12.) oli näet profetoinut, että vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen jostain kaukaa tulisi hänen nimeään kantava Jumalan mies, joka olisi suuren kansan paimen, ja että hänen sauvansa tulisi antaa juuri tuolle miehelle. Paluumatkalla Savva tapasi Nikeassa keisari Johannes III Vatatzesin (1222–1254) sekä kävi tervehtimässä pyhän Athosvuoren isiä.

Serbiassa häntä odottivat jälleen maalliset huolet. Aatelisto oli noussut kapinaan Radoslavia vastaan ja pannut tämän viralta. Radoslav halusi vihkiytyä munkiksi. Kuninkaaksi tuli hänen nuorempi veljensä Vladislav.

Kun järjestys oli palautettu kuningaskuntaan, ikääntynyt Savva luopui piispanistuimesta ja uskoi Serbian kirkon johdon oppilaalleen pyhälle Arsenille (28.10.). Itse hän lähti vielä kerran pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle, Egyptiin, Siinaille ja Antiokiaan. Paluumatkalla hän sairastui hieman ennen kuin pääsi Konstantinopoliin ja viipyi jonkin aikaa Euergetiksen luostarissa. Sitten hän jatkoi kotimatkaansa ja saapui Bulgarian Turnovoon, jossa kuningas Johannes Asen otti hänet kunnioittavasti vastaan. Matkanteon ja pitkän kirkollisen palvelutehtävänsä uuvuttamana pyhä Savva antoi sielunsa Herralle tammikuun 14. päivänä vuonna 1235 (tai 1237). Ennen kuolemaansa hän jätti Serbian kansan Jumalan haltuun ja päätti rukouksensa sanomalla Johannes Krysostomoksen tavoin: ”Kunnia Jumalalle kaikesta!” Samalla hänen kasvonsa loistivat valoa.

Pyhän Savvan ruumis haudattiin Turnovoon 40 marttyyrin kirkkoon. Kahden vuoden kuluttua kuningas Vladislav kävi henkilökohtaisesti Bulgariassa pyytämässä Savvan ruumista Bulgarian kuninkaalta. Hän palasi Serbiaan pyhän Savvan reliikit mukanaan ja ne sijoitettiin Mileševon luostariin, josta tuli suuri pyhiinvaelluspaikka.

Reliikkien historia jäi kolmen ja puolen vuosisadan mittaiseksi. Turkkilaisvallan aikana sulttaani antoi Sinan Paššalle tehtäväksi kukistaa serbialaisten kapinat. Pašša anasti pyhäinjäännökset ja poltatti ne Belgradissa vuonna 1595. Näin Serbian ortodoksinen kansa ei saa enää iloita taivaallisen suojelijansa maallisesta läsnäolosta, mutta taivaassa pyhä Savva rukoilee sen kirkolle suojelusta.

Serbiassa ja Kreikassa pyhän Savvan muistoa vietetään tammikuun 14. päivänä. Venäjällä ja Suomessa hänen muistopäiväkseen on vakiintunut 12. tammikuuta.

Vuoden 1410 tienoilla vanhemmat toivat 13 vuoden ikäisen poikansa Martinianin pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen (Valgetjärveläisen) luostariin saamaan opetusta. Kun pyhittäjä Kiril (9.6.) näki, että poika itsekin tahtoi jäädä hänen luokseen, hän otti tämän suojelukseensa ja lähetti lähellä asuvan diakonin opetettavaksi. Opetuksen päätyttyä Martinian palasi luostariin. Pyhittäjä Kiril koetteli häntä ja havaittuaan hänen sielunsa puhtaaksi ja vihaa tuntemattomaksi vihki hänet munkiksi.

Martinianista tuli pyhittäjä Kirilin läheisin oppilas. Hän pyrki jäljittelemään kaikkia ohjaajansa kilvoituksia. Paastoa hän piti nautintona ja nuoruuden innolla hän pyysi vanhukselta itselleen ankarampaa paastosääntöä. Kokenut vanhus ei kuitenkaan suostunut vaan kehotti Martiniania ruokailemaan veljestön kanssa ja vain olemaan syömättä itseään kylläiseksi. Kun ajatukset kiusasivat nuorta kilvoittelijaa tai kilvoitteluinto alkoi heiketä, hän avasi sielunsa pyhittäjä Kirilille ja sai avun. Rukoukselta vapaaksi jääneenä aikana hän jäljensi kirjoja ja luki, mikä oli hänelle annettu kuuliaisuustehtävä.

Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Kiril antoi Martinianille uuden raskaamman tehtävän luostarin keittiössä ja leipomossa. Martinian teki työnsä nöyrästi, mikä osoitti, että munkkielämän säännöt olivat lujasti juurtuneet hänen mieleensä. Hän myös otti kiitollisena vastaan kaikki vanhuksen antamat ohjeet ja käskyt. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi.

