Synodien historia


Synodin istunnot alkavat ja päättyvät rukouksella.

Ortodoksisten paikalliskirkkojen johtajat ilmoittivat 27. tammikuuta panortodoksisen Suuren ja Pyhän Synodin kokoontumisesta Kreetalla 16.–27. kesäkuuta 2016.

Suuri ja Pyhä Synodi kesäkuussa on historiallinen kokous. Se ei kuitenkaan ole ensimmäinen yleisortodoksinen kirkolliskokous sitten vuoden 787. Tuon Nikean seitsemännen ekumeenisen synodin jälkeen panortodoksisia kokouksia on pidetty Ekumeenisen patriarkan johdolla kymmeniä.

84 vuotta Nikean toisen konsiilin jälkeen vuonna 861 pidettiin Konstantinopolin kirkolliskokous, jossa patriarkka Fotioksen johdolla vahvistettiin ortodoksinen opetus enintään kolmesta avioliitosta.

Seuraavassa Konstantinopolin kokouksessa (879–880) patriarkka ja paavi hyväksyivät yhteisesti Nikean kokouksen (787) päätösten yleismaailmallisen sitovuuden, hylkäsivät Filioque-lisäyksen uskontunnustukseen ja määrittivät Konstantinopolin ja Rooman kirkkojen kanoniset alueet.

Näistä päätöksistä johtuen Konstantinopolin kokousta (879–880) pidetään ortodoksisessa kirkossa monin paikoin ”kahdeksantena ekumeenisena synodina”.

Synodit kirkkojen eron 1054 jälkeen

Suuret synodit jatkuivat Konstantinopolin ja Rooman kirkkojen välirikon (1054) jälkeenkin.

Vuosina 1111–1134 patriarkka Johannes IX:n kutsusta Konstantinopolin, Aleksandrian ja Antiokian patriarkat kokoontuivat käsittelemään harhaoppiin langenneen Nikean metropoliitan Eustratoksen asemaa. Vuonna 1166 Konstantinopolin suuressa synodissa Antiokian ja Jerusalemin patriarkat vahvistivat Ekumeenisen patriarkan Luukaksen johdolla uskonsa apostolisen ajan ortodoksisen kolminaisuusopin periaatteisiin.

Tessalonikan arkkipiispan Gregorios Palamaksen opetuksen ortodoksisuus vahvistettiin kolmessa suuressa synodissa vuosina 1341, 1351 ja 1368. Synodit pidettiin Konstantinopolin patriarkkojen Johannes XIV:n, Kallistos I:n ja Filoteoksen johdolla.

Konstantinopolin tukala asema pakotti patriarkka Joosef II:n suostumaan paavi Eugenios IV:n kutsuun osallistua Firenzen kirkolliskokoukseen vuosina 1438–1439. Tuo kokous päätti sotilaallisen avun vaihtokauppana Konstantinopolin ja Rooman kirkkojen unionista. Konstantinopolin kirkolliskokous vuonna 1484 mitätöi idän patriarkkojen yksimielisellä päätöksellä Firenzen päätökset.

Vuonna 1642 pidettiin Konstantinopolin suuri synodi patriarkka Kyrillos IV:n johdolla. Kokouksessa idän patriarkat sanoutuivat irti kalvinismin harhaopista ja tuomitsivat sen kannattajaksi ryhtyneen patriarkka Kyrillos Lukariksen.

Moskovan kirkolliskokoukseen 1666 osallistuivat Konstantinopolin patriarkan mandaatilla Antiokian ja Jerusalemin patriarkat. Moskovan kokouksessa Venäjän piispat halusivat vastauksen kysymykseen ”Voiko Venäjän piispainsynodi erottaa patriarkkansa Nikonin?” Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin patriarkkojen yksimielinen vastaus oli: Patriarkan erottamiseen on saatava Ekumeenisen patriarkan hyväksyntä.

Vuonna 1756 pidettiin panortodoksinen kokous, joka käsitteli ortodoksiseen kirkkoon liittymisen kriteerejä, ja 1848 julkaistiin patriarkkojen kiertokirje Filioquesta ja Rooman piispan asemasta.

Konstantinopolin suuri synodi 1872 kokoontui patriarkka Antimos IV:n kutsusta käsittelemään kysymystä kansallisten kirkkojen luomisesta Balkanille. Kokous päätti, että ortodoksisia paikalliskirkkoja ei voi muodostaa kansallisista eli ethnofyletistisistä perusteista.

Ekumeenisen patriarkaatin tulkinnan mukaan seitsemän ekumeenisen synodin jälkeen pidetyt ja Konstantinopolin aloitteesta kokoontuneet panortodoksiset kokoukset ovat todistus kirkon synodaalisen päätöksentekokulttuurin katkeamattomuudesta.

Konstantinopolin erityisasema panortodoksisten kokousten kutsujana ja ortodoksisen yhteyden varmistajana hyväksyttiin III panortodoksisessa esisynodissa vuonna 1986.

Suuren Synodin valmistelut 1900-luvulla

Ensi kesäkuun Synodin valmistelu alkoi 1930-luvulla, jolloin Kreikan kirkko oli tehnyt yksipuolisen päätöksen ryhtyä käyttämään kahta kalenteria: suuren paaston ja pääsiäisajan suhteen juliaanista ja muun kirkkovuoden osalta gregoriaanista. Toinen maailmansota katkaisi Synodin valmistelun ja sodan jälkeen suurin osa Euroopan ortodokseista jäi rautaesiripun itäpuolelle.

Panortodoksinen ykseys jäi suurvaltapolitiikan varjoon. Vuonna 1948 Ekumeeninen patriarkaatti oli perustamassa Kirkkojen Maailmanneuvostoa. Samaan aikaan Moskovassa pidettiin Stalinin käskystä kirkolliskokous, jossa ekumenia tuomittiin harhaoppina!

Suuren ja Pyhän Synodin valmistelu käynnistyi uudelleen vuonna 1961. Ekumeeninen patriarkka Athenagoras I oli saanut paavi Johannes XXIII kutsun ortodoksisen kirkon delegaation lähettämisestä Vatikaanin II kirkolliskokoukseen. Patriarkka Athenagoras halusi myös ortodoksisen maailman koolle ja sai tukijakseen Moskovan patriarkaatista metropoliitta Nikodimin.

Hyvin alkaneet Synodin valmistelut keskeytyivät vuonna 1970, jolloin Moskovan patriarkaatti antoi autokefalian entiselle hiippakunnalleen Pohjois-Amerikassa. Konstantinopoli ei hyväksynyt OCA:n (Orthodox Church of America) autokefaliaa.

Synodin valmistelujen suojakausi alkoi uudelleen Helsingissä vuonna 1975 pidetyn Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) jälkeen. Seuraavana vuonna Synodin valmistelukokouksessa Sveitsin Chambésyssa päätettiin, että Suuren Synodin asialistalle tulee kymmenen asiakokonaisuutta.

Itä-Euroopan vapautumisesta vuonna 1990 alkanut hajaannus pysäytti jälleen Synodin valmistelut. Suurimmaksi esteeksi nousi Ukrainan, Viron sekä Tšekin ja Slovakian ortodoksien kanoninen asema.

Suuren Synodin valmistelu on ollut Konstantinopolin patriarkkana 25 vuotta toimineen Bartolomeos I:n harteilla. Tukea Synodin kokoontumiseen Bartolomeos on saanut tammikuussa 2009 Moskovan patriarkaksi valitulta Kirilliltä.

Synodin kieli

Synodin asiakirjoissa toistuvat viittaukset “kanoniseen perinteeseen”. Suomalaisessa keskustelussa nämä on tulkittu usein vain ahtaasti ”keskiajan kirkkosäännöiksi”.

”Kanoninen perinne” ei synodin teksteissä merkitse vain seitsemän ekumeenisen kirkolliskokouksen ja paikallissynodien kanoneja vaan laajaa kirjallisuutta.

Ekumeenisten synodien kanonit vahvistettiin seitsemässä kirkolliskokouksessa vuosina 325, 381, 431, 451, 553, 691–692 ja 787. Viidennen–kuudennen (691–692) ekumeenisen synodin toinen kanoni vahvistaa lisäksi luettelon paikallisynodien ja pyhien isien kanonien sitovuudesta.

”Kanoninen perinne” on disipliinikanonien lisäksi liturgisia (Nikean 325 synodin 6. sääntö ja Konstantinopolin 381 synodin 2. sääntö) ja suullisia sääntöjä. Liturgista järjestystä säätäviä kanoneja sisältävät lisäksi 12 apostolin opetus ”Didakhe”, Kleemens Roomalaisen kirje korinttilaisille, Ignatios Antiokialaisen kirjeet, Justinos Filosofin Apologia, Ireneos Lyonilaisen teokset, Hippolytos Roomalaisen Apostolinen traditio, Apostolinen Didaskalio ja Apostoliset konstituutiot.