Pyhittäjä Kirilin kuoltua vuonna 1427 Martinian vetäytyi erakoksi Vožejärven autiolle saarelle noin 120 kilometrin päähän luostarista. Hänen luokseen alkoi kuitenkin heti tulla uusia kilvoittelijoita. He rakensivat yhdessä kirkon Kristuksen kirkastumisen kunniaksi ja perustivat luostarin, jossa noudatettiin yhteiselämän sääntöjä. Kun luostari oli laajentunut ja veljestön määrä kasvanut, Martinian siirtyi Ferapontin luostariin, jossa hänet esimerkillisen elämänsä tähden valittiin pian igumeniksi. Vaalimalla ankaria yhteiselämän sääntöjä Martinian kohotti Ferapontin luostarin kukoistukseen. Munkit ja maallikot hakeutuivat hänen luokseen kuin mehiläiset meden äärelle, edelliset kilvoittelemaan hänen alaisuudessaan ja jälkimmäiset kuulemaan hänen opetuksiaan.

Moskovan suuriruhtinas Vasili, joka oli vähän aiemmin karkotettu pääkaupungista ja sokaistu, vieraili eräänä päivänä Ferapontin luostarissa ja pyysi pyhittäjä Martiniania rukoilemaan, että oikeus voittaisi. Pian hän todellakin sai ruhtinaskunnan uudelleen hallintaansa. Hän kutsui Martinianin Moskovaan rippi-isäkseen ja nimitti tämän hänen vastustelustaan huolimatta Sergei Radonežilaisen perustaman Pyhän Kolminaisuuden luostarin igumeniksi. Asema suuren lavran johtajana ja suuriruhtinaan rippi-isänä ei vähääkään muuttanut Martiniania eikä hän pelännyt tarpeen vaatiessa ojentaa suuriruhtinasta. Kerran yksi pajari siirtyi suuriruhtinaan hovista Tverin ruhtinaan palvelukseen. Suuriruhtinas Vasilin pyynnöstä Martinian taivutti pajarin palaamaan Moskovaan. Sen sijaan että olisi ottanut pajarin uudelleen palvelukseensa Vasili panettikin hänet vankilaan. Kuultuaan tapahtuneesta Martinian nuhteli ankarasti Vasilia ja sanoi, ettei tällä ollut enää hänen siunaustaan. Vasili ymmärsi menetelleensä väärin. Hän vapautti pajarin ja meni nöyrästi luostariin pyytämään Martinianilta anteeksi.

Lähellä pääkaupunkia sijaitsevan suuren luostarin johtaminen rasitti kuitenkin ikääntyvää Martiniania. Vuonna 1455 hän palasi Ferapontin luostariin, jossa hänet otettiin innostuneesti vastaan. Veljestön ja igumenin sitkeiden pyyntöjen tähden hän otti luostarin johdon jälleen käsiinsä.

Martinian eli hyvin vanhaksi ja johti Ferapontin luostaria kuolemaansa asti. Korkeasta iästään huolimatta hän piti kiinni rukous- ja paastosäännöstään. Kun hän ei enää kyennyt kävelemään, veljet taluttivat hänet käsistä kannatellen kirkkoon jumalanpalveluksiin. Ennen kuolemaansa hän hyvästeli veljet, osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi rauhassa sielunsa Herran käsiin. Hän nukkui pois 86 vuoden ikäisenä vuonna 1483.

Pyhittäjä Martinianin oppilaista kasvoi monia merkittäviä vaikuttajia, piispoja, luostareiden johtajia ja pyhiä kilvoittelijoita. Heistä viimeksi mainittuihin kuuluu autuas Galaktion. Kun Martinian vanhetessaan heikkeni eikä enää pystynyt kävelemään, Galaktion kantoi hänet kirkkoon jumalanpalveluksiin. Galaktion jäljitteli ohjaajansa kilvoituksia ja rukousta eikä suonut lepoa ruumilleen. Hän sai Martinianilta siunauksen kilvoitella houkkana Kristuksen tähden ja tuli kuuluisaksi selvänäköisyyden lahjastaan.

Eräs veli istui alakuloisena keljansa kynnyksellä ja hautoi mielessään ajatusta lähteä luostarista. Autuas Galaktion sanoi hänelle: ”Mitä mietit, veli? Oletko kuunnellut vihollistamme? Et pääse pakoon hänen vainoaan. Vaikka lähtisitkin täältä, et voi missään välttää Paholaisen verkkoja.” Munkki hämmästyi, että Galaktion oli nähnyt hänen salaiset ajatuksensa ja jäi Ferapontin luostariin. Myöhemmin hänestä tuli luostarin igumeni.

Galaktion kilvoitteli Valgetjärven (Belozerskin) alueella Ferapontin luostarissa yli 20 vuotta pyhittäjä Martinianin kuoleman jälkeen. Hän ennusti kuolinhetkensä useita päiviä etukäteen. Hän antoi sielunsa Herralle noin vuonna 1506.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Tulostettava sivu