Suullisen perinteen kanoniseen tradition kuuluvat esimerkiksi jumalanpalvelusten trinitaariset doksologiat ”Että sinun valtasi alati varjelemina me kunniaa edeskantaisimme Sinulle, Isä, Poika ja Pyhä Henki…” tai ”Ainokaisen Poikasi laupeuden tähden ja hänen kanssaan Sinä olet kiitetty yhdessä kaikkein pyhimmän, hyvän ja eläväksi tekevän Henkesi kanssa…”

Se, että kaikkia kanonisia lähteitä ei ole käännetty suomeksi, ei vapauta ortodokseja Suomessa niiden velvoitteista!

Kesäkuun Synodin asialista

Synodin asialistalle päätettiin tammikuussa 2016 ottaa aiemmin sovitun kymmenen sijasta kuusi asiakokonaisuutta. Kysymyksiä esimerkiksi yhteisestä kalenterista, autokefaliasta ja kirkkojen arvojärjestyksestä ei Kreetalla käsitellä.

Kalenterikysymyksen jääminen pois asialistalta johtuu hajaannuksen uhasta. Ekumeenisissa kokouksissa Sveitsin Chambésyssä vuonna 1977 ja Syyrian Aleppossa vuonna 1997 ortodoksiset kirkot sitoutuivat kaikkien kristittyjen yhteisen pääsiäisen ajankohdan määrittämiseen. Ekumeeninen tilanne on kuitenkin globaalisti sellainen, että päätökseen pääsiäiskalenterin muuttamisessa päätettiin ottaa aikalisä.

Kirkollisen autokefalian eli itsenäisyyden myöntämistä ei käsitellä Ukrainan tilanteen vuoksi. Ukrainan alueella yli kaksi vuotta kestänyt sota on aiheuttanut niin syvän kuilun maan ortodoksien välille, että päätös autokefaliasta tulkittaisiin enemmän poliittiseksi kuin kirkolliseksi päätökseksi.

Asialistalle hyväksyttyjen kysymysten osalta julkaistu valmistelumateriaali perustuu esisynodien teksteihin ja on pääasiassa yli 30 vuoden takaa. Tämä näkyy teksteistä.

Diasporakirkkojen hallintoa koskevassa asiakirjassa on esimerkiksi yhtäältä voimakas painotus paikallisten piispainkokousten merkityksestä, mutta toisaalta paljon niiden toimivaltaa koskevia rajoituksia. Tämä selittyy sillä, että Länsi-Euroopan ortodokseja koskeva ekklesiologinen argumentaatio on laadittu Paul Evdokimovin ja Olivier Clément’n tekstien pohjalta 1980-luvulla, mutta rajoitukset on lisätty piispojen toimesta nykyisessä geopoliittisessa tilanteessa.

Muotoilut 30 vuoden takaa tuovat joihin teksteihin yllättävää poliittista ajankohtaisuutta: ”Ortodoksinen kirkko tuomitsee myös muut, kansallismielisyyden nimissä tapahtuvat ja etnisiin puhdistuksiin tähtäävät sodat, valtioiden rajojen siirrot ja miehitykset” (Ortodoksisen kirkon tehtävä tämän päivän maailmassa).

Kirkon paastosääntöjen osalta teksti palauttaa mieliin ainakin Suomessa usein unohtuneita periaatteita: ”Ilman paaston hengellistä taistelua on mahdotonta päästä sisään ortodoksiseen hengelliseen elämään” (Paasto ja paastosääntöjen merkitys).

Ekumenian osalta Synodin valmisteluasiakirjassa todetaan tärkeä lähtökohta: ”Ortodoksinen kirkko jatkaa jakaantuneen kristillisen maailman keskuuteen todistuksensa tuomista apostolisen traditionsa ja uskonsa pohjalta” (Ortodoksisen kirkon suhteet muuhun kristilliseen maailmaan).

Synodin asiakirjojen kieli on teologista ja täynnä lainauksia kirkkoisien teksteistä. Niiden vertaaminen suomalaisten saarnojen ja hengellisten tekstien kieleen saa väistämättä kysymään, mistä jälkimmäisissä paistava ortodoksisen perinteen ohut tuntemus kertoo?

Olisiko Suomessa syytä käynnistää klassisen ortodoksisen kirjallisuuden käännösprojekti?

Teksti: Jyrki Härkönen

Vinjettikuva: Kristus-reliefi 900-luvulta Ekumeenisen patriarkaatin keskuksessa Konstantinopolissa.

31.3.2016

Tulostettava sivu